Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa, maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin, että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa ja hunajaa.

Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle, tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, missä he näyttäytyivåt, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä, niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskylle vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta, jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.

Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: "Katso, kaksi jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan", ja samalla hänen sydämensä täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta, ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään, hoiperrellen kuin puoliunessa.

Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän tuoksun kohotessa hänen sieramiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki olivat juosseet kylän raitille.

Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.

Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin,ja yhä kuin unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti. Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille. Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona, muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin, varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.

Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan, unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:

"Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan Lasnamäen rantaan, ia hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi tai kuten meren vaahto."

Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: "Kuka tämä on?" Ja toiset vastasivat: "Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla."

Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:

"Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta, ei miestä eikä kotia."

He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta, valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.

Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen. Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen, ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki jotka kuulivat hänen sanansa, ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut, vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin, mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä. Muutamat sanoivat: "Katso,Tiskren hurskas neitsyt on keskellämme!"

Toiset, jotka edellisenä vuonna olivat kuulleet Tiskren neitseen puhuvan, vastasivat: "Ei hän toki, tämä on nuorempi, ja hänen hiuksensa ovat väriltään kuin hunaja ennen hyytymistään."

Mutta oli niitäkin, jotka sanoivat: "Eikö tämä ole Maie Merits, rihkamakaupasta? Eikö hänen miehensä myynnyt minulle Pärtynpäivän tienoilla nelikollisen silliä? Eikö hänellä ole kaksi piskuista lasta kotona? Kuinka hän siis täällä meidän keskellämme?"

Toiset taas nuhtelivat heitä, sanoen: "Eikö tosin profeetta Maltsvetillakin ole toinen nimi, samanlainen kuten kaikkien muitten meidän seastamme? Eikö hänkin ole ollut kaikkinaisissa maallisissa askareissa, kuten krouvarina ja myllärinä? Eikö hän ole vaihtanut hevosia ja ollut kuten yksi meistä? Miksi siis vieroisimme tätä vaimoa, joskin hän joskus on tehnyt muutakin, kuin julistanut Herran ihmettä. Pois se!”

Kaikkein maallisimmat uskovaisista kysyivät: "Onko hänellä edes lupakirja? Kuinka hän aikoo lähteä kanssamme kaukaiselle maalle? Onko hänellä miehensä ja moision omistajan lupakirja ja maaherran allekirjoitus?"

Mutta että heidän joukossaan oli paljon samankaltaisia siirtolaisia, ilman lupakirjaa, niin ei kukaan halunnut häntä häiritä, sillä heidän kaikkien odotuksensa oli ylenpaltinen,ja heidän suvaitsevaisuutensa suuri.

Saavuttuaan Lasnamäen rantaniitylle, lähelle Tallinnaa, he istuutuivat kaikki nuorelle, keltakukkaiselle nurmelle, iloisessa odotuksessa, yhteensä kolmattasataa henkeä, kumpaakin sukupuolta, lapset ja imeväiset niihin luettuina. Eikä heillä ollut, paitsi tarpeellisimpia keittokaluja ja vaatevaroja, mitään mukanaan, lukuunottamatta viikon eväitä. Hevoset, joilla olivat tulleet, he lähettivät takaisin, sillä he olivat myyneet ne jo ennen lähtöään, kuten olivat rahaksi muuttaneet huoneensa ja irtaimistonsa, elonsa ja raavaskarjansa.

Tuskin he olivat pysähtyneet, kun muuan sokea ja korkeakasvuinen nainen aloitti virren: "Nüüd hüa maakene, oled sina jälle käes", sillä hän luuli jo perille saavutun, ja hänen huulensa olivat avoimet, ja sieraimet värähtelivät, hengittäen olemattomia tuoksuja kukista, jotka eivät ikinä olleet itäneet hänen pihansa pientarilla, ja hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin, ikäänkuin lämmitellen niitä paahtavamman auringon paisteessa, ja hänen harmaan kaihin kattamat silmänsä räpyttivät avuttomasti, ikäänkuin olisivat väkisin halunneet nähdä profeetan kuuluttamat viinamäet. Mutta kun hänelle ilmoitettiin hänen erhetyksensä, ei hän käynyt murheelliseksi, vaan antoi taluttaa itsensä ihan veden rajaan, johon hän kärsivällisenä jäi odottamaan, taluttajaansa tarttuen, jottei harhautuisi ihmishälinässä, kun lähtömerkki annettaisi.

Koska Maltsvet, heidän profeettansa, oli kieltänyt heitä polvistumasta, niin he toimittivat rukouksensa pystyssä seisoen, kasvot siniseen mereen päin, josta heille oli apu tuleva, ja heidän pukunsa oli musta ja harmaa, joskus harvoin valkoinen, samoin profeetan sanojen mukaan, ja heidän vaimojensa ja tyttäriensä hiukset valloilliset.

Taas he istuivat rantakiville, ja joku esilukijoista avasi raamatun, jossa koko heidän retkensä oli ennustettu ja vartavasten heidän tähtensä kirjaanpantu, sillä he eivät tehneet mitään, mitä Sana ei käskenyt eivätkä luopuneet mistään, mitä Sana ei kieltänyt.

Kirjoitettu oli: Järvamaan talonpojat elivät kaikkinaisessa ahdingossa, ruumiin ja sielun, ja vaivattiin aivan ankarasti vierailta isänniltään, kuten Israelin rahvas Egyptin faaraoilta.

Kirjoitettu oli: Herra oli herättävä työorjuudessa ja vitsain alla huokaavalle kansalleen profeetan, jonka sanan kennoissa olisi makeampaa hunajaa, kuin pappien ja veljesseurakunnan lukijain, ja tämän profeetan nimi oli Johannes II elikkä Maltsvet, maallisella nimellä myöskin Juhan Leinbergiksi kutsuttu.

Ja kirjoitettu oli: Maltsvet oli johdattava uskovaisensa Egyptin orjuudesta autuaammille asuinsijoille, tullen heidän tykönsä valkealla laivalla.

He olivat uskonisänsä käskyä totellen luopuneet värillisistä vaatteista ja silmäinkoreudesta ja palmikoiduista hiuksista, ja nuoret tytöt kirjavista nauhaseppelistä, ja heidän huulensa olivat puhtaat viinasta ja väkevistä, sianlihasta ja tupakanhajusta.

Mutta missä heidän Kaananinsa oli oleva, sitä ei heistä yksikään tiennyt. He olivat kuulleet profeettansa kyliä kiertäessään puhuvan kaukaisesta, lämpimästä maasta, jonka Herra oli valituilleen varannut, jossa ei ollut isäntää eikä orjaa, ei yökylmiä eikä lunta, vaan vihertäviä viinamäkiä ainaisessa auringossa ja siunaavassa sateessa. He olivat kuulleet tämän maan nimenkin, mutta se oli haihtunut heidän aivoistaan. He tiesivät vain, että profeetta Maltsvet oli lähtenyt sinne ennen heitä ja lupauksensa mukaan oli tuleva heitä noutamaan valkealla laivalla Lasnamäen rannasta.

Sentähden he eivät sallineet lasten tänä iltana kerätä risuja, eikä yhtään pataa pantu tulelle kivien väliin, eivätkä he myöskään aukoneet nyyttejään eivätkä säkkejään, kuten muina iltoina, yhtävähän kuin he valmistivat makuusijojakaan, itselleen tai lapsille, sillä kaikki tämä oli heidän mielestään vähäuskoisuuden merkki, joka Jumalan pitkämielisyyttä kiusaisi. Suuremmat lapset laskeutuivat hiekalle likekkäin, kuten karitsaiset kedolla, mutta vähäisemmät itkivät itsensä uneen äitiensä sylissä.

Ja sokea vaimo istui hievahtamatta, sormet taluttajansa ranteen ympärillä, tykyttävää valtimoa tunnustellen, odottaen sen kiivaamman lyönnin hänelle heti ilmoittavan, kun laiva ilmestyisi näköpiiriin, ja sulkien käyttämättömät silmänsä.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaan syntynyt tänä päivänä.

Äidit, joilla oli monta lasta, huolehtivat, kuinka he laivan tullessa saisivat kaikki lapsensa mukaan, ettei yksikään puuttuisi, ja he kokosivat pienokaisiaan liepeisiinsä, kuten kana kokoo poikasiaan.

Silloin Maie, keskittäessään katseensa suoraan aurinkoon, tunsi äkillistä häikäisyä, ja kaikki hänen edessään haihtui valosumuun, ja tästä maidonkarvaisesta autereesta, joka täytti taivaanrannan, alkoi haahmoittaa valkea laiva.

Hänen näki sen aivan selvästi, ei sisäisin silmin, vaan maallisin, ruumiillisin, sen liukuessa vitkaan pitkin tyyntyvää vettä, ilman airon loisketta, sivuttain, kyntäen pitkän, hitaasti häviävän, hopeaisen vesivanan, – purjeitten pingoittuessa hapraina kuin valkeat hattarat.

"Minä näen, – minä näen!" hän huusi kuuluvalla äänellä.

Ihmiset piirittivät hänet, tarttuivat häntä hartioihin, ja hänen hiuksensa lankesivat tiheinä ja kultaisina yli kasvojen.

"Minä näen valkean laivan!" hän sanoi.

"Missä se on? Näytä se meille!" hän kuuli ympärillään huudettavan.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylensuuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

"Ettekö näe, te sokeat?" hän sanoi. "Avatkaa silmänne, valkea laiva, jonka profeetta on luvannut, lähestyy meitä."

Samalla kävivät hänen jäsenensä kankeiksi, ja vaimot ottivat vastaan hänen maahan vaipuvan ruumiinsa ja asettivat hänet hiekalle, jossa hän makasi taintuneena, pitkien hiustensa päällä.

Mutta miehet sälyttivät taakat selkäänsä ja kantoivat ne veden rajaan, ja vaimot huusivat lapsiaan, ja rintalapset parkuivat, ja monet nuoret miehet kahlasivat matalassa vedessä, niinkauas kuin pääsivät, ja vielä toiset veisasivat vastaanottovirttä, mutta väkevämmät eivät työntäneet heikompia, ja kellä oli vanha ja vaivaloinen isä tai äiti, tuki häntä, sillä he olivat kaikki yhdistetyt rakkaudessa.

Mutta kun he pari tuntia täten olivat odottaneet, väsyivät useimmat, ja he sanoivat toisilleen: "Se oli vain ennustus.

Vieras vaimo, jota emme tunteneet, on ennustanut. Hän on saanut merkin ennen meitä."

Ja taas toiset sanoivat: "Huomenna tai ylihuomenna tulee laiva!"

Vaimot hoitelivat Maiea ja priiskoittivat hänen kasvojaan vedellä, kunnes hän tuli tajuihinsa, mutta hän ei puhunut enää sanaakaan sinä yönä.

Aamupuoleen yötä alkoivat useat lapset vaikertaa vilua, ja äidit paljastivat povensa ja lämmittivät heitä oman rintansa lämmöllä, riisuen osan vaatteistaan ia peittäen niillä palelijat. Kun päivä alkoi sarastaa, valtasi heidät outo raukeus, ja moni nukahti, mutta useimmat valvoivat, uupumusta vastaan taistellen, ja uusi päivä täytti heidät uudella uskolla ja odotuksella.

He valmistivat lapsille aterian, mutta hylkivät itse ruokaa, karkaisten itseään kylmällä lähdevedellä, eivätkä he tunteneet mitään nälkää.

Puolipäivän aikaan alkoi kaupungista päin niityn laitaan kokoontua joutilasta ja uteliasta väkeä, jotka kysyttelivät ja haastattelivat heitä. He kärsivät kuten aina kaikki kompasanat vaiti ja vastaamatta, harjoittautuen kärsivällisyydessä ja anteeksiannossa, varmoina pilkkaajiensa pikaisesta häpeästä.

Seuraavina päivinä oli heidän odotuksensa levollista ja varmaa, eikä yksikään heistä epäillyt, ja nurina oli kaukana heistä. Ehtoisin alkoi heidän varsinainen varrontansa, ja he olivat niin varmoja laivan tulosta, että he aina kiireesti kokosivat päivän kuluessa hajaantuneet kapineet, etteivät turhaan kuluttaisi aikaa, kun kutsu tulisi. Ja he sammuttivat kaikki tulet, paitsi yhtä, jota he aina pitivät vireillä, merkiksi mereltä tulijoille.

Heidän uskonsa vahvistettiin monin kerroin, kun leiri kasvoi, uusien uskonveljien ja valkean laivan odottajien saapuessa rantapitäjistä, ja he antoivat auliisti tilaa vieressään, jakaen, mitä heillä jakaa oli. Mutta viidennestä päivästä alkaen he alkoivat säännöllisesti keittää, tosin pyytäen Herralta anteeksi tätä epäuskon ja malttamattomuuden merkkiä, sillä eivät ainoastaan lapset kärttäneet ruokaa, vaan moni aikuinenkin tunsi nälän hiukaisua, häpesi sitä ja koetti karkoittaa mielestään, kunnes antoi myöten, kaluten kovaa leipäkannikkaa, muilta varkain, lopulta sanoen ääneen itselleen ja toisille, ettei Herra suinkaan tahtonut heidänkään nääntyvän.

Kun ensimäinen viikko oli ohitse, oli heitä jo viidettä sataa henkeä Lasnamäen niityllä ja rannalla. Heikompien valitettua väsymystä, he vuorottelivat öisin valvonnassa, niin että aina oli niitä, jotka tähystivät merta, öin ja päivin, ettei öljy heidän lampuistaan loppuisi, kuten tyhmien neitsyitten yljän tullessa.

Mutta Maie kulki heidän keskellänsä, ja hänen aivoissan hämärsi tieto jostakin, mitä hänen oli mahdoton muistaa.

Hänen ajatuksensa pysähtyivät alati hetkeen, jolloin hän tunsi ihmistungoksen ympärillään, mutta mitä sen tuokion takana oli, ei hän tiennyt. Joskus tuli hänelle ajatuksia, joita hän ei omikseen tuntenut, ikäänkuin mureneina jostakin kadonneesta ja kaukaisesta olennosta. Istuessaan rannalla ja nähdessään lasten paahtavan puolipaljaita jäseniään hiekassa, hän halusi mennä ja silittää heidän päätään, ja kun hänen sormensa hajamielin haroivat lapsen hiuksia, herätti hiusten hipaisu tutun tunnon, jonka hän varmasti oli ennenkin elänyt, mutta missä ja milloin?

Jaksamatta sitä selvittää, hän loittoni lapsista, palatakseen taas heidän luokseen, tuntien heidän parissaan selvimmin kadonneen itsensä läheisyyden. Hän jakoi heille melkein koko ruokaosansa, sillä hänen ruumiinsa ei tarvinnut kuin nimeksi ravintoa, eikä hän nukkunut sydänyön hetkeä kauempaa, mutta hän ei tuntenut silti uupumusta, ja usko säteili hänestä.

Iltasin, auringon laskun aikaan, hän tunsi levottomuutta ja sydämenkouristusta, ja jos toiset silloin kokoontuivat odottavina hänen ympärilleen, jäykisti kuolonkankeus äkkiä hänen jäsenensä, mutta yli huulten tulvi vuolas sanavirta, sillä hänen henkensä harhaili kaukaisilla mailla, etäällä niistä, jotka hänen ympärillään olivat.

Ja ne, jotka häntä kuuntelivat, näkivät hänen kahlaavan läpi lujasänkisen ja korkean vehnän, ja hänen kätensä punnitsivat tähkien painavuutta, ja he näkivät hänen karistavan jyviä pivoonsa ja ylistävän niitten valkeutta, ja hetken päästä he näkivät hänen astuvan yhä ylemmäksi, ja nyt hän riipi heille rypäleitä, ja niitten mehu vuosi pitkin hänen sormiaan, ja hän itse ja he kaikki huumaantuivat tästä kultaisesta mehusta, ja hänen hurmionsa tarttui heihin.

Ja hän kysyi heiltä:

"Tahdotteko te taivaallista vaiko maallista hyvyyttä?" Silloin he muistivat pitkiä työpäiviään ja kaikkinaista orjuuttaan, ja että heille jo vuosisatoja taivaalliset hyvyydet olivat tarjona olleet, niin he vastasivat nyt:

"Me halajamme taivaallista hyvyyttä, mutta katso, me ikävöimme myös niitä, kuin maan päällä tarjona ovat."

Hän vastasi heille:

"Teidän pitää molempia saaman."

Hän puhui heille profeetta Maltsvetistä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, ja hän kuvaili häntä heille, niinkuin olisi nähnyt hänet edessään ruumiillisin silmin ja selkeämmin kuin yksikään heistä, ja he kysyivät hämmästyneinä: "Missä hän on nähnyt profeetta Maltsvetin? Taitaako tämä vaimo nähdä, mitä muut eivät näe?"

Ja heidän odotuksensa oli riemullinen, ja heidän uskonsa suuri.

Mutta eräänä iltapäivänä meni taivas pilveen, ja alkoi sataa tihkusadetta, iltaan asti ja koko yön läpeensä. He peittivät lapset yöksi, eikä kukaan napissut, sillä he olivat kaikki karkaistuja ja säihin tottuneita. Kun seuraavana päivänä yhä satoi, niin myös toisena ja kolmantena, hakivat he olkia ja heiniä läheisestä kylästä, ja rannanpuoleinen rahvas tarkasteli tuulen merkkejä ja vakuutti sateen pian herkeävän, ja heidän ainoa huolensa oli, etteivät he tainneet pitää merkkitulta alati vireillä, ponnistuksistaan huolimatta.

