Isäni, evakko

”Ehkä se on peruja lapsuuden kodista. Evakkous, kun ihmiset on ajettu pois himasta, se vaikuttaa myös seuraavaan sukupolveen. Kun on syntynyt 50-luvulla, näki sen, kuinka toivuttiin sodasta. Kuinka paljon vanhemmat teki duunia, miten pienellä palkalla elettiin ja kaikki jaettiin tasan. Ehkä se ajatus oikeudenmukaisuudesta tulee sieltä.”

Muusikko ja kirjailija Pelle Miljoona Helsingin Sanomat 9.2.2015.

ISÄNI, EVAKKO

Sain jouluna 2014 äidiltäni VHS-kasetin. Äitini ja isäni viettivät yhteisiä 70-vuotisjuhlia joulukuussa 1997. Heillä oli ikäeroa alle kuukausi.
Vanhempani vastaanottavat videolla onnitteluja. Isäni on tyylikkäästi harmaantunut ja ryhdikäs. Isäni halusi järjestää juhlat, koska hän epäili, ettei seuraavia tasavuosisyntymäpäiviä tulisi. Hän oli oikeassa. Vuotta myöhemmin isäni Taavi Johannes Pietiäinen (s. 1927 Raudussa, k. 1998 Helsingissä) kuoli muutama päivä ennen 71-vuotispäiväänsä.
Tämä on isäni, evakon tarina. Kerron miten pakolaisuus vaikuttaa ihmiseen sellaisessa ainutkertaisessa tilanteessa, joka tapahtui Suomessa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.
Kun luen toisen maailmansodan pakolaisvirroista tai näen televisiosta kuvia tämän päivän pakolaisista, ajattelen, että isäni pääsi sittenkin helpolla. Kärsimyksen määrä tai sen vähäisyys ei saa peittää alleen yksilöiden kokemuksia. Jokainen tarina, myös isäni, on sen vuoksi kertomisen arvoinen. Mietin myös sitä, miten isäni kohtalo on vaikuttanut minuun.

