Tasapäisyyden kalpea retoriikka
Kieli luo maailman
Eräässä tutkimuksessa ruotsalaisille ja suomalaisille koehenkilöille näytettiin samaa kuvaa, jossa lokki lentää järven yllä. Heitä pyydettiin ilmaisemaan mahdollisimman lyhyesti, mitä he kuvassa näkevät. Suomalaiset kiinnittivät huomioita kuvassa esiintyviin suhteisiin: ”Lokki järven yllä.” Ruotsalaisten hahmotuksessa taas painottui liike: ”Lokki lentää.”
Vastaava havainto on tehty vertailtaessa, kuinka suomalainen ja ruotsalainen urheiluselostaja selostavat samaa jääkiekko-ottelua. Suomalainen havainnoi pelaajia syötön antajina ja vastaanottajina: ”Selänne Granlundille, Granlund Koivulle.” Ruotsalainen selostaja kuvaa ensisijaisesti pelaajien ja kiekon liikkeitä kaukalossa: ”Den glider in!”
Ruotsalainen, jonka ajattelu perustuu indoeurooppalaiseen kielelliseen viitekehykseen, havaitsee ihmiset ennen kaikkea toimivina subjekteina. Suomalainen näkee tilanteet uralilaisen kielensä läpi suhteiden verkostona. Erilainen kieli luo erilaisen maailman.
Itävaltalainen filosofi Ludvig Wittgenstein, joka toimi Cambridgen yliopiston professorina, esittää Tractatus Logico-Philosophicuksessaan klassisen määritelmänsä kielen suhteesta maailmaan: ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat.”
Olen asunut maahanmuuttajana Ruotsissa ja Tanskassa. Näen maailman ja ihmiset eri tavoin riippuen siitä, mitä kieltä kulloinkin puhun. Tämä johtuu osittain siitä, että ruotsalaiset suhtautuvat minuun keskustelukumppanina toisin kuin tanskalaiset ja kummatkin toisin kuin omaa äidinkieltäni puhuvat suomalaiset.
Kokemukseeni todellisuudesta vaikuttaa kuitenkin ennen kaikkea kieli sinänsä. Kun puhun ruotsia, tuntuu kuin solmisin kaulahuivini huolellisesti, jotta en vilustuisi; tanskaa puhuessani ikään kuin kietaisen huivin rennosti kaulaani ja heitän sen toisen pään liehumaan olkani yli; suomeksi kaulaliinani riippuu solmimattomana rinnuksillani toinen pää vähän toista pitempänä.
Vuosisadat Ruotsin ja Venäjän vallan alla ovat kammenneet suomalaisten kansallista identiteettiä kahteen suuntaan. Elämä toinen jalka idässä ja toinen lännessä on jättänyt jälkensä. Ruotsissa pitkään asunut suomalainen runoilija Pentti Saarikoski väitti, että suomalaiset ovat ryssiä, jotka teeskentelevät olevansa amerikkalaisia. Saarikosken kärjistys menköön runoilijanvapauden tiliin, mutta aivan ilmeisesti mentaalinen välimatka suomalaisista muihin pohjoismaalaisiin on pitempi kuin kulttuurinen tai maantieteellinen.
Opiskeluaikojeni kööpenhaminalainen työtoverini Viggo, kouluja käymätön mies, oli opetellut yhden lauseen kymmenillä eri kielillä. Hän osasi sanoa niin suomeksi kuin suahiliksi "On sateinen päivä.”
Viggo perusteli kieliharrastustaan ihmisrakkaudellaan ja kertoi valinneensa fraasiinsa sateisen päivän siksi, että sateinen päivä on Tanskassa todennäköisempi kuin aurinkoinen. Työtoverini uteliaisuus lähimmäisiään ja heidän kielellisiä ilmaisujaan kohtaan oli ehtymätön.
Pohjoismaisten kantaväestöjen tutustumista maahanmuuttajiin edistäisi suppean monikielisen Viggo-sanakirjan julkaiseminen. Samojen kansien väliin voitaisiin koota yleisimpien immigranttikielien keskeiset fraasit: ”Tervetuloa! Hyvää huomenta. Mitä kuuluu? Kiitos…” Sanakirja tulisi toteuttaa yhteispohjoismaisena hankkeena, ja siihen voisi liittää lyhyen esittelyn kunkin kielen erityispiirteistä sekä tallenteen, jolta lausahdukset voi kuunnella äännettyinä. Sanakirjan voisi jakaa kaikkiin kouluihin herättämään halua tutustua uusiin kieliin ja todellisuuksiin.
Suomea vieraana kielenä opetteleva hämmästyy, kun suomalainen ilmoittaa, että hänellä on auto. Hänellä? Pöydällä on liina, koska se on pöydän päällä, ja leivällä on voita, koska sitä on levitetty leivälle, mutta miten ihmisellä voi olla auto, ellei hän makaa yliajettuna auton alla?
Kielihistoriallisesti sijamuoto ”hänellä” merkitsee samaa kuin ”hänen luonaan”. Kun suomalainen sanoo käyvänsä kioskilla, hän ei aio kiivetä kioskin katolle vaan käydä kioskin luona. Samalla sijamuodolla suomalainen ilmaisee omistussuhteen: hänellä on kissa, koira tai hevonen.
Indoeurooppalaisissa kielissä omistaminen on aktiivinen teko; suomeksi omistaminen kuvataan suhteena. Todetaan, että kissa, koira tai hevonen oleskelee tietyn henkilön luona. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että suomalaisilla olisi uralilaisen kielensä vaikutuksesta vapaampi suhde optioihinsa ja osakesalkkuihinsa kuin indoeurooppalaisilla.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten eri maahanmuuttajakielissä ilmaistaan omistaminen, ja miten se vaikuttaa siihen, kuinka kielen puhujat suhtautuvat aineelliseen omaisuuteen. Monien maahanmuuttajaryhmien yritteliäisyys on silmiinpistävää: he perustavat kärkkäästi etnisiä ravintoloita ja elintarvikemyymälöitä. Näkyykö taipumus yksityisyritteliäisyyteen heidän kielessään?