Mutta sadetta jatkui kuusi päivää ja yötä, ja alava rantaniitty, jaksamatta imeä itseensä niin suurta veden paljoutta, muuttui hyllyväksi hetteeksi.Tuskin oli sade tauonnut, kun tuuli kääntyi pohjoiseen,ja heidät yllätti laakealla rannalla pohjoismyrsky, joka lakaisi yli heidän leirinsä kolme päivää. Silloin alkoivat äidit ensimäisinä nurista palelevien lapsunkaistensa takia ja sanoa: "Pystyttäkää toki sateensuojia kaikkein vähäisemmille!"

Mutta uskonkiihkoisimmat miehistä vastasivat: "Pois se! Emmekö me jaksa tätä piskuista vaivaa kärsiä autuuden takia, joka meille luvattu on? Rakennammeko me majoja, niissä torkkuaksemme, kun Herran laiva on tulossa?"

He kovettivat korvansa ja paaduttivat sydämensä, mutta lasten äidit olivat itsepintaisia eivätkä lakanneet heitä kärttämästä, ja lasten isät olivat myöntyväisempiä kuin muut, ja niin oli toisen viikon lopulla muutamia vaajoja vajotettu hiekkaan, ja niitten yli pingoitettu peitteitä.

Ja ilma oli taas ihana ja lämmin, sillä oltiin kesäkuussa.

Muuan maltsvetien lapsista oli löytänyt vesilinnun pesän rannalta heinämättäiden välistä ja kävi joka päivä sitä katsomassa, sanoen itselleen: "Kun pesässä on viisi munaa, tulee valkea laiva."

Mutta kun pesään ei enää mahtunut yhtään munaa, hän sanoi:

"Niinpian kuin poikaset tulevat, tulee valkea laiva."

Kun pesä oli täynnä poikasia, hän sanoi:

"Jahka ne oppivat uimaan, niin tulee valkea laiva."

Ja hän kävi joka päivä pesällä eikä muistanut enää ollenkaan tähystää merelle, sillä se oli hänestä tarpeetonta.

Mutta kolmannen viikon alussa sairastui erään Kolgarannan kalastajan kaksiajastaikainen poika kuumeeseen ja kouristuksiin ja heitti henkensä äitinsä vuoroin vaikeroidessa ja soimatessa. Hänen miehensä naulasi kokoon pari lyhyttä, höyläämätöntä laudanpätkää ja kantoi kirstun olallaan kaupunkiin, mutta äiti seurasi taampana eikä ollut tyytyväinen lapsensa valkeaan laivaan.

Ja kaupungista takaisin tultuaan hän oli vieläkin tyytymättömämpi ja alkoi napista suurella äänellä ja sanoa, ettei hän tarvinnut mitään valkeaa laivaa, vaan tahtoi lapsensa takaisin, joka oli saanut taudin kosteudesta ja yökylmästä.

Mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja jumalaapelkääväinen, sulki kiireesti hänen herjaavan suunsa, ennenkuin se ennätti enempää syntiä tehdä, eikä hän sen jälkeen enää uskaltanut mitään ääneen puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta, sopottaen sekavia sanoja.

Siitä asti alkoivat äidit peljätä pienokaistensa takia, sillä heitä oli paljon leirissä, ja oli niitä, jotka ehdoittivat, että lapset lähetettäisi pois, mutta toiset eivät suostuneet siihen, sillä he halusivat kaikki yhdessä lähteä luvattuun maahan.

Keltaiset kukat niityn laidassa, missä niitä ei tyystin maahan tallattu, antoivat sijaa sinipunerville, vihdoin punaisille ja sinisille, ja kun lapsi eräänä aamuna meni vesilinnun pesälle, oli se tyhiä, ja silloin hän pitkistä ajoista tähysti merta, mutta avovesi oli aurinkoinen ja laaja, eikä hän voinut eroittaa muuta kuin uiskentelevan, untuvaisen vesilinnunpoikueen, vaan ei mitään valkeaa laivaa.

Ja hän oli ollut niin varma uskossaan, että nyt sensijaan kadotti kaiken malttinsa ja kysyi itkien jokikiseltä, jonka tapasi: "Eikö tulekkaan koskaan valkeaa laivaa?"

Kaikki, joitten puoleen hän kääntyi, lohduttivat häntä ja käskivät kärsivällisesti odottaa, mutta sanat oli sanottu, ja lapsi oli lausunut ne ensimäisenä, eivätkä ne singonneet siniseen ilmaan, kuten sanat tavallisesti.

Valkea laiva viipyi yhä, mutta sensijaan tulivat kaikkinaiset taudit vedestä ja maasta, kuin myös ilmasta. Alkoi luuvalo, käpristäen kokoon heidän jäsenensä, puhkeilivat paiseet, ja alkoi kalvaa ankara sydänalanahdistus, hivuttavan kuumeen keralla. Ne, jotka olivat janoonsa juoneet ojan ruosteista vettä, hourasivat korkeassa kuumeessa maahan levitettyjen olkien päällä, ja heidän päänsä oli tulikuuma, ja heidän aivonsa täynnä kangastuksia, ja he tahtoivat väkisin ryöstäytyä hoitajiensa käsistä valkealle laivalle vastaan, jonka heidän kuumeesta palavat silmänsä näkivät. Ja hoitajat seurasivat heidän katsettaan, pidätellen heitä, ja tunsivat kateutta kuumesairaita kohtaan, jotka olivat onnellisia näyissänsä.

Imettävistä äideistä ehtyivät monet, ja nyt tuli rintalasten vuoro sairastua, ja kohta sen jälkeen hiukan isompien. Monesta perheestä sairastivat kaikki lapset ja osa aikuisiakin, ja yhdeksän tahi kymmenen lasta heitti tänä aikana henkensä, kuollen neuvottomien ja rukoilevien äitiensä käsiin. Mutta oli paljon niitä, joitten usko vain vahvistui kaikkinaisesta vaivasta.

Kun Maie eräänä päivänä oli huomaamattaan mennyt maantielle saakka, näki hän pitkin tietä miehen lähestyvän raskain ja laahaavin askelin, ja jäi tahtomattaan odottamaan tulijaa, mutta hänen kasvonsa olivat kankeat ja liikkumattomat, kuten unissakävijän.

Kun mies oli ehtinyt Maien kohdalle, hämmästyi hän suuresti ja kalpeni, mutta Maie katseli häntä kuin vierasta eikä tervehtinyt.

Silloin mies sanoi aivan hiljaa: Maie, etkö tunne minua?"

Ja Maie vastasi: "Totisesti, minä en tunne sinua, vaan näen sinut tänään ensi kertaa."

Mies sanoi: "Sinä olet laihtunut ja sairas. Tule, niin vien sinut kotiin."

Mutta Maie vastasi: "Sinä erehdyt, sillä minulla ei ole kotia, ei miestä eikä lasta, vaan minä puhun niitä, kuin Herran ovat."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, ikäänkuin ne olisivat kauhtuneet sateesta ja auringosta.

Seuraavana päivänä hän näki saman miehen vielä kerran, toisella puolen maantietä, jossa hän istui kuin odottava, aivan rauhallisena ja tomuisena. Mutta iltapäivällä, juuri kun hän tunsi Hengen olevan tulossa, ja hän jo viittasi lähellä seisojille, huomasi hän yhtäkkiä taas saman miehen, tällä kertaa maltsvetien keskellä. Silloin hänen jo puoliksi kangistuneet jäsenensä yhtäkkia uudelleen oikenivat suoriksi, ja hän jäi tuijottamaan mieheen, ja jokin ajatus kolkutti hänen aivoissaan herkeämättä. Ja hän sanoi kaikille:

"Minä en voi puhua tänään", ja meni rannalle ja poimi hiekasta raakunkuoria, ja hänen tultuaan takaisin, oli mies mennyt.

Ilma oli poutainen ja ihana, eikä heillä ollut yhtään siimestä, ja aurinko paahtoi heitä kalveettomalla niityllä, ja he kärsivät kuumuudesta, kuten äsken kylmyydestä. Helle hervotti heidät uneliaiksi, ja he olisivat halunneet vain nukkua, ja valvonta rasitti heitä.

Mutta jo kolmantena viikkona olivat heidän ruokavaransa tyystin lopussa, sillä ei kukaan ollut aavistanut odotuksen kestävän näin kauan, ja he olivat toivoneet valkean laivan olevan kukkuroillaan muonaa. Ja heidän pienet poikasensa kävivät ongella, ja ensin he kurittivat heitä siitä, mutta lopulta ei kukaan enää kieltänyt, eivätkä he myöskään voineet estää lapsiaan juoksemasta maantielle, jossa armeliaat ja uteliaat ihmiset antoivat heille almuja.

Ensin he ostivat leipää ja kalaa ohiajavilta talonpojilta, ja parempiosaiset jakoivat vähäosaisille, niinkauan kuin heillä jakaa oli, sillä he olivat kaikki yhtä valittua joukkoa. Mutta heitä oli paljon, ja heidän rahansa hupenivat nopeasti, ja nälkä alkoi heidän keskellänsä.

Silloin alkoi yksi ja toinen leirissä napista ja sanoa: "Onko Maltsvet unohtanut uskovaisensa? Istuuko hän yksinään Kaananin lihapatain ääressä ja virvoittaa itseään viinamäen runsaudella, sillaikaa kun hänen valittujaan vaivataan näljältä ja kaikkinaisilta taudeilta?"

Toiset sanoivat:

"Onko valkea laiva tehnyt haaksirikon, ennenkuin ehti Lasnamäen rantaan. Onko tapahtunut onnettomuus?"

Ja oli niitäkin, jotka sanoivat: "Miksi te petätte itseänne ja toisianne silmänlumeilla? Menkää kotia ja kyntäkää tyhjät vainionne! Valkeaa laivaa ei ole, ja Maltsvet on kelmi ja petturi!"

Toiset nuhtelivat näin puhujia kauhistuneina ja sanoivat:

"Meidän uskomme on ylen heikko, ja Herra koettelee meitä."

Mutta kun nälkä oli heikontanut odottajien ruumiit, ja varjoton aurinko päivät pääksytysten paahtanut heidän päätään, muuttui heidän odotuksensa. He istuivat vuoroin penseässä, tylsässä epätoivossa, ja valkea, rutikuiva hiekka valui heidän väsyneitten sormiensa lomitse, ja heistä oli yhdentekevää, oliko aamu vai ehtoo. Rannanpuoleiset kalastajat alkoivat ajatella verkkojaan, jotka he lähtökiireissä olivat polkuhintaan myyneet tai muuten lahjoittaneet, ja kun he iltasin näkivät lähikylän miesten lähtevän apajalle, seurasivat he heidän pieniä purjeitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet luvatun valkean laivan, ja heidän oli yhtäkkiä ikävä työtä, josta olivat luopuneet. Peltomiehet näkivät tyhjät, mustat vainiot, joissa ei yksikään vihertävä viljan korsi todistanut keväisestä työstä, ja oli kuin marras maa olisi syyttänyt heitä, jotka olivat sen jättäneet rikkaruohojen kilpakentäksi. He kärsivät työttömyydestä vielä enemmän kuin syömättömyydestä, ja heidän silmänsä olivat arat ja anteeksianovat, kun he kuulustelivat ohiajajilta vuodentulon toiveita ja kalansaalista.

Maien puheet olivat sekavia ja outoja näinä aikoina, niin etteivät lähestulkoonkaan kaikki niitä oivaltaneet, vaikka hänen loveenlankeemisensa kesti nyt entistä kauemmin, ja hän taisi puhua pari tuntia yhtämittaa. He ymmärsivät, että hän kuin unissaan hapuili jotain, mikä hävinnyt oli, ja hänen äänensä oli usein uikuttava, ja hän valitti ääneen, silmät ummessa, ettei nähnyt enää selvään laivaa.

Ja taas oli niitä heidän joukossaan, jotka sanoivat: "Mitä te odotatte? Mennään kotiin, ennenkuin näännymme."

Mutta kun he ajattelivat, että heidän entinen elämänsä alkaisi uudestaan, niinkuin ei mitään olisi ollut, kauhistuivat he hengessänsä, heräten tympeydestään, sillä he olivat myyneet kaikki, mitä heillä oli, eikä ollut kattoa eikä seiniä enää, jotka he olisivat tainneet omikseen nimittää, eikä jalantäyttä maata, joka olisi heidän omansa ollut. Silloin he eivät jaksaneet käsittää, että Herra olisi unohtanut ja hyljännyt heidät, jotka olivat kaikki alttiiksi antaneet, ja niin värähti heidän nälän näännyttämissä aivoissaan kuumeinen odotus, eikä heidän mielikuvituksellaan ollut enää mitään rajaa.

Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen lopetti.

Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä, ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut. Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: "Mitä minulla on valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista, jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä, lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan aurinko?" Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän kääntyi maantielle.

Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin. Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.

Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille, jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä lapsia:

"Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois meistä?"

Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta kotona raipat ja orjuus.

Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan? Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: "Laskeu laivaksi Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu kansani, johon minä mielistyin." Tai mitä merkitsi Herran sanoa suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: "Käänny kulussasi, sillä sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa."

Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain? He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain antaa. He olivat kestäneet nälkaä ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.

He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet, epätoivon uskolla: "Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille merkki, että tiedämme tahtosi!" Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.

Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut. He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen, he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.

He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun, valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen autuaammille asuinsijoille.

Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli heidän uhrinsa totisesti suuri.

Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.

He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä tuleman piti.

"Hän soutaa vastaan valkealle laivalle", sanoivat jotkut.

Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten heidän silmistään.

Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja epätoivoinen, ja he huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi, ja juoksivat pitkin rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia soutaa ulapalle ja ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna vedettiinkin vedestä ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen päälle.

Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaakseen hänelle pettymyksensä.

Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia.

Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.

Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.

Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.

Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria, jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei muistant mitään.

Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.

Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet leivästään.

Maie tarttui siihen kuin unessa; mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieramiinsa, ja hän tunsi aluksi sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.

Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: "Herran tähden, leivinuuni pitää sulkea."

Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa: "Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?"

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintauskamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

"Valkeaa laivaa ei ole", hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja horjuen kuin pitkästä taudista.

Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.

Ja see sündis sel kevadel, et ligi kakssada Järvamaa talupoega, Maltsveti järelkäijat, ennem kohad mõisatele ülesöeldes, jättis seemne külvamata ja põllud kündmata, ning hakkas rändama Tallinna ranna poole, et sääl valget laeva oodata, mis nende usuisa prohvet Maltsvet oli lubanud. Ja neile, kes neid mõisaisandate vihaga hirmutasivad, vastasivad nad ühest suust, et raske ja sitke uni saab kõikide pääle tulema, kes katsuksivad takistada Issanda valituid minemast uute Kaananimaale, mis jooksis piima ning mett.

Kui nad viimne kord ööks leeri loivad ühe küla niidule, tuli neid vaatama palju rahvast, nagu kõigil pool, kus nad ilmusivad, aga nemad kannatasivad kõik pilkamisekõned nurisemata, neid ütlejatele tagasi heitmata, meie Issanda eeskuju järele käies, — nii naised lahtiste hiuste kui mehed viina põlgamise pärast, mis neilt sõnakuulmine prohveti käsu vastu nõudis. Et neid ainult veel mõne tunni teekond paigast lahutas, kus nad Issanda au ilmutust ja imet pidivad ootama, palvetasivad nad ja laulsivad õhinaga kuni hilja õhtuni, end kinnitades sõna roaga ning uurides pühakirja, kus nende palvereis ju ammu ülespandud oli, kuna hobused eemal vankrite juures puhkasivad.

Kui maltsvetid järgmisel hommikul minekut tegivad, seisis külakaupmehe Meritsi noor naine Maie just leivaahju ees, ja tema paljad käsivarred olivad veelgi tainased ja hiuksed meelekohtadel niisked ning käharad kuumusest. Kuuldes kära ja rataste raginat, ruttas ta väravale, mures oma kahe pisikese poja pärast, kes silmapilgu eest õues olivad mänginud, ja otsis neid silmadega suurest rahva kihinast, ilma leidmata. Siis kuulis ta kedagi ütlevat, selge ja arusaadava häälega: „Vaata, kaks on, kes väljal jahvatavad, ja üks võetakse,“ ja säälsamas täideti tema süda suure rahutusega nende sõnade pärast, otsekui tainas, millesse heidetakse juur, nii et ta unustas hoopis omad pojad niisama kui leivad ahjus, ja läks sisse, tuikudes kui poolunes.

Ta seisis kaua aega lahtise leivaahju ees, ilma et oleks mäletanud selle suud suluda, käed jõuetult külgedele vajunud, kuna küpseva leiva lõhn tema sõõrmetesse tungis. Maja oli täiesti tühi, sest kõik olivad küla tanumile jooksnud. 

Nii ta seisis, kaua aega, kuni vaikus ta äratas. Ta ruttas poodi akna juurde ja nägi tanumi tühja olevat, kuna tolm aeglaselt ja päikesest kullakarvalisena alla langes.

Siis käänas ta jälle toa poole, hämarate silmadega ja veelgi kui unes, hakkas nobedasti asju koristama, huupi, mis aga ette puutus, kuid laskis korraga oma kandmuse lauale ja jättis sinna. Ta ei sidunud isegi mitte linikut paha. Tema käed olivad tainast tahmased ja riided jahused, kui ta joostes tanumile läks. Ta mäletas kahte last, kes olivad kaevu ääres mänginud, mäletas leibu ahjus ja lukutamata poodi ust ning jooksis edasi, kindlasti lootes palverändajaid maanteel tabavat.