Karjalasta Uudellemaalle

Joulukuun 7. päivänä 1939, viikko Talvisodan alkamisen jälkeen, isäni täytti 12 vuotta. Hän oli yksi niistä 500 000 suomalaisesta, jotka muuttivat perheensä kanssa pois kotiseudultaan Laatokan Karjalasta, kun Neuvostoliitto hyökkäsi.
Isovanhempani asuivat Raudussa, rajapitäjässä, josta oli matkaa suurkaupunki Pietariin 70 kilometriä. Rautu on tyypillinen maalaispitäjä. Isovanhemmillani on vähän peltoa ja jonkin verran metsää. Samoin oli lähinaapureilla.
Maailmanhistorialliset tapahtumat olivat vaikuttaneet sukuuni aiemminkin. Pietiäiset olivat porsaskauppiaita ja heidän parasta markkina-aluettaan oli Pietari ympäristöineen.
Kun bolshevikit nousivat syksyllä 1917 Venäjällä valtaan ja Suomi julistautui joulukuussa 1917 itsenäiseksi, vaikeutui kaupankäynti. Raja meni umpeen ja sukuni menetti elinkeinomahdollisuuksiaan. Jatkossa kauppaa tehtiin vain kotimaahan.
1920-luku oli hitaan ja 1930-luku nopean vaurastumisen aikaa, kunnes suursota syttyi. Lähtö Raudusta joulukuussa 1939 oli kaoottinen. Vain välttämättömyystarvikkeet voitiin ottaa mukaan. Sodan äänet kuuluivat läheltä.
Karjalasta paenneita ei kutsuttu pakolaisiksi vaan evakoiksi. He olivat paossa sotaa. Evakkoja varten ei Suomessa perustettu pakolaisleirejä, sillä sellaiseen ei ollut varauduttu. Evakuoidut asuivat maaseudulla pääasiassa yksityistalouksissa.
Kun jatkosota alkoi kesällä 1941, isäni muutti perheensä kanssa takaisin kotiseudulleen, kuten valtaosa evakkoon lähteneistä karjalaisista. Vuonna 1944 Karjalassa asui 280 000 suomalaista. Kotia korjattiin, kunnes kesällä ja syksyllä 1944, isäni ollessa 17-vuotias, karjalaiset joutuivat sotatilanteen ja sittemmin rauhansopimuksen vuoksi lähtemään kodeistaan uudelleen. Kukaan suomalainen ei halunnut jäädä Neuvostoliitolle luovutettavalle alueelle.
Siirtoväki sai tai osti maata kanta-Suomesta. He rakensivat ensin saunan, sen jälkeen talon ja navetan. He ostivat karjaa, viljelivät peltoja ja tekivät metsätöitä. Isovanhemmillani on peltoa seitsemän hehtaaria ja metsää kolmekymmentä hehtaaria.
Vain pienempi osa karjalaisista muutti kaupunkeihin. Yhteiskuntarauha säilyi, kun evakot saivat maaseudulta näin työtä ja toimentulon. Niukka toimeentulo oli parempi kuin niukka sosiaaliturva tai ei-mitään.
Tarina on uskomattoman hieno, kun ajattelemme yleisesti entisajan ja nykypäivän pakolaisten kohtaloita tai kärsimyksiä. Harva pakolainen saa sellaisia mahdollisuuksia kuin karjalaiset saivat.
Vielä uskomattomammaksi tarina tulee, kun muistamme, että vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla Suomi oli ollut köyhä maa. Lukutaidon, koulutuksen ja osaamisen kautta Suomi kasvoi muutaman sukupolven aikana, vaikeidenkin kokemusten myötä (kuten vuonna 1918 käyty sisällissota) kansakunnaksi, joka puhalsi Talvisodan aikana yhteen hiileen.
Jatkosodan päätösvaiheessa isäni oli muutaman kuukauden upseerikerhon lähettinä. Hän oli yksi nuorimmista sotaveteraanitunnuksen saaneista suomalaisista.
Sodan aikana isäni oppi polttamaan tupakkaa. Hän poltti savukkeita 55 vuotta kunnes keuhkot eivät enää toimineet. Valinta oli isäni: tupakointi hänet tappoi.
Vaikka isäni ei joutunut rintamalle, sota vaurioitti häntä monella tavalla. Isäni oli perheen iltatähti, kymmenen vuotta nuorempi kuin hänen vanhemmat sisarensa, jotka olivat sodan aikana jo aikuisia. Tragiikkaa ei puuttunut. Sodan aikana avioituneen tätini mies ammuttiin omien toimesta vahingossa kesällä 1944 sekasortoisissa oloissa. Kaukaisempia sukulaisia ja tuttavia kuoli rintamalla.