Kielen rappio
Suomen kielessä on kymmeniä humalaa, kuolemaa ja sukupuoliyhdyntää tarkoittavia ilmaisuja. Muutama esimerkki siivoimmasta päästä sanonnoista, joita suomalainen käyttää humalatilasta: humalainen voi olla räkä poskella, posket täynnä, pää täynnä, nuppi turvoksissa, käsi maassa, naula päässä, laitamyötäisessä tai umpitunnelissa.
Kuollakin voi suomeksi kymmenin eri tavoin. Manan majoille muuttava voi potkaista tyhjää, heittää veivinsä, siirtyä ilmavoimiin, kääntää kuppinsa, heivata lusikan nurkkaan, panna hampaat naulaan, vetää töpselin seinästä tai lopettaa tupakan polton.
Paljon runsaammankin valikoiman humalan tai kuoleman kuvauksia voisi esittää, samoin kuin sukupuoliyhdyntää tarkoittavia enemmän tai vähemmän karkeita ilmaisuja, joista monia on mahdoton kääntää millekään muulle kielelle. Miten pitäisi vaikkapa ruotsintaa sanonta ”vetää viikseen”?
Valitettavasti vahvoja, maanläheisiä metaforia viljelevä suomi ei ole kyennyt vastustamaan rappeutumista, joka uhkaa kaikkia sivistyskieliä. Tieteellistä tietoa palvovassa maailmassa kielenkäyttöä köyhdyttää enenevä abstrahoituminen. Kieli vieraantuu aineellisesta todellisuudesta. Myös nykysuomi on hylännyt kalevalaisen verevyytensä ja viihtyy platonilaisten ideain avaruuksissa. Ei enää syödä vaan suoritetaan ruokailutoimenpiteitä. Jos lukija ei näinä post-postmoderneina aikoina pidä varaansa, hänet värvätään tuota pikaa subjektiksi toiseuden kontekstiin representoimaan milloin mitäkin.
Yleiskäsitteisiin rakastunut kirjoittaja väittää, että hän on nähnyt surullisen tai onnellisen ihmisen. Väite ei pidä paikkaansa. Ei surua tai onnea voi nähdä. Suru ja onni ovat johtopäätöksiä. Nähdään itkevä, käsiään vääntelevä nainen ja päätellään, että hän suree. Johtopäätös voi olla väärä. Ehkä nainen on näyttelijä, joka harjoittelee ensi-illan lähestyessä rooliaan ja iloitsee siitä, että on saanut pääosan suuressa tragediassa.
Virhepäätelmien vaara kasvaa, kun erilaisissa kulttuureissa elävät ihmiset tulkitsevat toistensa käyttäytymistä. Jos suomalaista kulttuuria tuntematon astuu huoneeseen, jossa miehet istuvat laudoista kyhätyillä hyllyillä kuumassa höyrypilvessä pieksemässä itseään nipuiksi sidotuilla koivunoksilla, hän ei ehkä ymmärrä tulleensa saunaan vaan ihmettelee, mikä miehiä riivaa.
”Kuvaus alkaa. Nostakaa Tarzan puuhun!” Lapsuudessani suosittu ivahuuto oli karata huuliltani, kun istuin elokuvateatterissa katsomassa elämäni ensimmäistä Tarzan-leffaa. Elokuva yritti uskotella minulle, että valkokankaan viidakossa häärivä, hiusvoiteilla suittu Hollywood-tähti on Tarzan. Ei mennyt läpi!
Olin lukenut kaikki kotikaupunginosani kirjaston Tarzan-kirjat ja luonut ikioman Tarzanini, josta en suostunut luopumaan valmiina tarjoillun vaihtoehdon hyväksi. Olin vaaninut Tarzanina riistaa aarniopuiden oksilla, viiltänyt viidakkoveitsellä poikki hyökkäävän krokotiilin kurkun ja kesyttänyt ratsukseni Tantor-elefantin. Tiesin itse paremmin kuin Hollywoodin filmintekijät, miltä Tarzan näyttää.
Iltaisin jatkoin äidin kielloista piittaamatta lukemista salaa peiton alla taskulampun valossa, kunnes loppuun luettu kirja kirposi kädestäni. Aamulla hämmästelin sitä, että en koko yönä ollut nähnyt lainkaan kirjaa, jonka olin lukenut. Näin vain sen mieleeni loihtiman maailman. Kuin lumouksen voimasta kirjaimet, mustat merkit paperilla, muuttuivat kaikin aistein koetuksi elämäksi.
Kaunokirjallinen kieli luo maailman, tekee näkymättömän näkyväksi. Kirjojen parissa viihtyvien suomalaisten kieli ei ole vielä täysin näivettynyt. Silmäilen joskus uteliaisuuttani valintamyymälän ilmoitustaulun lappuja. Äskettäin silmiini osui ruutupaperille horjuvalla käsialalla kirjoitettu viesti: ”Sinä, joka varastit vanhan naisen ostoskärryistä lompakon, ole kirottu elämäsi jokaisena päivänä. Ole kirottu kaikkiin tuleviin polviin!”
Tasapäisyydestä tasa-arvoon
Sotien jälkeisen jälleenrakennuskauden keskiluokkaistuvassa Suomessa vaadittiin niin armottomasti yhdenmukaisuutta, että se herätti kaltaisessani vapautta rakastavassa nuoressa miehessä pakokauhun. Kun annoin tukkani kasvaa Beatles-tyyliin ajan keskivertomittaa pitemmäksi, kaupungilla vastaani kävellyt kravattikaulainen joukko yritti raahata minut puistokadun pensaikkoon väkisin parturoitavaksi.