Nii pea kui ta need kätte oli saanud, kadus tal äkisti igasugune kahklus, ja ta tundis himu rääkida, nii nagu eelmisel õhtul oli kuulnud paari naist maltsvettide leeris kõnelevat, unustades oma argust ja öeldes suure häälega:

„Tõesti, prohvet Maltsvet saadab usklikkudele laeva Lasnamäe randa, ja ta käseb oma rahva kokku tulla niidule, kus noor rohi kasvab. Ja tema laev on valge otsekui põuapilv või kui mere vaht.“

Aga mõned tema ümber küsisivad: „Kessee on?“ Ja teised vastasivad: „Ei ta ole vist maltsvettide seltsist, sest tema undruk on kirju ja tema hiuksed palmikutes.“

Siis vastas tema kõigile ühtlasi:

„Miks teie küsite? Mina ei ole keegi, minul ei ole nime ega last, ei meest ega kodu.“

Nad leppisivad sellega ega küsinud temalt enam, vaid mõistsivad, et Issanda Vaim oli kõnelnud naise suu kaudu, kinnituseks omadele äravalitutele. Kui päike otse ta varjamata silmadesse lõõmas, pakkus üks naine talle rätti, kuid ta ei hoolinud sellest, vaid päästis lahti omad hiuksed, lastes need vallale voolama, nagu oli kombeks maltsvettide naistel ja tütartel. Ja need olivad üpris pitkad ja käharad ning peitsivad tema kirju undruku.

Talle tehti ruumi vankritel, kuid ta ütles tahtvat parema meelega jalgsi kõndida ja andis pakutud paiga lapsele, kelle jalatallad olivad rakkudes, toetades ise väsinuid ja kandes kordamööda nõrkenud emade lapsi, tema, enne ise nii hell. Talle pakuti rooga, kuid ta põlgas seda pääd raputades, ja kui temalt küsiti, ütles ta isunevat ja janunevat üksi õndsust ja taevalist laeva, lükates eemale käed, mis talle leiba ulatasivad ; ning kõik, kes tema sõnu kuulsivad, imestasivad tema usu üle. Ja teekonna lõpuosal ei kõnelnudki ta enam, vastates ainult kõige tarvilisemat, ja tal lasti olla üksi, aga tema silmaterad olivad veelgi suurenenud ja täis kaugeid kangastusi, mida üksi tema nägi, nende üle vaikides.

Mõned ütlesivad: „Vaata, Tiskre jumalakartlik neitsi on meie keskel!“

Teised, kes eelmisel aastal olivad kuulnud Tiskre neitsit kõnelevat, vastasivad: „Ei vististi, see siin on noorem, ja tema hiuksed on kärjemee karva enne hangumist.“

Aga oli neidki, kes ütlesivad: „Eks ole see Maie Merits, pudukauba poest? Eks müünud tema mees mulle Pärtlipäeva paigul neljandiku heeringaid ? Eks ole tal kaks pisukest last kodus ? Kuis on ta siis siin meie keskel ?“

Teised jälle nuhtlesivad neid, öeldes: „Tõesti, eks ole prohvet Maltsvetilgi teine nimi, niisama nagu igaühel meie keskel? Eks ajanud temagi kõiki ilmalikka asju, olles kõrtsmikuna ja möldrina? Eks ole ta vahetanud hobuseid ja olnud nagu igaüks meist ? Miks meie põlgaksime siis seda naist, kuigi ta kord muudki on teinud, kui Issanda imetegu kuulutanud? Jätkem see maha!“

Kõige ilmalikumad usklikkudest küsisivad: „Ons tal vähemalt lubakiri? Kuis mõtleb ta meiega tulla kaugele maale ? Ons tal tema mehe ja mõisaomaniku lubatäht ja kuberneri allkiri?“

Aga nende hulgas oli palju niisamasuguseid lahtiseid inimesi ilma lubakirjata, nii siis ei tahtnud keegi teda segada, sest nende kõikide ootus oli üpris kindel ja nende kannatlik meel suur.

Jõudes Lasnamäe rannaniidule Tallinna lähe dal, istusivad nad kõik noore, kollase-lillelise muru pääle maha, rõõmulikus ootuses, ühtekokku kolmatsada hinge kummastki sugust, lapsed ja imevad ühte loetud. Ja neil ei olnud, päält tarvilisemate keeduriistade ja riidetagavara, midagi kaasas, arvesse võtmata nädala moona. Hobused, kelledega nad olivad tulnud, saatsivad nad tagasi, sest nad olivad need ju enne teekonda müünud, niisama nagu olivad rahaks vahetanud omad majad ja kraami, vilja ja lojusekarja.

Vaevalt olivad nad peatanud, kui üks pime ja pitkakasvuga naine laulu algas: „Nüüd hüa maakene, oled sina jälle käes,“ sest ta arvas ju pärale jõudnud olevat, ja tema huuled olivad lahti ja tema ninasõõrmed värisesivad hingates olemata lillede lõhnu, mis iialgi ei olnud tema õue peenardel idanenud, ja ta sirutas omad käed otse ette, nagu soendades hõõguvama päikese paistes, ja tema halli kaega kaetud silmad pilgutasivad abitult, otsekui oleksivad nad vägisi prohveti tõotatud viinamägesid näha tahtnud. Aga kui talle teatati tema eksitust, ei saanud ta kurvaks, vaid laskis end otse vee äärde talutada, kus ta kannatlikult ootama jäi, omast juhist kinni pidades, et ei eksiks inimeste kihinas, kui minekumärk antaks.

Et Maltsvet, nende prohvet, neid oli keelanud põlvitamast, siis tegivad nad omad palved püstiseistes, palged sinise mere poole, kust neile abi pidi tulema, ja nende riided olivad mustad ja hallid, vahel harva valged, niisama prohveti sõna järele, ja nende naiste ning tütarte hiuksed olivad lahti.

Nad istusivad jälle rannakivile, ja üks eeslugejatest avas piibli, milles kogu nende teekond oli ettekuulutatud ja otse nende jaoks kirjapandud, sest nad ei teinud midagi, mis Sana ei käskinud ja ei jätnud midagi maha, mis Sana ei keelnud.

Kirjutatud oli: Järvamaa talupojad elasivad igasuguses kitsikuses, kehalikus ja hingelikus, ja neid vaevati üpris raskesti võõraste isandate poolt, otsekui Israeli lapsi Egüptuse varaode poolt.

Kirjutatud oli: Issand saab äratama tööorjuses ja vitsade all õhkavale rahvale prohveti, kelle sõna kärgedes oleks magusam mesi kui õpetajatel ja vennastekoguduse lugejatel, ja selle prohveti nimi oli Johannes II ehk Maltsvet, ilmaliku nimega ka Juhan Leinbergiks kutsutud.

Ja kirjutatud oli: Maltsvet saab juhatama omad usklikud Egüptuse orjusest õndsalikumatesse asupaikadesse, tulles nende juurde valge laevaga.

Nad olivad oma usuisa käsku kuulates end lahti löönud värvilistest riietest ja silmahimust ja palmitsetud hiustest, ja noored tüdrukud kirjudest paelapärgadest, ja nende huuled olivad puhtad viinast ja vägijookidest, sealihast ja tubakalõhnast.

Kuid kus nende Kaananimaa pidi olema, seda ei teadnud neist ükski. Nad olivad kuulnud prohvetit külades ringirännates kõnelevat kaugest, soojast maast, mille Issand oli omadele äravalitutele hoidnud, kus ei olnud ei isandat ega orja, ei öökülmi ega lund, vaid haljendavad viinamäed igaveses päikesepaistes ja õnnistavas vihmasaos. Nad olivad selle maa nimegi kuulnud, kuid see oli ära auranud nende ajudest. Nad teadsivad ainult, et prohvet Maltsvet oli läinud sinna enne neid ja pidi oma tõotust mööda nende järele tulema valge laevaga Lasnamäe randa.

Sellepärast ei lubanud nad täna õhtul lastel hägusid korjata, ja ei ühtki pada pandud tulele kivide vahel, ja nad ei avanud ka kompsusid ega kottisid nagu teistel õhtutel, niisama vähe kui nad ka magamiseasemeid valmistasivad enestele või lastele, sest kõik see oli nende meelest nõrga usu märk, mis oleks Jumala pitkameelsust kiusanud. Suuremad lapsed lasksivad liivale ligistikku nagu voonakesed välja pääl, aga vähemad nutsivad end une hõlma emade süles.

Ja pime naine istus liikumata, sõrmed juhi käe randme ümber, tunnustades tuksuvat soont, ootes selle tulisema löögi talle kohe teatavat, kui laev taevarannale ilmuks, ja surudes tarbetud silmad.

Aga naine, kes oli jooksnud ära oma mehe ja laste juurest, ja keda keegi ei tunnud, oli uhtnud omad käsivarred valgeks merevees ja istus teiste hulgas, palged hiuste peidus, ja ta ei mäletanud vähematki sellest, mis oli olnud ja kes ta oli, sest ta oli uuesti sündinud sel päeval.

Emad, kelledel oli mitu last, muretsesivad, kuidas nad laeva tulekul kõik omad lapsed ühes saaksivad, et mitte ükski puudu ei jääks, ja nad kogusivad omi pisikesi enda hõlma alla otsekui kana kogub omad pojad.

Siis tundis Maie, oma pilku otse päikesesse keskitades, äkilist pimetust, ja kõik tema ees hääbus valguse udusse, ja sellest piimakarvalisest õhetusest, mis taevaranda täitis, hakkas kangastuma valge laev.

Ta nägi seda täiesti selgesti, ei hinge silmil, vaid maiste, ihusilmadega, kui see aeglaselt mööda vaikinevat vett liugles, ilma aerude sulinata, külgepidi, kündes pitka, aeglaselt hävinevat hõbedast veeteed, — purjed õrnalt pingul kui valged põuapilved.

„Mina näen,— mina näen! “ hüüdis ta kõlava häälega.

Inimesed piirasivad ta ümber, haarasivad ta õlgadest kinni, ja tema hiuksed langesivad tihedatena ja kuldsetena üle nägude.

„Mina näen valget laeva !“ ütles ta.

„Kus see on? Näita seda meile!“ kuulis ta enda ümber hüütavat.

Siis tundis ta, kuidas kõikide nende inimeste igatsus otsekui oleks temasse voolanud, kuni tema hing jäi ahtaks. Ta ise hävines, suri ära, otsekui oleksivad tema keha ja hinge rajad murdunud, tema elu hääbus olematuks ja tema ise ühes sellega, kuid korraga elasivad temas kõik, kes tema ümber hingeldasivad igatsusest ja suurest ootusest. Nende ootused ja nende pisarad korjusivad temasse nagu astjasse, ja tema nägi ning ootas korraga kõikide eest.

„Kas teie ei näe, teie sõgedad ?“ ütles ta. „Avage omad silmad, valge laev, mida prohvet on lubanud, läheneb meile.“

Selsamal hoobil läksivad tema liikmed kangeks, ja naised võtsivad vastu tema maha vajuva keha ja asetasivad liivale, kus ta meelemärkuseta lamas, omade pitkade hiuste pääl.

Aga mehed koormasivad kompsud selga ja kandsivad need veerajani, ja naised hüüdsivad omi lapsi, ja rinnalapsed kisendasivad, ja mõned nooredmehed lohistasivad madalas vees nii kaugele kui pääsivad, ja teised jälle laulsivad vastuvõtmise viit, kuid kõvemad ei lükkanud nõrgemaid, ja kellel oli vana ja tõbine isa või ema, see toetas seda, sest nad kõik olivad ühendatud armastusega.

Aga kui nad paar tundi niiviisi olivad ootanud, väsisivad paljud, ja nad ütlesivad üksteisele: „See oli ainult ettekuulutus. Võõras naine, keda meie ei tunnud, on ette kuulutanud. Ta on saanud tähe enne meid.“

Ja jälle teised ütlesivad: „Homme või üle homme tuleb laev!“

Naised ravitsesivad Maie ja niisutasivad tema palgeid veega, kuni ta meelemärkusele tuli, aga ta ei kõnelnud enam sõnagi sel ööl.

Hommikust-ööd algasivad paljud lapsed külma vaakuma, ja emad paljastasivad põued ja lämmitasivad neid oma rinna soojusega, osa riideid seljast võttes ning nendega külmetajaid kattes. Kui päev koitma hakkas, valdas neid imelik raugus, ja nii mõnigi tukkus, kuid enamad valvasivad, võideldes väsimuse vastu, ja uus päev täitis nad uue usu ja ootusega.

Nad valmistasivad lastele rooga, kuid põlgasivad ise toitu, karastades end külma allika veega, ja nad ei tunnud miski nälga.

Poolpäeva ajal hakkas linnast niidu äärde vaba ja uudishimulikku rahvast kogunema, kes neid küsitlesivad ja nendega kõnelesivad. Nad kannatasivad nagu ikka kõik pilkesõnad vait ja vastamata, õppides kannatust ja andeksandmist, kindlad pilkajate peatsest häbist.

Järgmistel päevadel oli nende ootus rahulik ja kindel, ja ükski nende seast ei kahelnud, ning nurin oli neist kaugel. Õhtul algas nende pääootamine, ja nad olivad nii kindlad laeva tuleku kohta, et nad ikka kiirelt päeva jooksul laiali läinud kraami kogusivad, et asjata aega ei kuluks, kui kutse tuleks. Ja nad kustutasivad kõik tuled, pääle ühe, mida alati lõkkel pidasivad, märgiks merelt tulejatele.

Nende usku kinnitati mitu korda, kui leer kasvas uute usuvendade ja valge laeva ootajate tulekul rannakihelkondadest, ja nad andsivad sõbralikult ruumi eneste kõrval, jagades seda, mis neil jagada oli. Aga viiendast päevast pääle hakkasivad nad korralikult keetma, tõsi küll, paludes Issandalt andeks seda kahkluse ja kannatamatuse märki, sest mitte üksi lapsed ei nurunud rooga, vaid mõni täisealinegi tundis nälja pistet, häbenes seda ja katsus meelest ajada, kuni sellele kõva leivakannikat purres järele andis, teiste eest vargsi, lõppeks kõvasti enesele ja teistele öeldes, et Issand ometi mitte ei tahtnud nende nälga nõrkemist.

Kui esimene nädal mööda oli, oli neid ju ligi viissada hinge Lasnamäe niidul ja rannal. Kuna nõrgemad väsimuse üle kaebasivad, valvasivad nad öösiti kordamisi, nii et ikka neid oli, kes merd silmas pidasivad, ööd ja päevad, et õli nende lampidest ei lõppeks, nagu rumalatel neitsitel peigmehe tulles.

Aga Maie käis nende keskel, ja tema ajudes hämardas teadvus millestki, mida tal oli võimata meelde tuletada. Tema mõtted peatasivad alati selle silmapilgu kohal, kui ta inimeste tungimist enese ümber tundis, aga mis selle silmapilgu taga oli, seda ta ei teadnud. Vahel tuli tal mõtteid, mida ta omadeks ei pidanud, otsekui riismeid miski kadunust ja kaugest olevusest. Istudes rannal ja nähes lapsi omi poolpaljaid liikmeid liivas peesitavat, oli tal himu nende juurde minna ja silitada nende pääd, ja kui tema sõrmed segasemõtteliselt lapse hiukseid kammisivad, äratas hiuste puudutus tuttavat tunnet, mida ta kindlasti ennemgi läbi oli elanud, kuid kus ja kuna?

Suutmata seda seletada, läks ta lastest eemale, et jällegi nende juurde tagasi tulla, et nende keskel selgemini ära kadunud enese lähedust tunda. Ta jagas neile peaaegu kogu oma söömaosa, sest tema keha ei tarvitsenud rohkem kui nimepoolest rooga, ja ta ei maganud üle südaöö tunni, aga ta ei tunnud siiski väsimust, ja usk säras temast.

Õhtuti, päikese veeru ajal, tundis ta rahutust ja südamepigistust, ja kui siis teised ootavatena tema ümber kogunesivad, kangestas surmakangus äkisti ta liikmed, aga üle tema huulte jooksis voolav sõnaläte, sest tema hing eksis kaugetel maadel, eemal neist, kes tema ümber olivad.

Ja need, kes teda kuulasivad, nägivad teda lohistavat läbi kangekõrrelise ja kõrge nisupõllu, ja tema käed kaalusivad viljapääde raskust, ja nad nägivad teda teri oma pihu pääle raputavat ja ülistavat nende puhtust; ja silmapilgu pärast nägivad nad teda astuvat ikka kõrgemale, ja nüüd roobitses ta neile viinakobaraid, ja nende mahl jooksis tema sõrmi mööda, ja tema ise ja nemad kõik joobusivat sellest kuldsest mahlast, ja tema kirg hakkas nende külge.

Ja ta küsis neilt:

„Tahate teie taevalikku või maalikku vara?“

Siis mälestasivad nemad pikki tööpäivi ja igavest orjust, ja et neile ju aastasajad taevalikka varandusi oli pakutud, siis vastasivad nemad:

„Meie himustame taevalikku hääd, aga vaata, meie igatseme ka neid varandusi, mis maa pääl saada on.“

Tema vastas neile:

„Teie peate mõlemaid saama.“

Ta kõneles neile prohvet Maltsvetist, keda ta iialgi ei olnud näinud, ja ta kujutas teda neile, otsekui oleks ta teda enese ees näinud omade lihaste silmadega ning selgemini kui ükski neist, ja nad küsisivad, imestusega löödud: „Kus on ta näinud prohvet Maltsvetti ? Näeb see naine seda, mida muud ei näe?“

Ja nende ootus oli rõõmulik ja nende usk üpris suur.