Äitinsä poika

Isäni oli kiltti. Hän oli hauska mies, hyvä seuraihminen, mutta samalla erittäin herkkä. Juurettomuus näkyi hänen elämässään monella tavalla.
Isäni ankkuroituminen äitiinsä on yksi ilmentymä evakkouden seurauksista. Hän oli äitinsä poika ja hemmoteltu lemmikki. Isäni halusi miellyttää äitiään ja salasi tältä asioita, olipa kysymyksessä tupakointi tai alkoholi.
Vielä 1970-luvun alussa, jolloin isäni oli jo alkoholisoitunut, isoäitini kehui, kuinka hieno poika hänellä oli. Ei muka koskaan käyttänyt alkoholia.
Todellisuudessa isäni joi salassa. Äitini, minä ja veljeni tiesimme asian, mutta meistä ei ollut häntä auttamaan. On aika ikävää 13-vuotiaalle hakea juovuksissa oleva isä autotallista (asuimme kerrostalossa) tai naapurustosta ja maanitella häntä tulemaan kotiin.
Kun minä perustin perheen ja saimme lapsia, päätin, ettei alkoholi ole tabu. Jos juon viiniä, juon viiniä. Jos juon viskiä, juon viskiä.
Riippuvuus äidistä jatkui, kun isoäitini muutti meille asumaan isänisäni kuoleman jälkeen vuonna 1963. Suomessa on sanonta, että karjalaiset hautajaiset ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät. Muistan kuinka isääni itketti, kun hautajaisväki nauroi, muisteli ja kertoi juttuja isoäitini muistotilaisuudessa. Isästäni tuollainen käytös ei sopinut muistotilaisuuteen, jossa piti surra vainajan poismenoa.
Ei saattoväki tarkoittanut pahaa. Monet heistä eivät vain olleet tavanneet pitkään aikaan toisiaan.
Isäni alkoholisoitumisen yksi keskeinen tekijä on mielestäni juurettomuus. Siitä hän joskus herkistyneessä tilassa myös puhui. Lapsena koin nämä avautumiset kiusallisena.
Alkoholismi ei ole ollut ainoa tekijä, mutta se on yksi keskeisistä tekijöistä. Toinen tekijä oli epäilemättä, että veljeni sairastui vakavasti yksivuotiaana ja sai kehityshäiriöitä. Äitini jäi kotiin yli kymmeneksi vuodeksi hoitamaan veljeäni. Isälläni oli nyt yksin taloudellinen vastuu.
Isäni jäi ensimmäisen kerran kiinni rattijuoppoudesta samana päivänä kuin hänen äitinsä kuoli. Poliisit armahtivat hänet. Toinen kerta johti sitten siihen, että hän sai tuomion ja joutui keväällä 1976 muutamaksi kuukaudeksi työsiirtolaan. Vankina hän rakensi Helsinki-Vantaan lentokenttää.
Olin juuri saanut ajokortin. Vein äitini vierailulle kerran viikossa.
Isäni heikkoa itseluottamusta vahvisti se, että hän oli käynyt vain neljä luokkaa kansakoulua. Työelämässä hän oli self-made-man. Hän oli töissä autoliikkeessä, yleni urallaan päälliköksi, mutta erosi saatuaan tuomion rattijuoppoudesta. Loppuajan työelämästään hän työskenteli varastonhoitajana.
Olin nuorena ujo ja arka. Murrosiästäni tuli rankka. Koulussa olin laiska. Kotikokemukseni olivat kovettaneet minua. Kun aikuistuin, päätin elää toisin. Pääsin yliopistoon lukemaan Suomen historiaa. Minusta tuli sukuni ensimmäinen maisteri, lisensiaatti ja tohtori. Oli ennenkuulumatonta, että luin ja kirjoitin työkseni.
Kun väittelin filosofian tohtoriksi viikkoa ennen kuin täytin 30 vuotta, isäni oli sairaalassa, eikä hän päässyt väitöstilaisuuteen. Häntä harmitti. Kun kävin tapaamassa häntä, hän ehdotti että ryhtyisin tämän jälkeen lukemaan kauppatieteitä. Isälleni humanistiset ammatit eivät merkinneet mitään. Ainakaan ne eivät merkinneet taloudellista vaurautta.
Muistan kuinka naureskelimme ystävieni kanssa illalla, kuinka typerä isäni ehdotus oli. Poika oli juuri väitellyt nuorena hyvin arvosanoin ja elämä oli edessä.
Kymmenen vuotta myöhemmin isäni oli jälleen sairaalassa. Muistin mitä hän oli sanonut. Työskentelin kustantajana. Olin siis liike-elämässä. Työnantajani oli laittanut minut vuodeksi johtamiskoulutukseen Helsingin kauppakorkeakouluun. Isäni oli tyytyväinen.