Kun matkustin Tukholmaan tienaamaan opiskelurahoja, kohtasin toisenlaisen kulttuurin. Tunnelbanan asemalla myi lippuja virka-asuinen musta mies, jonka kasvoja koristi sierainten välilihan lävitse työnnetty luutikku, kuin Tarzan-elokuvissa. Lumouduin. Siitä lähtien olen kannattanut ajatusta, että virkamieskoulutukseen pitäisi sisällyttää jakso, jolloin koulutettava olisi velvollinen hoitamaan virkaansa luu poikittain nenässä.
Itse asiassa ihastelin Tukholmassa neekeriä enkä mustaa miestä. Tuolloin oli täysin hyväksyttävää nimittää negridisen rodun edustajaa neekeriksi. Oli soveliasta todeta, että Louis on mustempi neekeri kuin Nelson. Nyt pitää sanoa, että Louis on mustempi musta kuin Nelson.
Tällainen kaksinaismoraalinen kielen holhoaminen panee epäilemään, että sen säännöt on laatinut vaatekauppias, joka yritti väen väkisin myydä minulle harmaan takin, vaikka olin sanonut haluavani mustan. Kun huomautin hänelle, että takki ei ole musta vaan harmaa, hän närkästyi. Pitkään vängättyään hän antoi sen verran periksi, että suostui myöntämään takin vaaleanmustaksi.
Neekeri-nimitystä on käytetty halventavassakin tarkoituksessa, joten on ymmärrettävää, että sen käytöstä on haluttu päästä. Vika ei kuitenkaan ole sanassa vaan siihen liitetyissä asenteissa. Kielellisten ilmaisujen kurittaminen ei rasismia vähennä.
Lapsuuteni Helsingin kovissa oloissa vallitsi suvaitsevampi ilmapiiri kuin myöhemmän pikkuporvarillisen hyvinvoinnin keskellä. Kun äitini ei syystä tai toisesta ehtinyt laittaa kotona ruokaa, kävin syömässä naapuriportaan vanhan mustalaisnaisen luona. Aistivoimaisimpiin lapsuudenmuistoihini kuuluvat Fanny-mamman pannussa tirisevät sipuliset paistinperunat. Niistä kohoava tuoksu nostatti veden kielelle.
Äitini päivähoitojärjestelyt ylittivät mutkattomasti erilaisten alakulttuurien rajan. Yhtä luontevasti sanottiin mustalaisia mustalaisiksi eikä romaneiksi. Sitä ei koettu mitenkään epäkunnioittavaksi. Kielen vivahteita kovempi tosiasia oli että mustalaiset kuuluivat täysivaltaisina jäseninä samaan köyhälistöön kuin me kaikki muutkin.
Alakulttuuristen erojen suvaitsemista edisti myös slummikortteleissa puhuttu verevä Stadin slangi, joka oli ulkopuolisille käsittämätön sekoitus suomea, ruotsia ja venäjää; mausteena vähän saksaa, englantia ja kaaleiden kieltä. Se poikkesi vapaamielisyydessään edukseen kalpeasta kirjakielestä, joka kuvittelee sanojaan varomalla vaalivansa tasa-arvoa mutta tuottaa tasapäisyyttä. Tasa-arvo ei ole tasapäisyyttä vaan erilaisuuden hyväksymistä.
Nyky-Helsingin slangiin virtaa vaikutteita mahanmuuttajien kielistä. Itähelsinkiläisten lähiönuorten puheessa on alkanut esiintyä islamilaista sanastoa. Kuuntelin metrossa, kuinka supisuomalaiset pojat arvostelivat räväkästi luokanvalvojaansa, joka oli antanut heille, tietenkin aiheettomasti, jälki-istuntoa: ”Se muija on ihan haram!”
Haram tarkoittaa sellaista, mihin ei pidä sormellaan koskea. Pojat suhtautuivat puheissaan suvaitsemattomasti luokanvalvojaansa mutta suvaitsevasti asuinalueensa maahanmuuttajaväestön kieleen, jonka avulla he rikastuttivat omaa ilmaisuaan.
Tukholman Rinkebyn koulu tunnettiin aiemmin moninaisten ongelmien tyyssijana. Nyttemmin se on niittänyt mainetta kasvattamalla monikulttuuriseen ajatteluun kykeneviä nuoria, joiden arvon myös elinkeinoelämä on havahtunut huomaamaan. Pedagogisen menestystarinan on mahdollistanut opetus, jossa on hyödynnetty kielellisesti rikkaan ympäristön tarjoamia virikkeitä.
Kieli, jota Tukholman Rinkebyn, Kööpenhaminan Ishøjn, Oslon Alnan ja Helsingin Meri-Rastilan kaltaiset monikulttuuriset lähiöt tuottavat, edistää avoimesti vastaan otettuna suvaitsevaisuutta. Maahanmuuttajien kirjoittama kaunokirjallisuus näyttää maailman vähemmistöjen näkökulmasta ja paljastaa kantaväestölle tämän oman elinympäristön uudessa valossa.
Näkökulman tarkennus tulee tarpeeseen, sillä maahanmuuttajien asuinalueilla esiintyy yhä runsaasti rikollisuutta, joka kiristää asenteita ja synnyttää mutakuonon ja rättipään kaltaisia loukkaavia nimityksiä. Koin itse saman ilmiön nuorena Tukholman suomalaisena. Käsite finnjävel tuli tutuksi. Nimitys oli osittain ansaittu. Sodan henkisesti invalidisoimat suomalaiset Slussenin sissit näkyivät rikostilastoissa. Sanomalehtilööpeissä toistui tavan takaa otsikko: ”En finne igen”
Kun asuin Kööpenhaminassa, opin siellä suomalaisvitsin. Eräs sanomalehti oli järjestänyt ainekirjoituskilpailun, johon kutsuttiin osallistumaan kaikki läntisen kulttuuripiirin lukiolaiset. Aiheeksi oli valittu Elefantit, jotta se ei kaikille yhtä vieraana suosisi ketään. Kolmanneksi kilpailussa sijoittui amerikkalainen teini, joka kirjoitti elefantinnahan taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuuksista; toiseksi tuli ranskalaisneitonen tutkielmallaan elefanttien eroottisista unista. Ensimmäisen palkinnon voitti suomalainen lukiolaispoika aineellaan Elefantit ja talvisota.