Aga ühel päeval läks taevas pilve, ja hakkas sadama uduvihma, kuni õhtuni ja kogu öö läbi. Nad katsivad lapsed ööks, ja keegi ei nurisenud, sest nad olivad kõik karastatud ja ilmadega harjunud. Kui järgmisel päeval veelgi sadas, niisama ka teisel ja kolmandal, muretsesivad nad lähedasest külast õlgi ja heinu, ja rannapoolne rahvas uuris tuule märkisid ja kinnitas saju peatselt lõppevat, ja nende ainus hool oli, et nad ei suutnud märgutuld alati lõkkel hoida, hoolimata pingutusest.

Aga vihma jätkus kuus päeva ja ööd, ja madal rannaniit, mis nii suurt vee rohkust endasse ei suutnud imeda, muutus heljuvaks sooks. Vaevalt oli sadu järele jäänud, kui tuul põhja käändus, ja neid tabas lagedal rannal põhjatorm, mis kolm päeva üle nende leeri pühkis. Siis hakkasivad emad esimestena nurisema omade külmetavate laste pärast ja ütlema: «Ehitage üles vähemalt vihmavarjud kõige vähematele!“

Kuid usukirglisemad meeste hulgast vastasivad: „Ei mitte! Kas meie ei jaksa seda pisukest vaeva kanda selle õndsuse pärast, mis meile on tõotatud? Kas meie peaksime onnisid ehitama, et neis tukkuda, sel ajal kui Issanda laev on tulemas ?“

Nad kõvetasivad omad kõrvad ja tegivad tui maks omad südamed, aga laste emad olivad kangekaelsed ja ei jätnud järele nurumast, ja laste isad olivad järelandlikumad kui muud, ja nii oli teise nädala lõpul mõned ridvad liivasse vajutatud ja nende üle vaipasid pingutatud.

Ja ilm oli jällegi kaunis ja soe, sest oli jaanikuu.

Üks maltsvettide lastest oli rannas rohumätaste vahel vesilinnu pesa leidnud ja käis igapäev seda vaatamas, öeldes iseenesele: „Kui pesas on viis muna, siis tuleb valge laev.“

Aga kui pesasse ei mahtunud enam ühtki muna, ütles ta:

„Niipea kui pojad munadest välja tulevad, tuleb valge laev.“

Kui pesa oli täis poegi, ütles ta:

„Kui nad õpivad ujuma, siis tuleb valge laev.“

Ja ta käis igapäev pesa juures ja ei mäletanud enam sugugi merele vaadata, sest see oli tema arvates asjata.

Aga kolmanda nädala algul jäi ühe Kolgaranna kalamehe kahe ajastaja vanune poeg palavikusse ja krampidesse haigeks ja heitis hinge, tema ema vaheldamisi ahastades ja nurisedes. Tema mees naelutas ühte paar lühikest, hööveldamata lauaotsa ja kandis kirstu õla pääl linna, aga ema käis kaugemal tema järel ja ei olnud rahul oma lapse valge laevaga.

Ja linnast tagasi tulles oli ta veelgi rahutum ja hakkas nurisema suure häälega ja ütlema, et ta mingi valget laeva ei tarvitsenud, vaid tahtis ainult oma last tagasi, kes niiskusest ja öökülmast oli haiguse saanud. Aga tema mees, kes alandlik ja jumalakartlik oli, sulus ruttu tema teotava suu, enne kui see rohkem pattu suutis teha, ja selle järel ei saldanud ta enam midagi kõvasti kõnelda, kuid tema huuled liikusivad järeljätmata, pomisedes segaseid sõnu.

Sellest alates hakkasivad emad omade lapsukeste pärast kartma, sest neid oli palju leeris, ja oli neid, kes ette panivad, et lapsed ära saadetaks, aga teised ei leppinud sellega, sest nad tahtsivad kõik üheskoos tõotatud maale minna.

Kollased lilled niidu ääres, kus neid täiesti maha ei tallatud, andsivad aset sinipunerdavatele, siis punastele ja sinistele, ja kui laps ühel hommikul vesilinnu pesa juurde läks, oli see tühi, ja siis vaatas ta pitka vaheaja pärast merd, kuid vesi oli päikesehele ja lai, ja ta ei võinud muud seletada kui ujuvat, udusulgist vesilinnu poegade parve, kuid ei mingi valget laeva.

Ja tema oli olnud nii kindel omas usus, et nüüd selle vastu kõik oma kannatuse kaotas ja nuttes igaühelt päris, keda aga leidis: „Kas ei tule siis valge laev iialgi ?“

Kõik, kelle poole ta pööras, trööstisivad teda ja käsksivad kannatlikult oodata, aga sõnad olivad öeldud, ja laps oli need esimesena lausunud, ja need ei lendanud sinisesse õhku, nagu sõnad harilikult.

Valge laev viibis ikka, kuid selle asemel tulivad kõiksugused taudid veest ja maast, niisama kui õhust. Algas luuvalu, kiskudes kokku nende liikmeid, puhkesivad paised, ja hakkas kaevama kange südamepööritus ühes piinava palavikuga. Need, kes oma janu olivad kustutanud kraavi roostese veega, jampsisivad kõrges palavikus maha laotatud õlgede pääl, ja nende pää oli tulikuum, ja nende ajud täis kangastusi, ja nad tahtsivad vägisi omade hoidjate käest valgele laevale vastu tormata, mida nende palavikust põlevad silmad nägivad. Ja hoidjad vaatasivad nende pilgu järele, neid kinnipidades, ja tundsivad kadedust palavikuhaigete kohta, kes olivad õnnelikud omades nägemustes.

Imetavatest emadest jäivad mitmed piimata, ja nüüd tuli rinnalaste kord haigeks jääda, ja kohe selle järele vähe suuremate. Mõnes perekonnas jäivad kõik lapsed haigeks ja osa täisealisigi, ja üheksa või kümme last heitis hinge neil päivil, surres nõutute ja palvetavate emade käte vahel. Aga oli palju neid, kelle usk ainult kasvas kõiksugusest viletsusest.

Kui Maie ühel päeval tähelepanemata kuni maanteeni oli läinud, nägi ta teed mööda üht meest raskete ja lohisevate sammudega lähenevat, ja jäi tulejat tahtmata ootama, aga tema palged olivad kanged ja tuimad otsekui kuutõbisel.

Kui mees Maie kohale oli jõudnud, ehmatas ta väga ja kahvatas, aga Maie vaatas teda kui võõrast ja ei tervitanud teda mitte.

Siis ütles mees väga vaikselt: «Maie, kas sa ei tunne mind?“

Ja Maie vastas: «Tõesti, mina ei tunne sind, vaid näen sind täna esimest korda.“

Mees ütles: „Sina oled kõhnaks jäänud ja haige. Tule, mina viin sind koju.“

Aga Maie vastas: „Sina eksid, sest minul ei ole kodu, ei meest ega last, vaid mina kõnelen neist asjust, mis Issanda päralt on. “

Ta käänas, et ära minna, aga tema kuldsete hiuste sära oli kustunud, otsekui oleksivad need ära pleekinud sajus ja päikesepaistes.

Järgmisel päeval nägi ta sedasama meest veel kord, teiselpool maanteed, kus ta kui ootaja istus, täiesti rahulikuna ja tolmusena. Aga õhtupoolikul, kui ta just Vaimu tundis tulemas olevat, ja juba lähemal seisjatele märku andis, pani ta äkisti jällegi sedasama meest tähele, seekord maltsvettide hulgas. Siis venisivad tema poolenisti ju kängunud liikmed korraga jälle sirgeks, ja ta jäi mehe otsa vahtima, ja miski mõte koputas tema ajudes järeljätmata. Ja ta ütles kõigile:

„Mina ei või täna kõnelda,“ ja läks randa ja korjas liivast konnakarpisid, ja kui ta tagasi tuli, oli mees ära läinud.

Ilm oli põuane ja kaunis, ja neil ei olnud mingi pääkatet, ja päike põletas neid varjuta niidul, ja nad kannatasivad palavusest nagu hiljuti külmast. Kuumus raugetas nad unisteks, ja nad oleksivad tahtnud ainult magada, ja valvamine väsitas neid.

Aga ju kolmandal nädalal oli nende toidutagavara täiesti lõpus, sest keegi ei olnud aimanud ootamist nii kaua kestvat, ja nad olivad lootnud valge laeva olevat ääreni täis moona. Ja nende pisikesed pojad käisivad õngitsemas, ja alguses nad nuhtlesivad neid sellepärast, aga lõppeks ei keelanud enam keegi, ja nad ei võinud ka omi lapsi takistada maanteele jooksmast, kus halastavad ja uudishimulikud inimesed neile aimusid jagasivad.

Alguses ostsivad nad möödasõitvatelt talupoegadelt leiba ja kalu, ja jõukamad jagasivad kehvadele, nii kaua kui neil oli jagada, sest nad olivad kõik ühestainsast äravalitud hulgast. Aga neid oli palju, ja nende rahad kulusivad nobedalt, ja nälg algas nende keskel.

Siis hakkas üks ja teine leeris nurisema ja ütlema: „OnsMaltsvet unustanud omad usklikud? Kas istub ta üksi Kaanani lihapottide ääres ja kosutab end viinamägede küllusega, sel ajal kui tema valituid vaevatakse nälja ja kõiksuguste haigustega ?“

Teised ütlesivad:

„Ons valge laev hukka läinud, enne kui ta jõudis Lasnamäe randa? Ons juhtunud õnnetus?“

Ja oli neidki, kes ütlesivad: „Miks teie petate end ja teisi silmapetustega ? Minge koju ja kündke omi tühji põldusid! Valget laeva ei ole, ja Maltsvet on kelm ning valetaja!“

Teised manitsesivad nii rääkijaid, täis ehma tust, ja ütlesivad:

„Meie usk on üpris nõrk, ja Issand katsub meid.“

Aga kui nälg oli nõrgestanud ootajate kehad, ja varjuta päike päevade kaupa nende päid põletanud, muutus nende ootus. Nad istusivad vaheldamisi tuimas, nüris meeleheites, ja valge purukuiv liiv jooksis nende väsinud sõrmede vahelt, ja neil oli ükskõik, kas oli hommik või õhtu. Rannaäärsed kalamehed hakkasivad omade võrkude pääle mõtlema, mis nad minnes naljahinna eest olivad müünud või muidu ära kinkinud, ja kui nad õhtuti nägivad lähedase küla mehi võrgule minevat, vaatlesivad nad kaua nende pisikesi purjesid, otsekui oleksivad need tõotatud valge laeva omad olnud, ja neil oli korraga igatsus töö järele, millest olivad lahkunud. Põllumehed nägivad tühji, musti väljasid, milledel ükski haljendav viljakõrs kevadisest tööst tunnistust ei annud, ja oli kui oleks aher maa neid süüdistanud, kes olivad ta umbrohtude tallermaaks jätnud. Nad kannatasivad töötusest veel enam kui näljast, ja nende silmad olivad arad ja andekspaluvad, kui nad möödasõitjatelt lõikuselootuste ja kalasaagi üle järele pärisivad.

Maie kõned olivad neil aegul segased ja õudsed, nii et neist umbkaudugi kõik aru ei saanud, olgugi et tema nägemustesse langemised nüüd kauem kestsivad, ja ta paar tundi ühtesoodu võis kõnelda. Nad mõistsivad, et ta otsekui unes midagi kobas, mis oli kadunud, ja tema hääl oli tihti kaeblik, ja ta kurtis kõvasti, kinniste silmadega, et ta laeva enam selgesti ei näinud.

Ja jällegi oli neid nende hulgas, kes ütlesivad: „Mis teie ootate? Mingem koju, enne kui me nõrkeme.“

Aga kui nad mõtlesivad, et nende endine elu uuesti algaks, nagu ei oleks midagi olnud, ehmatasivadnad omas südames, ärgates tuimusest, sest nad olivad müünud kõik, mis neil oli, ja ei olnud lage ega seinu enam, mis nad omaks oleksivad võinud nimetada, ega jalatäit maad, mis oleks nende oma olnud. Siis ei suutnud nad enam mõista, et Issand oleks nad unustanud ja enesest ära lükkanud, kes nad kõik olivad ohvriks toonud, ja siis värises nende näljakurnatud ajudes palavikuline ootus, ja nende ettekujutusel ei olnud enam mingi piiri.

Nende leeri ümber kogus vaatajaid iga päev, ja linnast sammusivad tihedad salgad narrivaid või haletsevaid inimesi, aga suurem osa oli ainult uudishimulikka. Ettevõtlikud kaubitsejad ei jätnud niidu äärde kongisid püsti löömast, ja nagu muiste Jerusalemma templis, nii kaubitseti nüüd maltsvettidegi taevatemplis kogu päev kui turul ja laatadel, ja oli palju kära ja pilkamist ning irvitamist õhus niidu ümber, kuni südaöö selle lõpetas.

Aga ühel ööl istus pime naine ilma uneta, ja tema käsi hakkas ümber kobama, otsekui oleks ta ahju sooja külge taotanud, ja tema kõrvad teranesivad, et läbi rohutirtsu sirina ahjuritsika mängu kaja kuulda, millega ta öösiti oli harjunud.

Ja ta äratas oma talutaja ja ütles temale: „Mis on mul kasu valgest laevast, mida minu silmad iialgi ei seleta, ja Kaananist, kus minu käik niisama abitu on kui siin? Eks ole see ükskõik, kas minu kustunuid silmi haotule loit või soojamaa päike soendab ?“ Selle järele heitis ta magama, aga hommikul laskis ta end ümber leeri talutada ja jättis kõikidega jumalaga, kaebades nende käte kõhnuse üle, ja ükski ei katsunud teda takistada, kui ta maanteele pööras.

Sel õhtul nurisesivad mõned nooredmehed kõvasti toidu halbuse üle ja pidasivad nõu eneste keskel, ja hommiku koites olivad nad kadunud, ja keegi oli neid näinud linna poole minevat. Neid oodati kuni õhtuni, aga kui päikene looja läks ja kedagi ei tulnud, mõistsivad kõik, et neid asjata oli oodata.

Siis tõusis Kolgaranna kalamehe naine, kes oma lapse surmast saadik oli vaikinud, üles ja käis mööda leeri ja ütles kõigile, kes kuulda tahtsivad, aga iseäranis emadele, kelledel oli väikesi lapsi:

„Miks teie asjata Jumalat kiusate? Kas teie tahate, et Ta teid hukkaks ühes teie lastega? Eks teie näe, et Ta oma palge meist ära on pöörnud?“

Õhtul läks ta ja palju muid temaga, aga tema mees, kes oli jumalakartlik ja kindel omas usus, jäi, ja järeljäänute arv oli ikkagi suur, ja nad ei teadnud, mis nad pidivad tegema, sest Lasnamäe niidul ootas neid näljasurm, aga kodus vitsad ja orjapõli.

Ja veel kord katsusivad nad omad südamed läbi ja süüdistasivad eneste nõrka usku ja üleastumisi sellepärast, et Issand neid nõnda katsus. Sest mis tähendas Issandate Issandal saata neile valge laev Lasnamäe randa? Ta ei tarvitsenud muud kui öelda põuapilvele: „Lase end maha laevaks Tallinnamaa randa, sest vaata, sääl ootab minu valitud rahvas, kes minu meele järele on.“ Või mis tähendas Issandal öelda kõige suuremale sõjalaevale kaugel reidil: „Pööra end omal teel, sest sind on tarvis Lasnamäe rannal.“

Ehk olivad nad siiski vihastanud Issandat liigsöömise ja liigjoomise ning silmahimuga ? Ehk nõudis Ta neilt veel midagi? Nad olivad valmid lahti ütlema kõigest, kui neil aga oleks veel midagi anda. Nad olivad kannatanud nälga ja haigusi viis nädalat Lasnamäe niidul, kuid olivad veelgi valmid, kui aga Issand nõnda tahab.

Nad palvetasivad nii, nagu nad ei olnud palvetanud enam nädalate jooksul: „Võta meilt! Võta meilt kõik! Anna meile märk, et meie mõistaksime Sinu tahtmist!“ Nende üle heitis esimese kutsumise aja aegne kuma, kui veel prohvet Maltsvet külasid mööda rändas ja hingesid äratas, kuulutades uut usku, ja kui nende südamehimu oli kõigest lahti lüüa, mis nende himuroog oli olnud.

Ja inimesed, kes olivad paastunud sest saadik, kui ema nad rinnalt ära võõrutas, kandsivad nüüd kokku viimsedki toidu raasukesed ja põletasivad need ära, et aga lepitada Jumalat, kes nende pääle oli vihastunud. Nad valasivad liivasse kalja ja piima, kellel seda veel järel oli jäänud, ja lõivad katki keeduriistad, et ükski kiusatusesse ei langeks, ja nende paast oleks täieline. Suure vaimustuse tulles nende pääle ajasivad nad allikad kinni ja täitsivad need puruga, ja nad tegivad omad kõrvad kaledaks näljaste laste kisendamise vastu ja ei heitnud armu isegi haigete pääle.

Nad nägivad jälle valget laeva, nagu oma ootamise esimestel päevadel, ja nagu Vaim seda naise suu kaudu oli ette kuulutanud, ja nad teadsivad, et kui nende usk küllalt kindel oleks, siis ime sünniks. Nad nägivad teda lähenevat seljamerelt, sadamavete tugevate sõjalaevade ja kaubaaluste keskelt, — hõbedast laeva, valget kui mere karpi, valmina neid kõiki endasse mahutama ja neid viima kergelt õõtsudes õndsamatesse elu kohtadesse.

