read by / gelesen von Prof Klaus Völker

Du zähl die Wälder Kareliens, auf allen

Schwenden Suomis schlaf, über die Seen

fliege, Hahn, goldfarben

und mit Flügeln aus Räuberlicht.

Oder komm mit mir,

einen Jungen werden wir suchen,

im Dorf vor der Ödmark des Flickschneiders Jungen, der geht

fort in die Stadt, Steinhäuser zu sehn, an den Mauern

hinzustreichen, wie Schwalben

hungrig, mit dünnen Blicken

folgt er heiter dem Wanderschrei.

Singt er in der Schenke?

Und singt er Kullerwos

schreckliches Lied: Ach, Hühnchen, Schwester -?

Lacht er im stiebenden Heidesand?

Ach, die dunkle Schönheit wird aufgetan der sieben

Landschaften. Himmel, geöffneter

Himmel schlägt herab. Die Wälder

stehen im Glanz.

Unter den Stürmen bald, die Arme geschlagen

um das gemarterte Haupt, an der Hüttenwand

lehnt er, zieht ein Moos aus der Fuge, schreibt

in die Luft einen Namen schräg.

Über die Seen

bist du geflogen, Goldhahn,

über die Moore,

schläfst auf dem Sagenstein.

Deines Roggenvolks Herz, das schöne Gefild,

tönt, um Jukolas Hof

blühen die Regen.

© 1998, Deutsche Verlags-Anstalt, München,

in der Verlagsgruppe Random House GmbH

Aleksis Kivi

read by Aare Pilv

Loe kokku Karjala metsad, kõigil

Suomi lagendikel maga, üle järvede

lenda, kukk kuldsete sulgedega

ja koiduvalgusest tiibadega.

Või tule minuga,

lähme otsima üht noorukit,

külas kõnnumaa serval rõivapaikaja noormeest, kes läheb

ära linna kivimaju vaatama, müüre pidi

ronima, nagu pääsukesed,

näljane, õhukese pilguga

järgneb ta rõõmsalt rännuhüüdele.

Kas ta laulab kõrtsis?

Ja kas laulab ta Kullervo

jubedat laulu: Oh õeke, kanake –?

Kas naerab ta nõmme sõmeras liivas?

Ah, see tume ilu laotub üle seitsme

maastiku. Taevas, avanenud

taevas kukub kokku. Metsad

seisavad säras.

Varsti on tormid, käed taovad

vastu vaevatud pead, onniseina najale

vajub ta, kiskudes sammalt pragudest, kirjutab

õhku ühe nime viltu.

Üle järvede

oled lennanud, kuldne kukk,

üle rabade,

magad pajatuste kivil.

Sinu rukkirahva süda, kaunis väli,

heliseb, ümber Jukola õue

õitsevad vihmad.

Aleksis Kivi

Sinä laske Karjalan metsät, kaikkien Suomen

kaskien yllä nuku, järvien yli

lennä, kultainen kukko,

siipinä rosvojen valo.

Tai liity minuun,

me etsimme nuorukaisen,

erämaakylän paikkurin poika hän on ja pois

hän lähtee, kaupunkiin, kivitaloja katsoo, muurien kylkeen

hipoakseen, kuin pääskyset

nälkäinen, ohuin katsein,

vaellushuutoa seuraa iloiten.

Krouvissako hän laulaa?

Ja laulaako Kullervon

hirveän laulun : Kananen, sisarueni ---?

Nauraako nurmen hiekka tupruttaen?

Ah, seitsemän maakunnan tumma kauneus kaikki

avautuu. Ja taivas, auennut,

taivas lankeaa maahan. Metsät

sädehtivät.

Pian keskellä myrskyjen kädet kiedottuina

pään kärsivän ympäri mökkinsä seinään

hän nojaa, kiskoo raosta sammalen, ilmaan

nimen vinoon kirjoittaa.

Yli järvien

olet lentänyt, kultakukko,

ylitse soiden,

tarukivelle uinahdat.

Ruiskansasi sydän, kaunis nummi,

kaikuu, Jukolan ympärillä

kukkivat sateet.