Tanskalaisten vitsistä voi päätellä, miten kyllästyneitä sikäläiset olivat talvisodan poteroihin henkisesti juuttuneisiin suomalaisjermuihin, jotka hoippuivat tukevassa tuuporihumalassa Nyhavnin Ankkuripuistossa tai Christianshavnin Kofoed Skolen liepeillä. Nykyisin kaikissa pohjoismaissa asuu talvisodan veroisten kauhujen keskeltä tänne muuttaneita pakolaisia.
Halventava rasistinen nimittely täytyy torjua, mutta ei ole olennaista, sanotaanko mustalaista romaniksi vai mustalaiseksi, neekeriä mustaksi vai neekeriksi. Olennaista on se miten suhtaudutaan ihmiseen, johon näillä sanoilla viitataan. Jos alkoholin väärinkäyttäjiä kohdellaan nykyisin paremmin kuin entisaikaan juoppoja, se ei johdu sanan vaihdoksesta vaan inhimillistyneistä asenteista. Homot olivat homoja ennen ja homoja he ovat yhä. Kuitenkaan heidän ei tarvitse elää enää kaapissa, kuten entisinä ihmisarvoa polkevina tasapäisyyden aikoina.
Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisia nimityksiä maahanmuuttajakielissä on keksitty kantaväestölle. Nimitykset saattaisivat olla paljastavia. Venäläiset ovat aina käyttäneet suomalaisista pilkkanimeä tsuhnat, pierut, ja virolaiset kutsuvat suomalaisia poroiksi, koska ”suomalaiset tulevat pohjoisesta pulkka täynnä lahjoja ja heillä on punaiset silmät”. Silmien väri johtunee enemmän halvasta virolaisesta votkasta kuin rotuominaisuuksista.
Joskus kun kyllästyn alituiseen kamppailuuni sanojen ja merkitysten kanssa, käyn vääntämässä tahtipuolta tangoa eräässä lähiravintolassa. Tanssipartnerini väittävät, että muut tanssivat musiikin tahtiin mutta minä sanojen. Paikan asiakaskuntaan kuuluu runsaasti mustalaisia. Kun katselen heidän liitoaan tanssilattialla, kateus jäytää sisintäni. Harkitsisin hakeutumista rodunvaihtoleikkaukseen, jollei Michael Jacksonin varoittava esimerkki muistuttaisi, että sellaiseen liittyy melkoinen epäonnistumisen riski.
Merkkien merkillisyys
Kielen merkit voidaan karkeasti jakaa kolmeen luokkaan: ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Välittömimmin merkityksensä paljastavat ne, joita kielitiede nimittää ikoneiksi. Muinaisegyptiläisessä hieroglyfikirjoituksessa kotkan merkkinä käytettiin tyyliteltyä kotkan kuvaa ja käärmettä merkitsi käärmeen kuva. Myös kiinalaisessa kalligrafiassa esiintyy tunnistettavia ikonisia piirteitä. Ihmisen merkkinä toimii pariksi siveltimen vedoksi pelkistynyt ihmishahmo.
Ikonin kaltaisia merkkejä ovat myös onomatopoieettiset sanat, jotka ovat auditiivisesti kuvattavansa näköisiä. Kielitieteilijät ovat kenttätutkimuksissaan havainneet, että kaikissa kulttuureissa jokainen tunnistaa teräväsärmäisen kuvion taketeksi ja pehmeälinjaisen malummaksi. Olen tehnyt vieraskielisten ystävieni kanssa vastaavan kokeen. Avasin ensin vesihanan ja annoin veden virrata ja koputin sitten rystysillä pöytään. Sitten kysyin, kumpi suomen kielen kahdesta verbistä solisee ja kumpi koputtaa. Jokainen vastasi erehtymättömästi oikein. Yhtä varmasti ruotsalaiset tunnistavat suomen sanat käärme ja pulu, kun heiltä kysyy, kumpi niistä on orm ja kumpi duva.
Indeksit perustuvat syy- ja seuraussuhteeseen. Kukaan, joka näkee apteekin hyllyssä pääkallon kuvalla merkityn pullon, ei kuvittele, että myytävänä on pääkalloja tai muitakaan luita edes nesteytetyssä muodossa. Merkki tulkitaan vaistomaisesti syyn ja seurauksen logiikalla indeksiksi kuten salaman kuva korkeajännitelinjan pylväässä hengen vaarallisen sähköiskun merkiksi. Kukaan ei salaman kuvan nähdessään riennä lähestyvän ukonilman alta sateensuojaan.
Ikonit ja indeksit ovat kaikkien kielten yhteisomaisuutta. Ne paljastavat ihmiskunnan syvän ykseyden. Runouden ja kaunokirjallisuuden ikoneita ja indeksejä suosiva kieli ylittää kielten rajat. Tärkeämpää kuin sanojen muodollinen moraalinen nuhteettomuus on niiden ilmaisuvoima. Väkevät sanat käynnistävät väkevän dialogin.
Vieraan kielen vaikeimmin vastaanotettava aines muodostuu symboleista, mielivaltaisista merkeistä, joiden merkitys täytyy opetella ulkoa. Symboleissa ei ole mitään ikonin tai indeksin kaltaista. Jostakin tuntemattomasta syystä jokin kieliyhteisö on vain päättänyt käyttää tai päätynyt käyttämään tietyistä asioista, esineistä ja ilmiöistä tiettyjä sanallisia merkkejä. Pöytä ei ole yhtään sen enempää tai vähempää pöytä kuin ett bord, ein Tisch, a table tai una mesa.