Ja kui inimeste igatsus vääriliseks arvatakse Issanda palge ees, siis oli nende ohver tõesti suur.

Aga kolmanda päeva õhtul nende paastu hakatusest alates, kui kõik rannal koos olivad, sündis, et üks Järvamaa mees pääst kinni hoidma ja huikama hakkas kui joobnud, olgugi ei tilkagi viina ei olnud üle tema huulte läinud, ja kõikide rannal kokku kogunute nähes pikuti randa sinna poole jooksma, kus kalavened olivad. Nad nägivad teda komistavat ja jälle jooksvat ja kogu aeg kätega vehklevat, olgugi et lainte kohin takistas tema häält kostmast. Kui ta venede juurde oli jõudnud, nägivad nad teda vene laintele lükkavat ja välja merele sõudvat, üheainsa mõlaga.

Nad olivad kõik vait imestuse pärast, oodates liigutamata, mis pidi tulema.

„Ta sõuab vastu valgele laevale,“ ütlesivad mõned.

Aga korraga nägivad nad, kuidas ta mõla käest heitis, käe otsekui kellelegi nägematule vastu sirutas ja üle paadi parda astus, kõhklemata, nagu oleks kindlale mannermaale astunud, kadudes nende silmist.

Siis pääsis nende kurgust hüüd, pitk ja meeleheitlik, ja nad kisendasivad kaua, teadmata lõppeks isegi miks, ja jooksivad mööda randa. Ja ainult mõnel leidus küllalt meelemõistust merele sõuda ja surnukeha püüdma hakata, mis järgmisel hommikul veest välja veetigi ja rannale pandi, minevaaastaste kõrkjaste pääle.

Aga nende silmadelt langes kae, ja nad teadsivad korraga kõik, et nende palvereis lõppenud oli, ja nad hakkasivad omi asju korjama, et koju minna, otsides Maie, et talle oma pettumust kurta.

Aga Maie istus oja kaldal, selg teiste poole, käed jõuetult ja väsinult süles, kuhu ta oli korjanud siniseid ja punaseid lillesid.

Tema kuldsete hiuste sära oli kustunud, aga tema silmad olivad endiselt liikumata kui kuutõbisel.

Olgugi et keegi ei öelnud, tundis ta ometi, istudes, paljad jalad niidukraavis, et kõik teda ootasivad oma suu avavat ja kõnelevat.

Aga temal ei olnud neile midagi öelda.

Ta katsus meelde tuletada, kes ta oli ja kust oli, ja jumala-käpad lõhnasivad tema süles, ja ta sõrmitses abituna nende juuri, mis olivad vahavalged kui surnud lapse käsi; aga ta ei mäletanud midagi.

Siis tuli tema juurde üks maltsvettide lastest, kes maanteel linna lõbusõitjate juures oli olnud ja tõi armuannina käes suure hiljuti küpsetatud ja veel sooja leiva kääru.

Ja et Maie alati lastele hää oli, murdis laps temale poole omast leivast.

Maie võttis selle kui unes, aga vasta küpsetatud, pehmest rukkileivast tõusis tuntud lõhn tema sõõrmetesse, ja ta tundis alguses väljakannatamata nälga, aga järgneval silmapilgul nägi ta äkisti lahtist leivaahju ja küpsevaid leibu ahjus.

Ta pidas oma pää ümber kinni, ja läbi ajude sähvatas mõte: „Jumala pärast, leivaahju peab kinnipanema.“

Säälsamas ütles keegi, keda ta ei näinud, otse tema kõrva juures: „Mis sina siin teed? Mis sina ootad?“

Ja kohe nõrkes ta jõuetuks, vajus kokku, ja tema mälu tuli tagasi.

Ta nägi oma mõlemat poega, kes õues kaevu juures mängisivad, ja vanema varukas oli küünarpääst katki. Poodi uks oli lahti, ja seisnud heeringa lõhn tõusis lahtisest veerandikust.

Ta mäletas oma meest, poegi, omi argipäiseid askeldusi, poodi pärakammert ja ahjus küpsevaid leibu, ja tema käed palmitsesivad loomusunnilikult äravanunuid hiukseid, ja tema süda oli haige kurbusest.

„Valget laeva ei ole,“ ütles ta püsti tõustes, nõrgana ja tuikudes kui pikast haigusest.

Ja keegi ei takistanud teda, sest igaühel oli oma mure, ja nii kadus Maie Merits läbi rahvatungi maanteele ja hakkas koju poole minema, selle järele kui ta viis nädalat oli ootanud imet Lasnamäe niidul.

In jenem Frühjahr begab es sich, dass nahezu zweihundert Bauern aus Järvamaa, allesamt Angehörige der Maltsvet-Sekte, nachdem sie zuvor dem Herrenhof ihr Land gekündigt hatten, das Säen und das Pflügen bleiben ließen und sich anschickten, an die Küste bei Tallinn zu wandern, um dort das weiße Schiff zu erwarten, das ihnen ihr Glaubensvater, der Prophet Maltsvet, versprochen hatte. Denjenigen, die ihnen mit dem Zorn der Gutsherren Angst einjagten, entgegneten sie wie aus einem Mund, es werde schwerer, tiefer Schlaf über all jene kommen, die versuchten, die vom Herrn Auserwählten daran zu hindern, ins neue Kanaan aufzubrechen, wo Milch und Honig flossen.

            Als sie zum letzten Mal auf der zum Lager umgewandelten Dorfwiese übernachteten, kam viel Volk, sie zu sehen, wie überall, wo sie sich zeigten, aber sie ertrugen, dem Beispiel unseres Herrn folgend, allen Spott ohne Anstoß zu nehmen, ohne ihn den Spöttern zurückzuschleudern, die Frauen, die es wegen ihres offenen wallenden Haars traf, die Männer, weil sie dem Branntwein entsagten, wie es der Gehorsam gegenüber dem Gebot des Propheten verlangte. Da sie nur noch wenige Wegstunden trennte von dem Ort, an dem sie die Ehre und das Wunder des Herrn erwarten sollten, beteten und sangen sie mit Eifer bis spät in den Abend hinein, sich mit dem Brot des Wortes stärkend und das heilige Buch studierend, in dem ihre Wallfahrt vor langer Zeit schon verzeichnet war, während die Pferde, weiter weg, bei den Wagen ruhten.

            Da die Maltsvetianer nun am nächsten Morgen aufbrachen, stand Maie, die junge Frau des Dorfkaufmanns Merits, gerade am Backofen, und ihre bloßen Arme waren noch immer voller Teig und die Haare an den Schläfen feucht und lockig von der Hitze. Als sie den Lärm und das Rattern der Räder hörte, eilte sie zum Tor, ängstlich wegen ihrer zwei kleinen Jungen, die gerade eben noch im Hof gespielt hatten, und mit dem Blick suchte sie nach ihnen im großen Menschengewimmel, ohne sie zu entdecken. Da hörte sie jemanden mit klarer, deutlicher Stimme sagen: „Schau, zweimal Mahlgetreide auf dem Feld, eines davon nehmen wir mit“, dabei füllte sich ihr Herz durch diese Worte mit großer Unruhe, wie ein Teig, zu dem man Säuerungsmittel gibt, sodass sie ihre Söhne ganz und gar vergaß, wie auch die Brote im Ofen, und ins Haus ging, taumelnd wie im Halbschlaf.

            Lange stand sie vor dem offenen Backofen, ohne daran zu denken, ihn zu schließen, mit schlaff herabhängenden Armen, wobei ihr der Duft des garenden Brotes in die Nase stieg. Das Haus war völlig leer, denn alle waren zur Dorfstraße gerannt.

            So stand sie da, lange Zeit, bis die Stille sie weckte. Sie eilte zum Ladenfenster und blickte auf die verlassene Straße, langsam und von der Sonne vergoldet legte sich auf ihr der Staub.

            Da wandte sie sich wieder dem Zimmer zu, mit getrübten Augen und noch immer wie im Schlaf, packte eilends einige Sachen, blindlings, was ihr gerade in den Weg kam, stellte die Last jedoch unvermittelt auf dem Tisch ab und ließ sie dort zurück. Nicht einmal ein Tuch band sie sich um den Kopf. Ihre Hände waren klebrig vom Teig und die Kleider mehlig, als sie auf die Straße rannte. Sie erinnerte sich ihrer zwei Söhne, die am Brunnen gespielt hatten, sie erinnerte sich der Brote im Ofen und der unabgeschlossenen Ladentür und sie lief weiter, in der Gewissheit, die Wallfahrer auf der Landstraße einzuholen.

            Sobald sie sie erreicht hatte, verflog mit einem Mal all ihr Zweifel, und sie verspürte den Drang zu reden, so wie sie am Abend zuvor im Lager der Maltsvetianer zwei Frauen hatte reden hören, und all ihre Scheu vergessend sprach sie mit lauter Stimme:

            „Wahrlich, der Prophet Maltsvet wird seinen Getreuen ein Schiff ans Ufer vor Lasnamäki senden, und er gebietet seinem Volk, sich auf einer Wiese zu versammeln, wo junges Gras wächst. Und sein Schiff wird weiß sein wie eine Schönwetterwolke oder wie der Schaum des Meeres.“

            Indes fragten viele um sie herum: „Wer ist das?“ Und andere antworteten: „Sie scheint keine von den Maltsvetianern zu sein, denn ihr Rock ist bunt und ihr Haar zu Zöpfen geflochten.“

            Darauf entgegnete sie ihnen allen:

            „Warum fragt ihr? Ich bin niemand, ich habe keinen Namen und kein Kind, keinen Mann und kein Heim.“

            Damit gaben sie sich zufrieden und drangen nicht weiter in sie, denn sie begriffen, dass der Geist des Herrn aus ihrem Mund gesprochen hatte, zur Stärkung der von ihm Erwählten. Da die Sonne ihr geradewegs in die unbeschirmten Augen schien, bot ihr eine Frau ein Tuch an, aber sie machte sich nichts daraus, sondern löste ihr Haar, ließ es wallend herabfallen, wie es bei den Frauen und Mädchen der Maltsvetianer Sitte war. Und ihr Haar war sehr lang und gelockt und verdeckte ihren bunten Rock.

            Man machte ihr Platz auf einem Wagen, aber sie sagte, sie wolle lieber zu Fuß gehen und gab den angebotenen Platz an ein Kind weiter, das Blasen an den Fußsohlen hatte, stützte selbst die Müden und trug die Kinder erschöpfter Mütter, sie, die früher selbst so schwächlich gewesen war. Man bot ihr Essen an, aber sie lehnte es kopfschüttelnd ab, und als man sie deswegen fragte, gab sie zur Antwort, es hungre und dürste sie allein nach Rechtschaffenheit und dem himmlischen Schiff, wobei sie die Hände von sich stieß, die ihr Brot entgegenstreckten, und alle, die ihre Worte hörten, wunderten sich über ihren Glauben. Den Rest des Weges sprach sie nicht mehr, antwortete nur das Nötigste, und man ließ sie allein, aber ihre Augen waren geweitet und voll ferner Luftspiegelungen, die nur sie allein sah, darüber schweigend. Einige sagten: „Schaut, Tiskres fromme Jungfrau ist unter uns!“

            Andere, die im Jahr zuvor Tiskres frommes Fräulein reden gehört hatten, entgegneten: „Nein, diese ist jünger, und ihre Haare haben die Farbe des Honigs,  ehe er fest wird.“

            Aber es gab auch welche, die sagten: „Ist das nicht Maie Merits aus dem Kramladen? Hat ihr Mann mir nicht um den Bartholomäustag ein Viertelfass Heringe verkauft? Hat sie nicht zwei kleine Kinder zu Hause? Wie kann sie dann hier unter uns sein?“

            Andere wiederum tadelten sie, indem sie sagten: „Hat nicht auch der Prophet Maltsvet einen anderen Namen, wie alle anderen unter uns? War nicht auch er in allerlei weltlichen Geschäften tätig, etwa als Wirt und als Müller? Hat er nicht Pferde gewechselt und war gewesen wie einer von uns? Warum also sollten wir diese Frau scheuen, nur weil sie einst etwas anderes getan hat, als das Wunder des Herrn zu verkünden? Gott bewahre!“

            Die weltlichsten unter den Gläubigen fragten: „Hat sie denn wenigstens einen  Berechtigungsschein? Wie kann sie mit uns in ein fernes Land aufbrechen? Hat sie einen  Berechtigungsschein ihres Mannes und ihres Gutsherrn und die Unterschrift des Gouverneurs?“

            Aber da sich unter ihnen viele gleichartige Siedler befanden, ohne  Berechtigungsschein, wollte niemand sie stören, denn ihrer aller Erwartung war überschwänglich und ihre Duldsamkeit groß.

            Als sie die Uferwiese von Lasnamäki unweit von Tallinn erreichten, ließen sich alle im jungen, mit gelben Blumen übersäten Gras nieder, in freudiger Erwartung, mehr als dreihundert Seelen beiderlei Geschlechts, Kinder und Säuglinge eingerechnet. Und sie hatten, außer den nötigsten Kochutensilien und Kleidervorräten, nichts bei sich, abgesehen von Proviant für eine Woche. Die Pferde, mit denen sie gekommen waren, schickten sie zurück, denn sie hatten sie schon vor dem Aufbruch verkauft, wie sie auch ihre Häuser und ihr Mobiliar, ihr Korn und ihre Rinder in Geld umgewandelt hatten.

            Kaum hatten sie Halt gemacht, da stimmte eine blinde, hochgewachsene Frau ein Lied an: „Nüüd hüa maakene, oled sina jälle käes“, denn sie glaubte, schon am Ziel angelangt zu sein, ihre Lippen waren geöffnet, die Nüstern bebten, während sie nicht vorhandene Düfte von Blumen einsaugte, wie sie in den Randbeeten ihres Gartens nie aufgegangen waren, und sie streckte die Hände gerade vor, wie um sie im Schein der brennenden Sonne zu wärmen, und ihre vom Grauen Star beschlagenen Augen blinzelten hilflos, als wollten sie mit Gewalt die vom Propheten verkündeten Weinberge sehen. Aber als man ihr den Irrtum mitteilte, wurde sie nicht trübselig, sondern ließ sich ans Wasser führen, wo sie geduldig wartete, nach der Person, die sie führte, greifend, damit sie im Menschengewimmel nicht irre ginge, wenn das Zeichen zum Aufbruch gegeben würde.

            Weil Maltsvet, ihr Prophet, ihnen verboten hatte, sich hinzuknien, verrichteten sie ihre Gebete im Stehen, die Gesichter dem blauen Meer zugewandt, von wo die Hilfe zu ihnen käme, und ihre Kleidung war schwarz und grau, hier und da weiß, ebenfalls gemäß den Worten des Propheten, und das Haar ihrer Frauen und Töchter wallte offen herab.

            Wieder setzten sie sich auf Steine am Ufer nieder, und einer der Vorleser schlug die Bibel auf, in der ihre Pilgerfahrt prophezeit, ja eigens für sie ins Buch gerückt worden war, denn sie taten nichts, was Das Wort nicht befahl und sie gaben nichts auf, was Das Wort nicht verbot.

            Geschrieben stand: Die Bauern von Järvamaa lebten in jeglicher Art von Bedrängnis des Leibes und der Seele und wurden von fremden Herren schwer geplagt, wie das Volk Israel von den Pharaonen Ägyptens.

            Geschrieben stand: Der Herr musste für sein in Sklaverei und unter Plagen seufzendes Volk einen Propheten erwecken, dessen Wortwaben mehr süßen Honig enthielten als die der Pastoren und Vorleser der Brudergemeinden, und der Name dieses Propheten war Johannes II., also Maltsvet, der mit weltlichem Namen Juhan Leinberg hieß.

            Und geschrieben stand: Maltsvet sollte seine Gläubigen aus der Sklaverei Ägyptens herausführen in seligere Gefilde, indem er mit einem weißen Schiff zu ihnen komme.

            Dem Befehl ihres Glaubensvaters folgend, hatten sie all ihre bunten Kleider, allen Tand und das geflochtene Haar aufgegeben, und die jungen Mädchen ihre bunten Kränze, und ihre Lippen waren rein von Schnaps und Wein, von Schweinefleisch und Tabakgeruch.

            Wo aber ihr Kanaan lag, das wusste keiner von ihnen. Zwar hatten sie den Propheten auf seinem Weg durch die Dörfer von einem fernen, warmen Land reden hören, das der Herr für seine Auserwählten vorgesehen habe, in dem es keinen Herren und keinen Sklaven gab, keine Nachtkälte und keinen Schnee, sondern grüne Weinberge unter immerwährender Sonne und segensreichem Regen. Sie hatten auch den Namen des Landes gehört, aber er war aus ihren Gehirnen verschwunden. Sie wussten nur, dass Prophet Maltsvet vor ihnen dorthin aufgebrochen war und sie, seinem Versprechen nach, mit einem weißen Schiff am Ufer von Lasnamäki abholen würde.

            Darum erlaubten sie den Kindern an diesem Abend nicht, Reisig zu sammeln, und kein einziger Topf wurde zwischen Steinen aufs Feuer gestellt, und sie schnürten auch nicht ihre Bündel auf und nicht ihre Säcke, wie an den anderen Abenden, ebenso wenig wie sie Lagerstätten einrichteten für sich oder die Kinder, denn all das war ihrer Ansicht nach ein Zeichen des Unglaubens, welches den Langmut Gottes herausforderte. Die größeren Kinder legten sich dicht an dicht in den Sand, wie Lämmer auf dem Feld, die kleinen indes weinten sich in den Armen ihrer Mütter in den Schlaf.