Kultainen nuoruus

Isäni oli ns. puolivälin ihminen. Vaikka hän muutti äitini ja työn perässä Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, ei hän vuosikymmeniin kotiutunut sinne. Helsinki ei ollut mikään suurkaupunki, mutta kaupunki kuitenkin.
Juurettomuus näkyi myös siinä, että isäni piti päästä – ja perhe tietysti kanssaan – joka viikonloppu Karkkilaan, kotiin, jonka isäni vanhemmat olivat sodan jälkeen rakentaneet.
Matkaa Helsingistä oli onneksi vain 60 kilomeriä. Sinne lähdettiin perjantain heti töiden jälkeen ja sieltä palattiin sunnuntaina illalla. Myös kaikki kesälomat vietettiin siellä maaseudun rauhassa.
Tätini, joka oli perheetön, vietti kesät kanssamme. Keittiön pöydän ääressä hän ja isäni muistelivat nuoruuttaan. Samat, sinänsä mainiot tarinat kerrottiin moneen kertaan. Menetetyn kotiseudun muistot kultautuivat pikku hiljaa.
Mietin vaihtoehtoista historiaa. Muistot eivät olisi olleet samoja, jos Karjalaa ei olisi menetetty. Karjala-nostalgia on ymmärrettävää, mutta sitä pitää minun kaltaiseni historioitsijan tarkastella myös lähdekriittisesti.
Muistot kultautuivat, koska ne kertoivat hyvästä ajasta 1930-luvulla, lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin huolet eivät painaneet. Ne kertoivat jostain, joka oli menetetty ja koettiin menetetyksi. Tällainen muistelu taisi pikemminkin kasvattaa isäni kaipuuta, ahdistusta ja juurettomuutta kuin helpottaa oloa. Mennyt aika oli huoletonta. Nyt oli erilaisia vaikeuksia.
Isäni nostalgiassa on paradoksaalisia piirteitä. Jos hän olisi aikuistunut Raudussa, eihän sinne olisi jäänyt, kuten ei jäänyt sodan jälkeen asutustilalle. Ainoana poikana hän olisi saanut tilan haltuunsa. ”Ei ollut maahenkeä”, hän kertoi minulle. Hän ei halunnut olla pienviljelijä. Olen ollut onnellinen, että vanhempani muuttivat Helsinkiin, jos tuli elinikäinen kotikaupunkini.

Perinteet kunniaan

Isälläni oli myös temperamenttia. Olemme samanlaisia. Suutumme nopeasti ja lepymme nopeasti. Sen jälkeen ihmettelemme, miksi muut ovat vielä vihaisia meille, vaikka tilanne on ohi ja kaikki on anteeksiannettu. Raudussa, isäni kotiseudulla eli toteamus, joka kertoi äkkipikaisuudestamme: ne ovat Pietiäisiä.
Isäni kanssa oli mahdotonta seurata vaalikeskusteluja ja muita politiikkaa käsitteleviä ohjelmia. Hän laukoi ehdottomia mielipiteitään tavalla, että oli parempi poistua kuin suuttua tai ryhtyä väittelemään.
Pahinta olivat ulkopoliittiset keskustelut. Isäni oli vihainen ja katkera venäläisille. Venäläiset eivät olleet hänelle neuvostoliittolaisia vaan ryssiä.
Karjalaisella kotiseudullaan hän kävi kerran, muttei halunnut mennä toista kertaa. Kotitilan paikalle oli perustettu kettutarha. Haju oli sanoinkuvaamaton. Muistojen ihana lampi oli ruohottunut ja likaantunut. Isäni ei halunnut Karjalaa takaisin, vaikka siitä toistuvasti Suomessa puhuttiin. Hänessä ei ollut revanssihenkeä. ”Pitäkööt”, hän sanoi.
Yksi osa tradition säilyttämistä oli, että perinneruoat olivat kunniassa. Karjalanpaistia, juureslaatikoita ja perunapiirakoita syötiin usein ja ruokaa kehuttiin aina vuolaasti.
Kun isäni halusi viedä meidät ravintolaan, hän vei meidän yleensä Helsingissä Karjala-talolle, jonka buffetpöytä notkui perinneruokia. Nuorena aikuisena olin itse pakinoitsija Bisquitin linjoilla: antakaa Karjala takaisin, mutta pitäkää perinneruoat.
Kulttuurisesti sotasukupolveen kuuluvat vanhempamme olivat paljon kauempana meistä kuin lapsemme. Elintapamme, musiikkimakumme, ruokailutottumuksemme olivat kaukana toisistaan. Kielitaidottomina vanhempani eivät juuri matkustaneet ulkomaille. Me kolusimme Eurooppaa Interrailmatkoilla 16-vuotiaasta alkaen.
Osa karjalaisista koki sodan jälkeen kurjaa kohtelua. Heitä pidettiin tunkeutujina, jotka veivät maanomistajilta maita ja heitä saatettiin jopa ryssitellä. Nimittely oli epäoikeutettua. Valtaosa karjalaisista kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon, pienempi osa oli ortodokseja, hekin suomalaisia ja Suomen kansalaisia.
Isovanhempani tai isäni eivät olleet saaneet tuollaista huonoa kohtelua. Heidän puheestaan henki kiitollisuus niitä kohtaan, jotka olivat heitä auttaneet. Isäni oli sangen suvaitsevainen maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan. Tämäkin asenne kumpuaa evakkouden kokemuksista.