Sen suomalainen vielä ilomielin sietää, että joutuu opettelemaan kaikki vieraan kielen mielivaltaiset merkit, mutta tuntuu turhalta koettelemukselta, että on lisäksi päntättävä päähänsä sanojen suvut, joita on aina vähintään kaksi ja pahimmassa tapauksessa kolme, kuten kreikassa, saksassa ja venäjässä.
Suomen kielen sanat ovat kaikki neutreja. Edes persoonapronomineilla ei ole sukua. Tämä saa suomalaisen ihmettelemään, miksi saksalaisen aurinko on naispuolinen die Sonne vaikka päivä on miespuolinen der Tag. Saksalaisen kuu taas on mies der Mond ja yö nainen die Nacht.
Saksan aurinko on feminiini siksi, että muinaisgermaanisessa mytologiassa jumaluus, joka kuljetti länteen laskeneen auringon nouseman aamulla taas idästä, oli naispuolinen. Heijastaako se, että päivä on der Tag, myyttistä ajattelua, jonka mukaan kaikki on olemassa vain mies- ja naispuolisen prinsiipin yhteisvaikutuksesta. Ryhtyikö aurinkoa vaunuissaan kuljettava jumalatar työhönsä rakkaudesta miespuoliseen päivään?
Päivän ja yön mytologisten suhteiden pohtiminen sujuu uralilais-suomalaiselta luontevasti, mutta se että teknologian tuotteilla on sukupuoli, käy yli ymmärryksen. Miksi saksalaisen seinä on nainen die Wand ja ranskalaisen seinä mies le mur?
Tuskin saan koskaan vastausta kysymykseeni, mutta en lakkaa sitä kysymästä. Kieli todellisuuden kuvana on ilmiönä kiinnostava kuin todellisuus itse. On etuoikeus elää monien kielten keskellä. Siihen pohjoismaissa tarjoutuu nyt parempi tilaisuus kuin koskaan ennen.
Språket skapar världen
I en studie fick svenska och finska testpersoner se samma bild där en mås flyger över en sjö. De skulle sedan så kort som möjligt beskriva vad de såg på bilden. Finnarna fäste uppmärksamhet vid hur elementen på bilden förhöll sig till varandra: ”En mås ovanför en sjö.” Svenskarnas gestaltning däremot fokuserade på rörelsen: ”En mås flyger.”
Motsvarande observation har gjorts i en jämförelse av hur en finsk och en svensk sportkommentator kommenterar samma ishockeymatch. Finnen beskriver spelarna som givare och mottagare av passningar: ”Selänne till Granlund, Granlund till Koivu.” Den svenska kommentatorn beskriver främst spelarnas och puckens rörelser i rinken: ”Den glider in!”
Svensken, vars tänkande baserar sig på en indoeuropeisk språklig referensram, iakttar människor framför allt som agerande subjekt. Finnen ser genom sitt uraliska språk situationer som nätverk av förhållanden. Olika språk skapar olika världar.
Den österrikiske filosofen Ludwig Wittgenstein, som var professor vid universitet i Cambridge, framför i Tractatus logico-philosphicus sin klassiska definition av språkets relation till världen: ”Mitt språks gränser betyder min världs gränser.”
Jag har bott som invandrare i Sverige och Danmark. Jag ser världen och människorna på olika sätt beroende på vilket språk jag just då talar. Det här beror delvis på att svenskarna förhåller sig annorlunda till mig som samtalspartner än danskarna gör och dessa båda på ett annat sätt än finnarna som talar mitt eget modersmål.
Min erfarenhet av verkligheten påverkas dock framför allt av språket i sig. När jag pratar svenska, känns det som om jag knyter min halsduk omsorgsfullt för att inte bli förkyld; när jag pratar danska slänger jag liksom nonchalant halsduken runt halsen och låter ena änden fladdra över axeln; på finska hänger halsduken oknuten på bröstet med den ena änden lite längre än den andra.
Seklen under Sveriges och Rysslands välde har fört finnarnas nationella identitet i två riktningar. Livet med en fot i öst och den andra i väst har satt sina spår. Den finske poeten Pentti Saarikoski, som bodde länge i Sverige, påstod att finnarna är ryssar som låtsas vara amerikaner. Saarikoskis tillspetsning må skrivas på den poetiska frihetens konto, men det är helt uppenbart att det mentala avståndet från finnarna till det övriga Norden är längre än det kulturella eller geografiska.
Under studietiden i Köpenhamn hade jag en arbetskamrat, Viggo, en man helt utan formell utbildning, som hade lärt sig en mening på tiotals olika språk. Han kunde säga ”Det är en regnig dag” på såväl finska som swahili.
Viggo motiverade sin språkhobby med sin kärlek till människor och berättade att han hade valt en regnig dag för sin fras därför att det är mer sannolikt att dagen är regnig än solig i Danmark. Min kollegas nyfikenhet inför sina medmänniskor och deras språkliga uttryck var oändlig.
En begränsad, mångspråkig Viggo-ordbok skulle kunna göra det lättare för de nordiska majoritetsbefolkningarna att bekanta sig med invandrare. Boken kunde innehålla viktiga fraser på de vanligaste immigrantspråken: ”Välkommen! God morgon. Hur står det till? Tack...” Ordboken skulle kunna publiceras som ett samnordiskt projekt och den kunde också innehålla en kort presentation av särdragen i varje språk och en inspelning så att man kunde lyssna på hur fraserna uttalas. Ordboken skulle delas ut i alla skolor för att inspirera till att bekanta sig med nya språk och verkligheter.