            Und die blinde Frau saß regungslos da, die Finger um das Handgelenk der Person, die sie führte, gelegt, die pochende Schlagader betastend, darauf wartend, dass der heftigere Schlag ihr die Ankunft des Schiffes im Sichtkreis ankündigte, die unbenutzten Augen hielt sie geschlossen.

            Aber die Frau, die von ihrem Mann und ihren Kindern weggelaufen war und die niemand kannte, hatte sich die Arme mit Meerwasser weiß gewaschen und setzte sich zu den anderen, wobei ihr Haar das Gesicht verbarg, und sie erinnerte keinen Deut mehr davon, was sich ereignet hatte und wer sie war, denn sie war an diesem Tag neu geboren.

            Die Mütter, die viele Kinder hatten, sorgten sich, wie sie bei der Ankunft des Schiffes alle Kinder würden mitnehmen können, sodass keines fehlte, und sie scharten ihre Kleinen um sich wie die Henne ihre Küken.

            Dann fühlte Maie, als sie den Blick direkt in die Sonne richtete, eine plötzliche Blendung, und alles vor ihr verschwand in einem Lichtnebel, und in diesem milchigen Dunst, der den Horizont erfüllte, nahm allmählich ein weißes Schiff Gestalt an.

            Sie sah es ganz deutlich, nicht mit inneren Augen, sondern mit weltlichen, leiblichen, wie es gemächlich über das stille Wasser glitt, ohne Rudergeplätscher, schräg, eine lange, langsam schwindende silberne Wasserspur pflügend, die Segel locker gebläht wie weiße Wölkchen.

            „Ich sehe es, ich sehe es!“, rief sie mit lauter Stimme.

            Die Menschen umringten sie, ergriffen ihre Schultern, und dicht und golden fiel ihr das Haar übers Gesicht.

            „Ich sehe das weiße Schiff!“, sagte sie.

            „Wo ist es? Zeig es uns!“, hörte sie es um sich herum rufen.

            Da spürte sie, wie die Sehnsucht all der Hunderte von Menschen gewissermaßen in sie hinein floss, bis es eng wurde in ihrer Seele. Sie selbst verschwand, starb hinweg, als wären die Grenzen ihres Leibes und ihrer Seele gebrochen, ihr Leben löste sich auf und sie sich mit ihm, aber auf einmal lebten in ihr alle, die sich um sie herum vor schmerzlicher und übergroßer Erwartung verzehrten. Die Erwartung und die Tränen all der Menschen sammelten sich in ihr wie in einer Zisterne, und plötzlich sah und wartete sie für alle.

            „Seht ihr nicht, ihr Blinden?“, sagte sie. „Öffnet eure Augen, das weiße Schiff, das der Prophet versprochen hat, nähert sich uns.“

            Im selben Moment wurden ihre Glieder starr, und die Frauen nahmen ihren zu Boden sinkenden Leib entgegen und legten ihn in den Sand, wo sie betäubt auf ihren Haaren ruhte.

            Aber die Männer luden sich die Lasten auf den Rücken und trugen sie ans Wasser, und die Frauen riefen nach ihren Kindern, und die Säuglinge schrieen, und viele junge Männer wateten ins flache Wasser, so weit sie kamen, und wieder andere stimmten einen Willkommenschoral an, aber die Stärkeren stießen die Schwächeren nicht, und wer alte und mit Mühsal beladene Eltern hatte, der stützte sie, denn sie waren alle in Liebe vereint.

            Doch als sie zwei Stunden auf diese Weise gewartet hatten, ermüdeten die meisten und sagten zueinander: „Das war nur eine Prophezeiung. Die fremde Frau, die wir nicht kennen, hat uns prophezeit. Sie hat das Zeichen vor uns erhalten.“

            Und wieder andere sagten: „Morgen oder übermorgen kommt das Schiff!“

            Die Frauen kümmerten sich um Maie und besprengten ihr Gesicht mit Wasser, bis sie zu sich kam, aber sie sagte kein Wort mehr in jener Nacht.

            In den frühen Morgenstunden fingen die meisten Kinder an, über die Kälte zu klagen, und die Mütter entblößten ihre Busen und wärmten sie mit der Wärme ihrer Brust, wobei sie einen Teil der Kleider ablegten und damit die Frierenden zudeckten. Als der Tag anbrach, überkam sie alle eine seltsame Mattigkeit, und manch einer schlief ein, die meisten jedoch wachten, gegen die Erschöpfung ankämpfend, und der neue Tag erfüllte sie mit neuem Glauben und Erwartung.

            Sie bereiteten den Kindern eine Mahlzeit, verschmähten jedoch selbst das Essen, härteten sich mit kaltem Quellwasser ab und verspürten keinerlei Hunger.

            Gegen Mittag sammelte sich von der Stadt her allmählich müßiges und neugieriges Volk, das Erkundigungen einholte und Fragen stellte. Wie immer erduldeten sie alle bissigen Worte schweigend und ohne Erwiderung, sich in Geduld und Vergebung übend, der baldigen Beschämung ihrer Spötter gewiss.

            An den nächsten Tagen war ihr Warten gelassen und sicher, kein einziger von ihnen zweifelte, und alles Murren lag ihnen fern. Des Abends begann ihre eigentliche Erwartung, und sie waren sich der Ankunft des Schiffes so sicher, dass sie stets eilends die im Laufe des Tages verstreuten Sachen einsammelten, damit nicht unnütz Zeit verginge, wenn der Ruf käme. Und sie löschten alle Feuer, außer einem, das sie immer am Brennen hielten, zum Zeichen für die Ankömmlinge vom Meer.

            Ihr Glaube wurde viele Male gestärkt, wenn das Lager wuchs, wenn neue Glaubensbrüder und auf das weiße Schiff Wartende aus den Küstendörfern eintrafen, und sie machten bereitwillig Platz neben sich, teilten, was sie zu teilen hatten. Vom fünften Tag an aber begannen sie regelmäßig zu kochen, wobei sie den Herrn freilich für diesen Unglauben und dieses Zeichen der Ungeduld um Vergebung baten, denn nicht nur die Kinder bettelten um Nahrung, sondern auch viele Erwachsene verspürten Hunger, schämten sich dafür und bemühten sich, ihn aus dem Sinn zu vertreiben, bis sie nachgaben, einen harten Brotkanten annagten, insgeheim, und sie schließlich laut zu sich und den anderen sagten, der Herr wolle keinesfalls, dass sie darbten.

Als die erste Woche vergangen war, hielten sich fünfhundert Seelen auf der Wiese und am Ufer von Lasnamäki auf. Nachdem die Schwächsten über Müdigkeit geklagt hatten, wechselten sie sich bei der Nachtwache ab, sodass immer welche aufs Meer hinaus spähten, tags und nachts, damit das Öl in ihren Lampen nicht ausging, wie es den törichten Jungfrauen bei der Ankunft des Bräutigams ergangen war.

            Aber Maie ging zwischen ihnen umher, und in ihrem Gehirn dämmerte die Erkenntnis von etwas, an das sie sich unmöglich erinnern konnte.

            Ihre Gedanken blieben ständig bei dem Augenblick stehen, in dem sie Menschengedränge um sich herum spürte, aber was hinter diesem Augenblick steckte, wusste sie nicht. Manchmal kamen ihr Gedanken, die sie nicht als die eigenen erkannte, wie Bruchstücke von einem verlorenen, fernen Wesen. Wenn sie am Ufer saß und die Kinder ihre halbnackten Glieder im Sand von der Sonne bescheinen lassen sah, wollte sie hingehen und ihnen über die Köpfe streichen, und wenn ihre Finger zerstreut einem Kind durchs Haar fuhren, weckte die Berührung ein vertrautes Gefühl, das sie sicherlich früher schon einmal gehabt hatte, nur wo und wann?

            Da ihr die Kraft fehlte, solche Fragen zu beantworten, entfernte sie sich von den Kindern, um dann doch wieder zu ihnen zurückzukehren, da sie unter ihnen deutlicher die Nähe ihres verlorenen Ichs spürte. Sie verteilte fast ihren gesamten Essensanteil an sie, denn ihr Körper brauchte nur sehr wenig Nahrung, und sie schlief auch nicht länger als bis Mitternacht, empfand aber dennoch keine Erschöpfung, und Glaube strahlte von ihr aus.

            Abends, bei Sonnenuntergang, verspürte sie Unruhe und Herzkrampfen, und wenn sich die anderen dann wartend um sie versammelten, versteifte plötzlich Totenstarre ihre Glieder, aber über ihre Lippen kam ein reicher Wörterstrom, denn ihr Geist irrte in fernen Ländern umher, weit weg von jenen, die um sie her lagen. 

            Und diejenigen, die ihr zuhörten, sahen sie durch hohen Weizen mit kräftigen Halmen waten, und ihre Hände wogen das Gewicht der Ähren, und sie sahen sie Körner in die hohle Hand streifen und ihre helle Farbe loben, und gleich darauf sahen sie, wie sie immer weiter hinaufging, und jetzt hielt sie ihnen Weintrauben hin, und deren Saft rann ihr die Finger entlang, und sie selbst und sie alle berauschten sich an diesem goldenen Saft, und ihre Verzückung steckte die anderen an.

            Und sie fragte die Menschen:

            „Trachtet ihr nach himmlischen oder irdischen Gütern?“ Dann erinnerten sie sich an ihre langen Arbeitstage und ihr ganzes Sklavendasein, und daran, dass ihnen schon seit Jahrhunderten himmlische Güter dargeboten wurden, weshalb sie entgegneten:

            „Uns gelüstet nach himmlischen Gütern, aber schau, wir sehnen uns auch nach denen, die auf Erden erhältlich sind.“

            Sie erwiderte ihnen:

            „Ihr werdet beides erhalten.“

            Sie sprach zu ihnen vom Propheten Maltsvet, den sie nie zu Gesicht bekommen hatte, und sie beschrieb ihn, als hätte sie ihn mit leiblichen Augen vor sich gesehen und deutlicher als jeder von ihnen, und sie fragten erstaunt: „Wo hat sie den Propheten Maltsvet gesehen? Vermag diese Frau zu sehen, was andere nicht sehen?“

            Und ihr Warten war voller Freude, und ihr Glaube war groß.

            Aber eines Nachmittags bewölkte sich der Himmel, Nieselregen setzte ein und dauerte bis zum Abend und die ganze Nacht hindurch an. Sie deckten ihre Kinder für die Nacht zu, und keiner klagte, denn sie waren alle abgehärtet und das Wetter gewohnt. Als es am folgenden Tag immer noch regnete, wie auch am dritten und vierten, holten sie Heu und Stroh aus dem nächsten Dorf, und das Volk an der Uferkante prüfte die Zeichen des Windes und beteuerte, der Regen werde bald nachlassen, und ihre einzige Sorge bestand darin, dass sie das Signalfeuer, trotz aller Anstrengungen, nicht fortwährend am Brennen halten konnten.

            Der Regen aber dauerte sechs Tage und sechs Nächte an, und die untere Uferwiese, nicht fähig, eine solch große Wassermenge aufzusaugen, verwandelte sich in einen schwappenden Sumpf. Kaum hatte der Regen ausgesetzt, drehte der Wind nach Norden, und sie wurden auf dem offenen Ufer dem Nordsturm ausgesetzt, der drei Tage lang über ihr Lager hinwegfegte. Da fingen als erste die Mütter an, wegen ihrer Kinderchen zu murren und zu sagen: „Nun errichtet doch wenigstens Unterstände für die Kleinsten von allen!“

            Die größten Glaubenseiferer unter den Männern aber entgegneten: „Gott bewahre! Sollten wir nicht fähig sein, diese geringe Mühe um der Seligkeit willen zu erdulden, die uns verhießen ist? Sollen wir Hütten bauen, um darin zu schlummern, wenn das Schiff des Herrn kommt?“

            Sie verschlossen die Ohren und verhärteten ihr Herz, aber die Mütter der Kinder waren beharrlich und hörten nicht auf, ihnen in den Ohren zu liegen, und die Väter der Kinder waren nachgiebiger als die anderen, und so waren am Ende der zweiten Woche einige Pfähle in den Sand eingelassen und darüber Schutzdecken gespannt worden.

            Und das Wetter wurde wieder herrlich und warm, denn es war Juni.

            Eines der Maltsvetianerkinder hatte zwischen Grashügeln am Ufer das Nest eines Wasservogels entdeckt und ging jeden Tag hin, um nachzuschauen, wobei es sich sagte: „Wenn fünf Eier im Nest liegen, kommt das weiße Schiff.“

            Aber als kein einziges Ei mehr ins Nest passte, sagte es: „Sobald die Jungen schlüpfen, kommt das weiße Schiff.“

            Als das Nest voller Jungen war, sagte es: „Wenn sie das Schwimmen lernen, dann kommt das weiße Schiff.“

            Und es ging jeden Tag zum Nest und dachte überhaupt nicht mehr daran, aufs Meer hinauszuschauen, denn das war für das Kind unnötig geworden.

            Zu Beginn der dritten Woche aber erkrankte der zwei Lenze alte Sohn eines Fischers aus Kolgaranta an Fieber und Krämpfen und starb, worauf seine Mutter abwechselnd wehklagte und schalt. Ihr Mann nagelte einige kurze, ungehobelte Bretter zusammen und trug den Sarg auf der Schulter in die Stadt, aber die Mutter folgte mit einigem Abstand und war nicht zufrieden mit dem weißen Schiff ihres Kindes.

            Und nach der Rückkehr aus der Stadt war sie noch unzufriedener und murrte laut und sagte, sie brauche kein weißes Schiff, sie wolle ihr Kind wiederhaben, das wegen der Nässe und der nächtlichen Kälte krank geworden sei.

            Ihr Mann aber, der fromm und gottesfürchtig war, verschloss ihr eilends den lästernden Mund, bevor sie sich noch mehr versündigen konnte, und danach wagte sie es nicht mehr, laut zu sprechen, aber ihre Lippen bewegten sich unablässig, wirre Worte zischelnd.

Von da an fürchteten die Mütter um ihre Kinder, denn es waren viele von ihnen im Lager, und es gab welche, die vorschlugen, die Kinder fortzuschicken, doch andere hießen das nicht gut, denn sie wollten alle gemeinsam ins gelobte Land aufbrechen.

            Die gelben Blumen am Rand der Wiese, dort, wo sie nicht gänzlich zertrampelt waren, wichen bläulich roten, schließlich roten und blauen, und als das Kind eines Morgens zum Nest des Wasservogels ging, war es leer, und da spähte das Kind zum ersten Mal seit langer Zeit aufs Meer hinaus, aber die offene See war sonnenbeschienen und weit, es konnte nichts weiter erkennen als die schwimmenden, flaumigen Vogeljungen, aber kein weißes Schiff. Und es war so sicher in seinem Glauben gewesen, dass es nun alle Geduld verlor und weinend jeden Einzelnen, dem es begegnete, fragte: „Wird das weiße Schiff denn nie kommen?“

            Alle, an die es sich wandte, trösteten es und forderten es auf, geduldig zu warten, aber die Worte waren gefallen, und das Kind hatte sie als erstes  ausgesprochen, und sie waren nicht, wie Wörter üblicherweise ins Blaue geschleudert.

            Das weiße Schiff ließ weiter auf sich warten, an seiner Stelle kamen allerlei Krankheiten aus dem Wasser, aus der Erde und auch aus der Luft. Es kam die Gicht und krümmte die Gliedmaßen, Geschwüre platzten auf, starke Herzbeschwerden zehrten an den Leuten, zusammen mit schleichendem Fieber. Diejenigen, die gegen den Durst rostiges Wasser aus dem Graben getrunken hatten, halluzinierten bei hohem Fieber auf Betten aus Stroh, ihre Köpfe waren brandheiß, und ihre Gehirne voller  Phantasiegebilde, und sie wollten sich mit Gewalt aus den Händen ihrer Pflegerinnen losreißen, dem weißen Schiff entgegen, das ihre vor Fieber brennenden Augen erblickten. Und die Pflegerinnen folgten ihrem Blick, hielten sie fest und empfanden Neid auf die Fieberkranken, die glücklich waren in ihren Visionen.

            Vielen der stillenden Mütter versiegte die Milch, und nun  kam die Reihe an die Säuglinge zu erkranken, bald danach auch die etwas größeren Kinder. In vielen Familien wurden alle Kinder und auch ein Teil der Erwachsenen krank, und während der Zeit segneten neun oder zehn Kinder das Zeitliche, starben in den Armen ihrer ratlosen, betenden Mütter. Es gab jedoch viele, deren Glaube durch die Plagen jeglicher Art nur weiter gestärkt wurde.

            Als Maie eines Tages unbemerkt zur Landstraße ging, sah sie dort mit schweren, schleppenden Schritten einen Mann näher kommen und wartete ungewollt auf ihn, doch dessen Gesicht war starr und ausdruckslos wie bei einem Schlafwandler.

            Als der Mann Maie erreicht hatte, geriet er in großes Erstaunen und erbleichte, aber Maie betrachtete ihn wie einen Fremden und grüßte ihn nicht.