Eläkkeellä

Yksi sodan ja pulan kokemuksista kumpuava asenne oli, että vanhempani olivat kauhuissaan, kun ryhdyimme 1980-luvulla kierrättämään lasten vaatteita. Sota-ajan kokeneille se oli köyhyyden, ei kestävän kehityksen merkki. Lapsille piti ostaa uutta, kun siihen oli vihdoinkin varaa.
Isäni jäi eläkkeelle 60-vuotiaana. Eläke ei ollut suuri, mutta hän näytti vihdoin viimein rauhoittuvan ja nauttivan elämästään. Alkoholin käyttö väheni.
Jos minä sain nähdä isäni ahdistuksen ja pelon, omat lapseni näkivät rakastavan isoisän. Hän kuljetti lapsiani musiikkiopistoon ja urheiluharrastuksiin. Hänestä oli eriomaisen mukavaa keskustella lasten kanssa.
Hän kulki kaupungilla ilman erityistä asiaa ja katseli elämänmenoa. Hän pyysi minulta suosituksia ja ryhtyi lukemaan kirjoja. Hänestä tuli himolukija.
Kun minä pääsin vihdoin murrosiästä ja kapinoinnista ja aikuistuin, tutustuimme isäni kanssa pikku hiljaa toisiimme paremmin. Jos hän olisi elänyt pidempään, uskon, meistä olisi tullut hyviä ystäviä.
Kävin muutama vuosi isäni kuoleman jälkeen Raudussa (nykyinen Sosnovo). Löysimme vanhan tätini kanssa yrityksen ja erehdyksen kautta vanhan kotitilan paikan. Kettutarha oli lopettanut, mutta sen rakennukset olivat hylättynä paikallaan. Lampi oli ruohottunut lähes kokonaan umpeen.
Oli kummallista seisoa paikalla, jossa sukuni oli asunut yksijaksoiseksi ainakin 1600-luvun alkupuolelta saakka. Sen pidemmälle ei ole kirkonkirjoja tai muita arkistolähteitä. Olen suvussani 1600-luvulta asti suoraa linjaa vanhin poika, vanhin poika ja niin edelleen.
En tuntenut kaipuuta tai nostalgiaa. Miksi minun pitäisi sellaista ylipäätään tuntea? Jos sotaa ei olisi tullut, elämä olisi kulkenut toisin. Minua ei olisi olemassa, sillä isäni ja äitini eivät olisi koskaan tavanneet. En aio kiittää Stalinia olemassa olostani, sodassa kuoli yli 65 000 suomalaista, mutta näin tässä nyt joka tapauksessa kävi, että minä olen olemassa.
Ajattelin Raudussa kuinka mallikelpoisesti Suomi hoiti sotien jälkiseuraukset, vaikka se joutui maksamaan jälleenrakennuksen lisäksi myös suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Köyhästä maasta kasvoi vauras kansakunta, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa elintaso on maailman korkeimpia.
Isäni evakkoudesta saamia arpia aika hoiti hitaasti. Minun sukupolveeni nuo arvet vielä heijastuivat. Samalla on muistettava, että hänen sukupolvensa loi meille helpomman ja turvallisemman elämän.