Den som lär sig finska som främmande språk blir förvånad, när en finne berättar att hänellä on auto, han har en bil. Hänellä? Pöydällä on liina betyder att det ligger en duk på bordet, och leivällä on voita att det finns smör på brödet, så borde inte hänellä on auto betyda att bilen står på personen som kanske ligger överkörd under den?
Språkhistoriskt betyder kasusformen hänellä samma som hänen luonaan (hos honom eller henne). När en finne säger käyn kioskilla, tänker hon inte klättra upp på kioskens tak, utan hon ska gå till kiosken. Samma kasusform som i uttrycket kioskilla används även för att uttrycka ett ägandeförhållande: hänellä on kissa, koira, hevonen... (han har en katt, hund, häst).
I indoeuropeiska språk är ägandet en aktiv handling; på finska beskrivs ägandet som ett förhållande. Det konstateras att katten, hunden eller hästen vistas hos en viss person. Det här leder ändå inte till att finnarna på grund av inverkan från sitt uraliska språk skulle ha ett friare förhållande till sina optioner och aktieportföljer än indoeuropéerna.
Det vore intressant att veta hur ägandet uttrycks i olika invandrarspråk, och hur det inverkar på talarnas attityd till materiell egendom. Företagsamheten är iögonenfallande inom många invandrargrupper: de grundar flitigt etniska restauranger och livsmedelsbutiker. Syns benägenheten till företagande i deras språk?
Språkets förfall
I det finska språket finns det tiotals uttryck för berusning, död och könsumgänge. Några exempel på mer städade uttryck som finnarna använder för berusningstillstånd: den som är full kan ha snor på kinden (räkä poskella), kinderna fulla (posket täynnä), huvudet fullt (pää täynnä), svullen knopp (nuppi turvoksissa), handen i marken (käsi maassa), en spik i huvudet (naula päässä), han kan vara i slör (laitamyötäisessä) eller i en sluten tunnel (umpitunnelissa).
På finska kan man även dö på tiotals olika sätt. Den som går hädan kan sparka tomt (potkaista tyhjää), slänga veven (heittää veivinsä), övergå till flygvapnet (siirtyä ilmavoimiin), vända sin kopp (kääntää kuppinsa), slänga skeden i vrån (heivata lusikan nurkkaan), hänga tänderna på spiken (panna hampaat naulaan), dra ur kontakten (vetää töpselin seinästä) eller sluta röka (lopettaa tupakan polton).
Men skulle kunna presentera ett mycket rikligare urval beskrivningar av berusning eller död, likaså mer eller mindre grova uttryck som avser samlag, av vilka många är omöjliga att översätta till något annat språk. Hur ska man till exempel översätta uttrycket vetää viikseen (ung. dra i mustaschen)?
Tyvärr har finskan som odlar starka, jordnära metaforer inte lyckats motstå det förfall som hotar alla kulturspråk. I en värld som dyrkar teoretisk kunskap utarmas språkbruket genom en allt större abstraktion. Språket fjärmas från den materiella verkligheten. Även nutidsfinskan har övergett sin kalevalalika frodighet och trivs i de platonska idéernas rymder. Man lagar inte längre mat utan utför måltidsverksamhet. Om läsaren i dessa post-postmoderna tider inte ser upp, värvas hon i ett nafs till subjekt i alteritetens kontext för att representera vem vet vad.
En skribent som förälskat sig i generella begrepp påstår att han har sett en sorgsen eller lycklig människa. Påståendet stämmer inte. Det går inte att se sorg eller lycka. Sorg och lycka är slutsatser. Man ser en gråtande kvinna som vrider sina händer och drar slutsatsen att hon sörjer. Slutledningen kan vara fel. Kanske kvinnan är skådespelerska och övar sin roll inför en förestående premiär och gläder sig över att hon har fått huvudrollen i en stor tragedi.
Risken för felslut ökar när människor som lever i olika kulturer uttolkar varandras beteende. Om en person som inte känner den finska kulturen stiger in i ett rum, där det sitter män på hyllor byggda av bräder i ett hett ångmoln och piskar sig med björkkvistar knutna till knippen, förstår hon kanske inte att hon är i en bastu, utan undrar vad det är som går åt männen.
”Inspelningen börjar. Lyft upp Tarzan i trädet!” Den här spydigheten som var populär i min barndom var på vippen att ramla över mina läppar, när jag satt på bio för att se mitt livs första Tarzanfilm. Filmen försökte intala mig att den pomaderade Hollywoodstjärnan som flängde runt i djungeln på vita duken var Tarzan. Det gick jag inte på!
Jag hade läst alla Tarzanböcker som fanns på biblioteket i min hemstadsdel och skapat min alldeles egen Tarzan, som jag inte avstod från till förmån för ett färdigt serverat alternativ. Jag hade som Tarzan lurpassat på byten på urskogsträdens grenar, skurit upp halsen på en anfallande krokodil med djungelkniv och tämjt elefanten Tantor till mitt riddjur. Jag visste själv bättre än filmmakarna i Hollywood hur Tarzan såg ut.
Om kvällarna fortsatte jag, trots mammas förbud, läsa under täcket i ficklampans sken, tills den genomlästa boken gled ur min hand. På morgonen förundrades jag över att jag på hela natten inte alls hade sett boken som jag läst. Jag såg bara världen som den hade skapat för mitt inre öga. Som genom en förtrollning förvandlades bokstäverna, de svarta tecknen på pappret, till ett liv som jag upplevde med alla sinnen.
Det skönlitterära språket skapar en värld, gör det osynliga synligt. Språket hos finnar som trivs i böckers sällskap har ännu inte urholkats helt. Då och då läser jag av nyfikenhet lapparna på anslagstavlan i snabbköpet. Nyligen fick jag syn på ett meddelande skrivet på rutigt papper med darrig handstil: ”Du, som stal plånboken ur en gammal kvinnas inköpsvagn, förbannad vare varje dag av ditt liv. Förbannade vare alla dina efterkommande generationer!”