            Da sagte der Mann ganz leise: „Maie, kennst du mich nicht?“

            Und Maie entgegnete: „Wahrlich, ich kenne dich nicht, sondern sehe dich heute zum ersten Mal.“

            Der Mann sagte: „Du bist dünn geworden und krank. Komm, ich bring dich nach Hause.“

            Aber Maie erwiderte: „Du täuschst dich, denn ich habe kein Zuhause, keinen Mann und kein Kind, sondern rede als eine, die dem Herrn gehört.“

            Sie wandte sich ab, um zu gehen, aber der Glanz ihrer goldenen Haare war erloschen, als wären sie ausgelaugt vom Regen und von der Sonne.

            Am nächsten Tag sah sie denselben Mann noch einmal, auf der anderen Seite der Landstraße, wo er saß wie ein Wartender, ganz ruhig und voller Staub. Aber am Nachmittag, gerade als sie den Geist kommen spürte und sie bereits den Umstehenden winkte, bemerkte sie plötzlich wieder den Mann, diesmal inmitten der Maltsvetianer. Da richteten sich ihre schon halb versteiften Glieder auf einmal wieder gerade, und sie starrte den Mann an, und ein Gedanke pochte unablässig in ihrem Gehirn. Und sie sagte zu allen: „Ich kann heute nicht sprechen“, ging zum Ufer und hob eine Muschelschale im Sand auf, und als sie zurückkam, war der Mann fort. 

Das Wetter war heiter und herrlich, und sie hatten keinerlei Schatten, und die Sonne brannte auf der offenen Wiese auf sie hernieder, und sie litten unter der Hitze, wie unter der Kälte zuvor. Die Wärme machte sie matt und schläfrig, sie hätten nur schlafen mögen, und das Wachen strengte sie an.

            Aber schon in der dritten Woche waren ihre Nahrungsmittelvorräte vollständig aufgebraucht, denn niemand hatte geahnt, dass das Warten so lange dauern würde, und sie hatten gehofft, das weiße Schiff würde überborden vor Proviant. Die kleinen Jungen gingen zum Angeln, und zuerst wurden sie deswegen gezüchtigt, aber schließlich verbot es ihnen niemand mehr, und sie konnten die Kinder auch nicht hindern, zur Landstraße zu laufen, wo barmherzige und neugierige Menschen ihnen Almosen gaben.

            Zuerst kauften sie Brot und Fisch von vorüberfahrenden Bauern, und die besser Bemittelten teilten mit den Armen, solange sie etwas zum Teilen hatten, denn sie gehörten alle der einen Schar von Auserwählten an. Aber sie waren viele, und ihr Geld versiegte rasch, und unter ihnen brach der Hunger aus.

            Da fing der eine oder andere im Lager zu murren an und sagte: „Hat Maltsvet seine Gläubigen vergessen? Sitzt er allein vor den Fleischtöpfen Kanaans und  labt sich  an der Fülle des Weinbergs, während seine Auserwählten von Hunger und allerlei Krankheiten geplagt werden?“

            Andere sagten: „Hat das weiße Schiff vor dem Erreichen des Ufers von Lasnamäki Schiffbruch erlitten? Ist ein Unglück geschehen?“

            Und es gab auch welche, die sagten: „Warum macht ihr euch und den anderen etwas vor? Geht heim und pflügt eure verlassenen Äcker! Es gibt kein weißes Schiff, und Maltsvet ist ein Schwindler und Betrüger!“

            Andere tadelten entsetzt diejenigen, die so redeten, und sagten: „Unser Glaube ist allzu schwach, und der Herr stellt uns auf die Probe.“

            Aber da der Hunger die Leiber der Wartenden geschwächt und die schattenlose Sonne tagaus tagein auf ihre Köpfe gebrannt hatte, wandelte sich ihr Warten. Der Reihe nach saßen sie in gleichgültiger, stumpfer Verzweiflung da, der knochentrockene Sand rann ihnen durch die müden Finger, und es war ihnen einerlei, ob es Morgen oder Abend war. Die Fischer von der Küste begannen an ihre Netze zu denken, die sie in der Eile des Aufbruchs zu einem Spottpreis verkauft oder einfach verschenkt hatten, und wenn sie des Abends die Männer des nahegelegenen Dorfes hinausfahren sahen, folgten sie mit dem Blick den kleinen Segeln, als gehörten sie zu dem verheißenen weißen Schiff, und plötzlich vermissten sie die Arbeit, die sie aufgegeben hatten. Die Bauern sahen die leeren, schwarzen Äcker, auf denen kein einziger grüner Halm von der Frühjahrsarbeit zeugte, und es war, als ob sie die tote Erde anklagte, die sie dem Unkraut als Kampfplatz überlassen hatten. Sie litten unter der Tatenlosigkeit mehr als unter dem fehlenden Essen, und ihre Augen waren scheu und heischten Vergebung, wenn sie vorüberfahrende Leute nach dem erhofften Jahresertrag und dem Fischfang befragten.

            Maies Reden waren wirr und seltsam in jener Zeit, sodass nicht annähernd alle sie begriffen, obschon ihre Entrückung nun länger anhielt als zuvor und sie mitunter zwei Stunden  hintereinander sprechen konnte. Sie verstanden, dass sie wie im Schlaf nach etwas tastete, was verschwunden war, und oft klang ihre Stimme wimmernd, und sie klagte laut,  mit geschlossenen Augen, das Schiff nicht mehr deutlich zu sehen.

            Und wieder gab es welche unter ihnen, die sagten: „Auf was wartet ihr? Lasst uns heimkehren, bevor wir  umkommen.“

            Aber wenn sie daran dachten, ihr früheres Leben von neuem zu beginnen, als wäre nichts gewesen, packte sie das Entsetzen, und sie erwachten aus ihrem Unbehagen, denn sie hatten alles verkauft, was sie besessen hatten, und hatten kein Dach und keine Wand mehr, die sie ihr eigen hätten nennen können, und keinen Fußbreit Land, der ihrer gewesen wäre. Dann mochten sie nicht einsehen, dass der Herr sie, die sie alles bereitwillig hergegeben hatten, vergessen und verlassen habe, und so erzitterte in ihren erschöpften Gehirnen die fiebrige Erwartung, und ihre Phantasie kannte keine Grenzen mehr.

            Tag für Tag versammelten sich Zuschauer bei ihrem Lager, und helle Scharen aus der Stadt streiften umher, spöttelnde oder mitleidige Menschen, aber die meisten waren nur neugierig. Findige Händler konnten es nicht unterlassen, ihre Buden am Rand der Wiese aufzubauen, und wie einst vor dem Tempel in Jerusalem wurde nun im Himmelstempel der Maltsvetianer den ganzen Tag über Handel getrieben wie auf dem Markt, und es herrschte viel Lärm und Gerede und Ausgelassenheit um die Wiese herum, bis die Nacht dem Treiben ein Ende machte.

            Eines Nachts aber saß die blinde Frau, die keinen Schlaf fand, da, und ihre Hände tasteten nach etwas, als griffe sie nach dem warmen Ofen, und sie spitzte die Ohren, um im Zirpen der Grille einen Widerhall vom einschläfernden Spiel des Heimchens zu hören, an das sie nächtens gewohnt war. Und sie weckte die Person, die sie führte und sagte zu ihr: „Was habe ich von einem weißen Schiff, das meine Augen nie sehen werden, und von einem Kanaan, wo mein Schritt ebenso hilflos ist wie hier? Ist es nicht einerlei, ob meine erloschenen Augen vom Schein eines Reisigfeuers oder von der Sonne eines warmen Landes gewärmt werden?“  Darauf legte sie sich auf der Erde nieder, aber am Morgen ließ sie sich durchs Lager führen und sagte allen ade, über die mageren Hände der anderen lamentierend, und niemand versuchte sie aufzuhalten, als sie sich zur Landstraße wandte.

An jenem Abend murrten einige junge Männer lautstark über die Erbärmlichkeit der Suppe und beratschlagten untereinander, und als der nächste Morgen anbrach, waren sie verschwunden, und jemand hatte sie der Stadt entgegengehen sehen. Man wartete bis zum Abend auf sie, aber als die Sonne sank, und niemand erschien, verstanden alle, dass es vergebens war, auf sie zu warten.

            Da stand die Frau des Fischers von Kolgaranta, die seit dem Tod ihres Kindes geschwiegen hatte, auf und ging durch das Lager und sagte allen, die es hören wollten, besonders aber den Müttern, die kleine Kinder hatten: „Was fordert ihr Gott unnötig heraus? Wollt ihr, dass er euch mitsamt euren Kindern untergehen lässt? Seht ihr nicht, dass er sein Gesicht von uns abgewendet hat?“

            Am Abend ging sie davon und viele andere mit ihr, aber ihr Mann, der fromm und fest im Glauben war, blieb, und die Zahl der Zurückbleibenden war noch immer groß, und sie wussten nicht, was sie tun sollten, denn auf der Wiese von Lasnamäki wartete die Entkräftung vor Hunger auf sie, daheim aber Peitsche und Sklaverei.

            Und noch einmal gingen sie in sich und gaben ihrem mangelnden Glauben und ihren Übertretungen die Schuld dafür, dass der Herr sie so auf die Probe stellte. Denn was bedeutete es dem Herrn aller Herren, ein weißes Schiff ans Ufer von Lasnamäki zu schicken? Er brauchte nichts weiter zu tun, als einer Schönwetterwolke zu befehlen: „Lass dich als Schiff ans Ufer vor Tallinn herab, denn siehe, dort wartet auf mich mein auserwähltes Volk, an dem ich Gefallen gefunden habe.“ Oder was bedeutete es dem Herrn, dem großen Kriegsschiff auf fernen Routen zu sagen: „Kehre um, denn man braucht dich am Ufer von Lasnamäki.“

            Vielleicht hatten sie den Herrn doch mit übermäßigem Essen und Trinken und begehrlichen Blicken erbost? Vielleicht verlangte Er von ihnen noch  mehr? Sie waren bereit, auf alles zu verzichten, sofern sie noch etwas zu geben hatten. Fünf Wochen lang hatten sie auf der Wiese von Lasnamäki Hunger und Krankheiten ertragen, aber noch immer waren sie opferbereit, wenn der Herr es so wollte.

            Sie beteten, wie sie seit Wochen nicht mehr gebetet hatten, mit dem Glauben der Verzweiflung: „Stelle deine Forderung an uns! Verlange alles von uns! Gib uns ein Zeichen, damit wir deinen Willen erfahren!“ Über sie fiel der Abglanz aus der Zeit der Berufung, als der Prophet Maltsvet noch von Dorf zu Dorf zog und die Seelen erweckte, den neuen Glauben verkündend, als es ihr Herzenswille gewesen war, allem zu entsagen, was zuvor ihre Gelüste genährt hatte.

            Und Menschen, die gefastet hatten, seit ihre Mutter sie von der Brust entwöhnt hatte, trugen nun ihre letzten Essensreste zusammen und verbrannten sie, um Gott zu beschwichtigen, der ihnen zürnte. Wer noch etwas übrig hatte, kippte Bier und Milch in den Sand, und sie zerbrachen die Kochgefäße, damit niemand der Versuchung erlag und ihr Fasten vollkommen wäre. Da so großer Eifer über sie kam, verstopften sie die Quellen und füllten sie mit Kies und verschlossen die Ohren vor dem Schreien der hungrigen Kinder und hatten nicht einmal mit den Kranken Erbarmen.

            Wieder sahen sie das weiße Schiff, wie am ersten Tag ihrer Erwartung, so wie der Geist es durch den Mund der Frau prophezeit hatte, und sie wussten, wenn ihr Glaube nur stark genug wäre, würde das Wunder geschehen. Sie sahen es über das offene Meer näher und zwischen schweren Kriegsschiffen und Handelsschiffen in Hafengewässern herankommen, das silberne Schiff, das weiße Schiff, weiß wie eine Meeresmuschel, bereit, sie alle aufzunehmen und leicht schaukelnd in seligere Gefilde zu bringen.

            Und wenn die Sehnsucht der Menschen vor dem Herrn Gefallen findet, ist ihr Opfer wahrhaftig groß.

Aber am Abend des dritten Tages seit Beginn ihres Fastens, als alle am Ufer versammelt waren, geschah es, dass ein Mann aus Järvamaa sich den Kopf hielt und wie betrunken schrie, obschon kein Schluck Branntwein über seine Lippen gekommen war, und vor den Augen aller, die sich  dort versammelt hatten, am Ufer entlang rannte, dorthin, wo die Fischerboote lagen. Sie sahen ihn straucheln und dann weiterlaufen und dabei unablässig die Arme schwenken, wobei das Rauschen der Wellen verhinderte, dass man seine Stimme hörte. Als er es zu den Booten geschafft hatte, sahen sie ihn eines davon ins Wasser schieben und damit hinaus paddeln, mit einem Ruder. Alle waren sie stumm vor Erstaunen, reglos warteten sie ab, was geschehen würde.

            „Er rudert dem weißen Schiff entgegen“, sagten einige.

            Aber plötzlich sahen sie, wie er das Ruder wegwarf, die Hand ausstreckte, gleichsam etwas Unsichtbarem entgegen, und über den Bootsrand stieg, ohne zu zögern, als trete er auf festen Boden, und vor ihren Augen verschwand.

            Da entrang sich ihren Kehlen ein Schrei, lang und verzweifelt, und sie schrieen lange, ohne am Ende selbst zu wissen, warum, und sie liefen das Ufer entlang. Und nur wenige waren geistesgegenwärtig genug, um hinauszurudern und nach der Leiche zu fischen, die am Morgen darauf aus dem Wasser gezogen und auf dem Ufer niedergelegt wurde, auf das Schilf vom vorigen Jahr.

            Da aber fiel es ihnen wie Schuppen von den Augen, und auf einmal wussten sie alle, dass ihre Wallfahrt beendet war, und sie rafften ihre Sachen zusammen, um nach Hause zu gehen, und sie suchten nach Maie, um vor ihr ihre Enttäuschung auszuschütten.

            Maie aber saß am Rand des Grabens, den Rücken den anderen zugewandt, die Hände schlaff und müde im Schoß, wo sie blaue und rote Blumen gepflückt hatte.

            Der Glanz ihres goldenen Haars war erloschen, ihre Augen waren noch immer regungslos wie bei einer Schlafwandlerin.

            Obschon keiner etwas sagte, spürte sie, wie sie mit nackten Füßen so am Wiesengraben saß, dass alle  darauf warteten, sie möge den Mund öffnen und reden.

            Doch sie hatte ihnen nichts zu sagen.

            Sie versuchte sich zu erinnern, wer sie war und woher sie kam, und die Knabenkräuter dufteten in ihrem Schoß, hilflos betastete sie ihre Wurzeln, die wächsern waren wie die Hand eines toten Kindes; doch sie erinnerte sich an nichts.

            Da kam eines der maltsvetianischen Kinder zu ihr, das auf der Landstraße bei den Ausflüglern aus der Stadt gewesen war und brachte als Almosengabe einen großen Ranft frisch gebackenes und noch warmes Brot.

            Und da Maie stets gut zu den Kindern war, brach das Kind ihr die Hälfte des Brotes ab.

            Maie griff danach wie im Traum; aber von dem gerade erst garen, weichen Roggenbrot stieg ihr ein vertrauter Duft in die Nase, und sie verspürte zunächst einen unerträglichen Hunger, aber im nächsten Augenblick sah sie plötzlich einen offenen Backofen und die backenden Brote darin.

            Sie hielt sich den Kopf, und durch ihr Gehirn zuckt der Gedanke: „Um Himmels willen, man muss den Backofen schließen.“

            Da sagte jemand, den sie nicht sah, unmittelbar an ihrem Ohr: „Was tust du hier? Worauf wartest du?“

            Und sogleich erschlaffte sie, sank in sich zusammen, und ihre Erinnerung kehrte zurück.

            Sie sah ihre beiden Söhne, die im Hof am Brunnen spielten, und der Ärmel des älteren war am Ellbogen zerrissen. Die Ladentür stand offen, und der Geruch verdorbenen Herings drang aus dem offenen Viertelfass.

            Sie erinnerte sich ihres Mannes, ihrer Söhne, der Alltagsverrichtungen, des Hinterzimmers des Ladens und der Brote im Ofen, und ihre Hände flochten instinktiv das verfilzte Haar, während ihr Herz krank war vor Sehnsucht.

            „Es gibt kein weißes Schiff“, sagte sie, wobei sie sich erhob, schwach und schwankend wie nach einer langen Krankheit.

            Und niemand hielt sie zurück, denn jeder hatte seine eigenen Sorgen, und so schlängelte sich Maie Merits durch den Menschenauflauf auf die Landstraße und machte sich auf den Weg nach Hause, nachdem sie auf der Wiese von Lasnamäki fünf Wochen lang auf ein Wunder gewartet hatte.

Det hende den våren då bortimot to hundre husmenn frå Järvamaa, som var med i Maltsvetsekta, sa opp avtalane sine med godseigarane, lét såkornet liggja usådd og åkrane upløgde og gav seg i veg til kysten ved Tallinn for å venta på det kvite skipet som trusfaderen deira, profeten Maltsvet, hadde lova å senda.

   Og til dei som skræmde med godseigarane,svara dei samrøystes at ein tung og djup svevn skulle koma over alle som freista hindra Herrens utvalde i å fara til det nye Kanaan, som fløymde av mjølk og honning.