Från likriktning till jämlikhet
I det efterkrigstida Finland som återuppbyggdes och blev allt mer medelklass, var kravet på konformitet så hårt att det väckte panik hos en frihetsälskande ung man som jag. När jag lät mitt hår växa till en frisyr i Beatles-modell som var längre än den tidens genomsnittslängd, försökte ett slipsklätt gäng som kom emot mig på stan släpa in mig i alléns buskage för att klippa av mig håret med våld.
När jag reste till Stockholm för att förtjäna pengar till studier, mötte jag en annorlunda kultur. Tunnelbanestationens biljettförsäljare var en uniformklädd svart man, vars ansikte pryddes av en benpinne instucken genom näsan, som i en Tarzanfilm. Jag var trollbunden. Sedan dess har jag understött tanken att det i all tjänstemannautbildning borde ingå en period där praktikanterna är förpliktade att sköta sin tjänst med ett ben i näsan.
I själva verket var det en neger och inte en svart man som jag beundrade i Stockholm. På den tiden var det helt acceptabelt att kalla en representant för den negroida rasen neger. Det var passande att konstatera att Louis är en svartare neger än Nelson. Nu måste man säga att Louis är en svartare svart än Nelson.
Ett sådant dubbelmoraliskt språkligt förmynderi får en att misstänka, att reglerna är påhittade av den klädförsäljare som bestämt ville prångla på mig en grå rock, fastän jag hade sagt att jag ville ha en svart. När jag påpekade att rocken inte var svart utan grå, tog han illa upp. Efter att ha envisats en lång stund, medgav han motvilligt att rocken var ljussvart.
Benämningen neger har använts även i nedsättande betydelse, så det är förståeligt att man vill slippa användningen av ordet. Felet ligger dock inte i ordet utan i attityderna förknippade med det. Att rensa bland språkliga uttryck minskar inte rasismen.
I de kärva förhållandena i min barndoms Helsingfors rådde en mer tolerant atmosfär än i det senare småborgerliga välståndet. När min mamma av en eller annan anledning inte hann laga mat hemma, fick jag äta hos en gammal zigenarkvinna som bodde i grannporten. Ett av mina starkaste sinnesintryck från barndomen är den stekta potatisen med lök som fräste i tant Fannys panna. Doften från den fick det att vattnas i munnen.
Min mammas dagvårdsarrangemang överskred på ett självklart sätt gränsen mellan olika subkulturer. Lika naturligt var det att kalla zigenare zigenare och inte romer. Det upplevdes inte alls som respektlöst. En hårdare realitet än språkets nyanser, var att zigenarna ingick som fullvärdiga medlemmar i samma fattigklass som alla vi andra.
Toleransen för skillnaderna mellan subkulturer stöddes även av slumkvarterens frodiga Helsingforsslang, som för utomstående var en oförståelig blandning av finska, svenska och ryska med lite tyska, engelska och kaale som krydda. I sin fördomsfrihet skiljde den sig till sin fördel från det bleka högspråket, som inbillar sig att det genom att akta sina ord slår vakt om jämlikhet, men producerar i själva verket likriktning. Jämlikhet handlar inte om likriktning, utan om att acceptera olikhet.
Dagens Helsingforsslang tar intryck från invandrarnas språk. Det har börjat förekomma islamska ord i språkbruket bland ungdomar i förorterna i östra Helsingfors. Jag hörde i metron, hur purfinska killar häftigt kritiserade sin klassföreståndare som hade gett dem, givetvis obefogat, kvarsittning: ”Den käringen är helt haram!”
Haram betyder oren, oduglig. I sitt prat förhöll sig killarna intolerant mot sin klassföreståndare, men tolerant mot språket hos invandrarbefolkningen i sitt område, som de använde för att berika sina egna uttryck.
Skolan i Rinkeby i Stockholm var tidigare känd som hemvist för många och komplexa problem. Sedermera har den blivit ansedd för att utbilda ungdomar som kan tänka mångkulturellt och som även näringslivet har lärt sig att värdesätta. Denna pedagogiska framgångssaga har varit möjlig tack vare undervisning där man utnyttjar stimulansen hos den språkligt rika miljön.
Språket som produceras i mångkulturella förorter som Rinkeby i Stockholm, Ishøj i Köpenhamn, Alna i Oslo och Havsrastböle i Helsingfors främjar tolerans, om man är öppen inför det. Skönlitteratur skriven av invandrare visar världen ur minoriteters synvinkel och avslöjar den egna livsmiljön i ett nytt ljus för majoritetsbefolkningen.
En precisering av perspektiv behövs, för det förekommer fortfarande mycket brottslighet på invandrartäta bostadsområden, vilket gör attityderna hårdare och ger upphov till sårande benämningar som svartskalle och arabjävel. Jag upplevde själv samma fenomen som ung finne i Stockholm. Begreppet finnjävel blev bekant för mig. Benämningen var delvis berättigad. De finska Slussenveteranerna som hade invalidiserats mentalt av kriget syntes i brottsstatistiken. Löpsedlarna upprepade ideligen: ”En finne igen”.
När jag bodde i Köpenhamn lärde jag mig ett finnskämt. En tidning lär ha arrangerat en uppsatstävling till vilken man bjöd in alla gymnasieelever i den västliga kultursfären. Ämnet var elefanter, för det var lika främmande för alla och skulle inte gynna någon. Tredje pris i tävlingen fick en amerikansk tonåring som skrev om möjligheterna att ekonomiskt utnyttja elefantskinn; på andra plats kom en fransk ung dam med sin betraktelse över elefanternas erotiska drömmar. Första pris vanns av en finsk gymnasistgosse med sin uppsats ”Elefanterna och vinterkriget”.
Av denna historia kan man förstå hur trötta danskarna var på finntölparna som andligt hade fastnat i vinterkrigets skyttegropar och som vinglade omkring i en stadig Tuborgfylla vid ankaret i Nyhavn eller kring Kofoed Skole i Christianshavn. Numera bor det i alla nordiska länder flyktingar som har kommit hit från omständigheter lika hemska som vinterkriget.
Vi måste avvisa rasismen, men det är inte väsentligt om vi kallar en zigenare rom eller zigenare, en neger svart eller neger. Det väsentliga är hur vi förhåller oss till människan som dessa ord syftar på. Om alkoholmissbrukare i dag bemöts bättre än gamla tiders fyllon, beror det inte på byte av ord utan på att attityderna har blivit mänskligare. Bögar var bögar tidigare, och bögar är de fortfarande. Men de behöver inte längre leva i garderoben, som under tiderna av likriktning då människovärdet var något man trampade på.
Det vore intressant att veta vilka benämningar för majoritetsbefolkningen det har hittats på i invandrarspråk. Benämningar skulle kunna vara avslöjande. Ryssarna har alltid använt skällsordet tjuchna, fjärtar, för finnar, och esterna kallar finnarna för renar (poro) eftersom ”finnarna kommer från norr med släden full av gåvor och har röda ögon”. Ögonfärgen beror förmodligen mer på den billiga estniska vodkan än på rasegenskaper.
Ibland när jag blir trött på min eviga kamp med ord och betydelser, går jag till kvarterskrogen och dansar lite tango i otakt. Mina danspartner påstår att andra dansar i takt till musiken, men jag i takt till orden. Det går mycket zigenare på min krog. När jag ser hur de glider fram över dansgolvet, känner jag en gnagande avund. Jag skulle överväga att genomgå en rasbytesoperation, om inte Michael Jacksons varnande exempel påminde mig om att ett sådant tilltag sammanhänger med en stor risk att misslyckas.
Märkliga tecken
Tecknen i språket kan grovt indelas i tre kategorier: ikoner, index och symboler. De som mest omedelbart avslöjar sin betydelse kallas av lingvistiken för ikoner. I den fornegyptiska hieroglyfskriften användes en stiliserad bild av en örn som tecken för örn och orm betecknades med en ormbild. Även kinesisk kalligrafi innehåller ikoniska drag som lätt går att känna igen. Tecknet för människa är en människofigur som har stiliserats till ett par penseldrag.
Även onomatopoetiska ord, som auditivt påminner om det de beskriver, är ikonlika tecken. Lingvister har vid fältstudier observerat att i alla kulturer identifierar var och en den kantiga figuren som takete och den rundade som malumma. Jag har utfört motsvarande experiment med mina icke-finskspråkiga vänner. Jag öppnade först vattenkranen och lät vattnet rinna och knackade sedan med knogarna mot bordet. Därefter frågade jag vilkendera beskrivs av de finska verben solisee respektive koputtaa. Alla svarade osvikligt rätt. Lika säkert känner svenskar igen de finska orden käärme och pulu, när man frågar dem vilket betyder orm och vilket duva.
Indexen bygger på orsak och verkan. Ingen som på apotekshyllan ser en flaska med en dödskalle på inbillar sig att det finns dödskallar eller andra ben ens i kondenserad form till salu. Tecknet tolkas instinktivt som ett index enligt logiken av orsak och verkan, liksom bilden av en blixt på en stolpe för högspänningsledning tolkas som tecken på en livsfarlig elektrisk stöt. Ingen som ser blixtbilden springer och tar skydd mot ett annalkande åskväder.
Ikoner och index är gemensamt gods för alla språk. De avslöjar mänsklighetens djupt liggande enhet. Ett poetiskt och skönlitterärt språk som är rikt på ikoner och index går över språkgränserna. Viktigare än att orden är formellt och moraliskt ofelbara, är deras uttryckskraft. Intensiva ord sätter igång en intensiv dialog.
Det stoff i ett främmande språk som är svårast att internalisera består av symboler, godtyckliga tecken vars betydelse man måste lära sig utantill. Symboler har ingen likhet med ikoner eller index. Av någon outgrundlig anledning har en viss språkgemenskap helt enkelt beslutat sig för eller kommit att börja använda vissa verbala tecken för vissa föremål och fenomen. Ett bord (pöytä) är varken mer eller mindre ett bord, ein Tisch, a table, una mesa än pöytä.
Finnen står gladeligen ut med att lära sig alla godtyckliga tecken i ett främmande språk, men det känns som en onödig prövning att dessutom vara tvungen att plugga in ordens genus, av vilka det alltid finns minst två och i värsta fall tre, som i grekiska, tyska och ryska.
Alla finska ord är neutrer. Inte ens de personliga pronomina har något genus. Detta får finnen att undra varför den tyska solen är kvinnlig, die Sonne, trots att dagen är manlig, der Tag. Den tyska månen däremot är man, der Mond, och natten kvinna, die Nacht.
Solen är feminin på tyska därför att det i den forngermanska mytologin var en kvinnlig gudom som förde solen som gått ned i väst, över till öst där den gick upp igen på morgonen. Avspeglar det att dagen är der Tag, ett mytiskt tänkande där allt uppstår enbart av den manliga och den kvinnliga principens samverkan? Utförde gudinnan som transporterade solen i sin vagn sitt värv av kärlek till den manliga dagen?
Dryftandet av dagens och nattens mytologiska förhållanden känns naturligt för en uralsk-finsk person, men det att teknologiska produkter har ett genus, det är obegripligt. Varför är en tysk vägg kvinnlig, die Wand, medan en fransk vägg är manlig, le mur?
Jag får knappast någonsin svar på min fråga, men jag tänker inte sluta ställa den. Språket som en avbild av verkligheten är ett lika intressant fenomen som själva verkligheten. Det är ett privilegium att få leva bland många språk. I Norden finns det nu en bättre möjlighet till detta än någonsin tidigare.