   Då dei siste gongen reiste læger for natta på ei grasslette, kom folk i hopetal for å taka dei i augesyn, slik som alle stader der dei ferdast, men dei tolde alle spitorda utan å svara att med same mynt, og fylgde soleis Herrens føredøme, og kvinnene slo ut håret, medan mennene ikkje smaka ein drope brennevin, slik lydnaden mot profeten sa dei. Då berre nokre få timars vandring skilde dei frå staden der dei skulle venta på Herrens ære og under, bad og song dei til seine kvelden, styrkte seg på ordets brød, og granska den heilage skrifta der pilegrimsferda deira alt i fordoms tid var kunngjord, medan hestane kvilde ved kjerrene eit stykke undan.

   Då maltsvetarane morgonen etter braut opp for å fara vidare, stod Maie, den unge kona til landhandlaren Merits, framføre bakaromnen, og dei nakne armane hennar var fulle av deig, og håret ved tinningane var vått og krusut av varmen. Då ho høyrde skrålet og skramlinga av kjerrene, skunda ho seg til grinda, for ho ottast for dei to små sønene sine som for eit lite bel sidan hadde leika i tunet, og ho leitte i folkestimen utan å finna dei. Då høyrde ho einkvan seia med høg og klår røyst: “Sjå, to står ved kverna og mel, og den eine vert henta”, og i same stunda vart hjarta hennar fylt med stor uro ved desse orda, lik deigen når surdeig vert blanda i, so ho gløymde heilt gutane sine, like eins brøda i omnen, og gjekk sjanglande inn som i svevne.

   Ho stod ei lang stund framføre den opne bakaromnen med hendene dovne i sida medan eimen av nysteikt brød steig henne opp i nasen, men hugsa ikkje å stengja omnsdøra. Huset var tomt, for alle hadde skunda seg ut på landevegen.

   Slik vart ho ståande lenge, til stilla vekte henne. Ho fór fram i krambuglaset, og fekk sjå landevegen aud og tom, berre dumba la seg sakte som eit gult teppe i solskinet.

   Då vende ho seg halvt i blinde inn i romet, og i ørske byrja ho det snøggaste ho vann å samla ihop eigneluter, heilt på slump, det ho hadde for hand, og so la ho brått heile bylten frå seg på bordet, og der vart han liggjande. Ho knytte ikkje eingong skautet om hovudet. Hendene var kleimne av deig og kleda kvite av mjøl då ho la på sprang ut på bygdevegen. Ho mintest dei to små sønene sine som leika ved brunnen, ho mintest brøda i omnen og den ulæste krambudøra, men skunda seg berre i veg, viss om å nå att pilegrimane ute på landevegen.

   So snart ho nådde dei att, vart all tvil i henne vekk, og ho kjende med eitt trong til å tala, slik som ho kvelden i førevegen hadde høyrt eit par kvinner i maltsvetleiren tala, og ho gløymde all blygsle og sa med høg røyst:

   “Sanneleg, profeten Maltsvet skal senda sine truande eit skip til stranda ved Lasnamägi, og han byd folket sitt samla seg på ei eng der ungt gras gror opp. Og skipet hans skal vera kvitt som ei godvêrssky og som skummet på havet.”

   Men mange ikring henne spurde: “Kven er dette?” Og andre svara: “Ikkje kan ho vera av maltsvetarane, for kleda hennar er mangleta og håret hennar fletta.”

   Då svara ho dei alle på ein gong:

   “Kvifor spør de? Eg er ingen, eg har korkje namn eller born, korkje mann eller heim.”

   Dei var nøgde med dette, og kom ikkje med fleire spørsmål til henne, men skjøna at Herrens Ande hadde tala gjennom munnen åt denne kvinna for å styrkja sine utvalde. Då sola stakk rett inn i dei udekte augo hennar, baud ei av kvinnene henne eit skaut, men ho ville ikkje taka imot det, og so løyste ho håret sitt so det fløymde ned over akslene, slik skikken var mellom koner og døtrer av maltsvettilhengjarane. Og det var langt og krulla, so det løynde dei brokute kleda hennar.

   Dei gjorde rom for henne i ei av vognene, men ho sa ho heller ville gå til fots og gav plassen til eit barn som hadde fått blemmer under føtene, og ho stødde dei forkomne, og bar etter tur borna til mødrer som trøytna, ho som sjølv hadde vori so vaklande. Dei baud henne mat, men ho skaka på hovudet og vraka det, og då ho vart spurd, svara ho at ho berre hungra og tyrsta etter sæla og det himmelske skipet, og ho skuva vekk hendene til dei som rekte henne brød, og alle som høyrde henne tala, undra seg over trua hennar. Og under den siste biten av ferda sa ho ingen ting, svara berre på det mest naudsynte, og dei lét henne vera i fred, men augnesteinane hennar vart større og større og fulle av fjerne hildringar, som ho var åleine om å sjå, men tagde om.

   Sume sa: “Sjå, den truande Tiskre-møya er midt imellom oss!”

   Andre, som året før hadde høyrt tale om den truande Tiskre-møya, svara: “Nei, denne er yngre, og håret hennar er som flytande honning å sjå til.”

   Men det fanst òg dei som sa: “Er det ikkje Maie Merits på krambua? Selde ikkje mannen hennar meg eit kvartel med sild her ved barsok? Har ho ikkje to små born heime? Korleis heng det i hop at ho er her mellom oss?”

   Andre att sette dei på plass med å seia: “Har ikkje profeten Maltsvet eit anna namn òg, eit som liknar dei vi ber? Har han ikkje hatt alle slags verdslege sysler, både som krovert og mylnar? Har han ikkje handla med hestar og vori som ein av oss? Kvifor skulle vi då stengja ute denne kvinna fordi om ho har gjort anna enn å kunngjera Herrens under. Nei, langt ifrå!”

   Dei mest verdslege av dei truande spurde: “Har ho i det minste løyvebrev?

   Korleis kan ho då ha tenkt seg til å fara med oss til det framande landet? Har ho skriftleg løyve frå mannen og godseigaren, med guvernøren si underskrift?”

   Men då det i fylgjet deira var mange lause fuglar utan skriftleg løyve, ville ingen plaga henne, for dei var alle brennande i lengten, og tolsemda deira var stor.

   Då dei nådde fram til vollen på stranda av Lasnamägi, nær Tallinn, slo dei seg glade ned for å venta i den gule blomeenga, alt i alt bortimot tre hundre menneskje av båe kjønn, medrekna mindreårige og brystborn. Utanom nistemat for ei vekes tid hadde dei ikkje anna med seg enn nokre kledeplagg og det mest naudsynte av kokekar. Hestane som dei var komne med, hadde dei sendt attende, for dei var selde før avreisa, og dei hadde omsett hus, innbu, såkorn og buskap i reide pengar.

   Snautt hadde dei slegi seg ned, før ei blind, høgvaksen kvinne stemde i salmen:

   “Å sæle land, no skal vi snart deg skoda . . .”, for ho trudde seg ved målet, og med halvopen munn og skjelvande nasevengjer saug ho inn angen av ukjende blomar som aldri spirde i jorda framom huset hennar, og ho strekte fram hendene, som vermde ho dei i gløden av ei varmare sol, og ho blinka hjelpelaust med skoddelagde augo, som ville ho med makt kalla fram synet av vinberga som profeten hadde lova ut. Men då ho fekk vita om mistaket sitt, vart ho ikkje sorgfull, men lét seg leida heilt ned til vasskanten, der ho tolmodig sette seg ned og venta med eit fast tak om armen til hjelparen sin, so ho ikkje skulle vildra seg bort i folkestimen når bodet om utferda kom.

   Fordi Maltsvet, profeten deira, nekta dei å knela, sa dei fram bønene sine ståande, med andletet vendt mot det blå havet, der hjelpa deira skulle koma frå, og kleda deira var anten svarte eller grå, berre ein sjeldan gong kvite, og som profetens påbod kravde, lét både konene og ungjentene håret fløyma fritt.

   So sessa dei seg på steinar i strandkanten, og ein opplesar slo opp i Bibelen, der heile ferda deira var spådd, og nedteikna berre for deira skuld, og dei gjorde ikkje noko som ikkje Ordet baud, og dei heldt seg ikkje borte frå noko som ikkje Ordet hadde forbod mot.

   Det stod skrivi: Husmennene i Järvamaa levde med hard undertrykking, både lekamleg og sjeleleg, og vart prøvde i stor liding valda av framande herrar, slik som Israelsfolket av faraoane i Egypt.

   Det stod skrivi: Herren skulle kalla ein profet og senda honom til det trælbundne folket som stynde under piskeslaga, og orda hans skulle smaka søtare enn honningen som prestane forkynte, og denne profeten heitte Johannes II eller Maltsvet, og han var kjend under det verdslege namnet Johannes Leinberg.

   Og det stod skrivi: Maltsvet skulle koma med eit kvitt skip og fri sine truande or trælekåra i Egypt og føra dei til ljuvlegare stader.

   Og i lydnad til trusfaderen sin hadde dei gjevi avkall på mangleta klede, stas og fletta hår, og ungmøyane prydde seg ikkje med brokute band, og leppene deira var ikkje sulka til av tobakk, svinekjøt og sterk drykk.

   Men kvar deira Kanaan låg, det visste ingen. Dei hadde høyrt profeten rundt om i grendene tala om eit varmt land langt borte som Herren hadde sett seg ut til sine utvalde, eit land der det korkje fanst herre eller træl, korkje frost eller snø, berre grøne vinberg under skiftande sol og signerikt regn. Dei hadde jamvel høyrt namnet på dette landet, men det hadde ikkje fest seg i minnet. Dei visste berre at profeten var faren dit i førevegen, og etter lovnaden sin skulle han koma til Lasnamägi med eit kvitt skip for å henta dei.

   Difor tillét dei ikkje borna denne kvelden å sanka saman brennefang, og inga gryte vart hengd over elden mellom steinane, og heller ikkje opna dei posane og sekkene sine som andre kveldar, like lite som dei reidde seg nattelægje, korkje til seg sjølve eller borna, for alt dette ville vera teikn på vinglut tru, som sette Guds tolmod på prøve. Dei eldste borna la seg side om side på sanden som lamungar på engjene, men dei minste gret seg i svevn på mors fang.

   Og den blinde kvinna sat urørleg med fingrane krøkte om handleden til hjelparen sin, og fylgde noggrant med hjarteslaga, for ho venta dei skulle verta snøggare som eit bod til henne om at skipet var i synsranda, og ho lét att dei blinde augo.

   Men kvinna som hadde sprungi frå mannen og borna sine, og som ingen kjende, hadde tvetta armane sine kvite i sjøvatnet og sat mellom dei andre, og håret hennar løynde andletet, og ho mintest ikkje det grann av det som hadde vori, heller ikkje kven ho var, for på denne dagen var ho fødd på ny.

   Mødrer som hadde mange born, ottast for korleis dei skulle få med seg alle om bord, so ingen vart att, og dei samla småborna kring seg som høna samlar kjuklingane under vengene.

   Då kjende Maie, som vende augo mot sola, brått at ho vart blenda, og alt ikring henne kvarv i soldisen, og opp or denne mjølkekvite skodda som fylte synsranda, kom det eit kvitt skip.

   Ho såg det heilt klårt, ikkje med sine indre augo, men med dei verdslege, lekamlege augo, der skipet sakte gleid fram over det stille vatnet, utan skvalprande åretak pløgde det seg fram med sylvblanke bylgjer i kjølvatnet og med spende segl som luftige kvite skyer.

   “Eg ser det -- eg ser det!” ropa ho med høg røyst.

   Folket samla seg kring henne og tok henne om akslene, og håret fløymde tjukt og blankt over andletet.

   “Eg ser det kvite skipet!” sa ho.

   “Kvar er det? Syn oss det!” høyrde ho det vart ropa frå alle kantar.

   Då kjende ho korleis lengten åt hundretals menneskje strøymde inn i henne, til hugen hennar vart kjøvande trong. Ho sjølv kvarv bort, døydde, det var som skiljet mellom lekam og sjel vart rivi ned, livet hennar morkna vekk og vart til ingenting, og ho sjølv med det, men brått levde i henne alle desse som stod ikring henne, lidande i si lengting. Deira von og deira vemod samla seg i hjarta hennar som i eit kjerald, og ho skoda og ho venta med eitt for alle saman.

   “Ser de ikkje, de blinde?” sa ho. “Opne augo dykkar; det kvite skipet som profeten har lova, er i kjømda.”

   I same stunda vart lemene hennar stive, og kvinnene stødde kroppen hennar då ho stupte mot bakken, og dei la henne på sanden, der ho vart liggjande avmektig, sveipt i sitt eige hår.

   Men mennene tok børene på ryggen og bar dei ned til vasskanten, og kvinnene ropa på borna sine, og brystborna sutra og skreik, og mange unge menn vassa utover grunna so langt dei kunne koma, og andre song velkomsthymner, men dei sterke trengde ikkje dei svakare undan, og den som hadde aldrande og skrale foreldre, stødde dei gamle, for dei var alle eitt i kjærleiken.

   Men då dei hadde venta på dette viset eit par timar, trøytna dei fleste, og dei sa til kvarandre:“Det var berre eit førevarsel. Den framande kvinna, som vi ikkje kjenner, har sagt fram profetiar. Ho har fått teiknet før nokon annan av oss.”

   Og andre sa: “I morgon, eller i overmorgon kjem skipet!”

   Kvinnene stelte med Maie og skvetta vatn i andletet hennar til ho rakna med seg, men ho sa ikkje eitt ord meir den natta.

   På morgonsida tok mange av borna til å klaga over at dei fraus, og mødrene knepte opp kleda sine og vermde dei små med varmen frå sitt eige bryst, og dei tok av seg kledeplagg som dei breidde over dei, og mange somna, men dei fleste streid mot svevnen og heldt seg vakne, og den nye dagen fylte dei med ny von og nytt mod.

   Dei stelte i stand mat åt borna, men sjølve heldt dei seg undan maten med å herda seg med kaldt kjeldevatn, og kjende difor ikkje svolt.

   Ved middagsleite tok det til å samla seg folk frå byen rundt vollen deira, mest dagdrivarar som kom av rein nyfikne, og som spurde om alt mogleg og kom med sleivspark. Dei høyrde som vanleg på alle spitorda utan å svara, og synte soleis tolmod og mildt sinnelag, overtydde om at spottarane snart ville få skamvit.

   I dagane som fylgde, venta dei i roleg visse, og ikkje ein einaste tvika, og ingen fann på å klaga. Då kvelden kom, eigna dei seg med all sin hug åt ventinga, og dei var so visse på at skipet ville koma, at dei støtt skunda seg og samla i hop ambod som var framme, slik at dei ikkje skulle verta hefta uturvande når kallet kom. Og dei sløkte alle eldstadene, alle utan ein som dei alljamt nørde, og som var eit teikn for dei som kom inn frå havet.

   Dei vart styrkte i trua etter kvart som lægeret voks når trusfrendar frå kystbygdene kom og gav seg til å venta på det kvite skipet, og dei gjorde gjerne plass for dei nye, og delte med dei av det dei åtte. Men frå og med den femte dagen tok dei dagstøtt til å koka seg mat, rett nok samstundes som dei bad Herren om tilgjeving for den svake trua som på dette viset kom for dagen, for ikkje berre borna stunda etter mat, men òg mange vaksne kjende ein gnagande svolt, endå dei skjemdest over det, og freista få trongen ut av tankane, til dei til slutt gav etter og fann seg ein brødskalk å gnaga på, fyrst i all løynd, men sidan synleg for alle, medan dei høglydt sa til seg sjølv og til andre at det då visseleg aldri kunne vera Herrens vilje at dei skulle gå til grunne av svolt.

   Då den fyrste veka var til endes, var dei bortimot fem hundre menneskje samla på strandvollen i Lasnamägi. Når dei veikaste tok til å klaga over at dei kjende seg trøytte, vaka dei etter tur om nettene, slik at det støttt var einkvan som heldt utkik mot havet både dag og natt, so ikkje lampene deira skulle verta tome for olje, slik det gjekk dei dårlege møyane då brudgomen kom.

   Men Maie gjekk midt imellom dei, og i hovudet hennar teikna det seg bilete av noko som ho ikkje kunne minnast. Tankane hennar stogga alltid ved den stunda då ho kjende trengsla rundt seg, men kva som låg attom dette, det visste ho ikkje. Stundom kom det tankar over henne som ho ikkje kjendest ved som sine eigne, som var dei småbitar av noko tapt langt borte. Når ho sat på stranda og såg borna steikja dei halvnakne lemene sine i sanden, fekk ho slik trong til å gå bort til dei og stryka dei over hovudet, og når ho tankespreidd let fingrane glida gjennom barnehår, vektest det i henne ei aning om noko som ho hadde opplevd før, men kvar og når?

   Utan å verta viss om dette drog ho seg undan borna, men nærma seg dei på nytt, for i lag med dei kjende ho seg litt nærare det ho sjølv hadde mist. Ho delte med dei mesta alt ho hadde av mat, for kroppen hennar trong so godt som ingenting av næring, og ho sov ikkje meir enn ei lita stund rundt midnatt, men likevel kjende ho seg ikkje trøytt, og ho lyste av tru og visse.

   Om kveldane når sola gladde, vart ho gripen av uro og hjartebank, og om andre samla seg i tillitsfull venting rundt henne, stivna lemene hennar brått, som var ho dauden nær, men over leppene fløymde ordstraumen, for hugen hennar var på vidvanke i fjerne land, langt borte frå dei som stod ikring henne.

   Og dei som høyrde på, såg henne vassa gjennom ein duvande kveiteåker, og ho tok aksa i hendene og vog dei, og dei såg korleis ho spreidde kornet i lóvane sine og høglova den kvite grøda, og etter eit bel såg dei henne stiga høgare og høgare, og no plukka ho druer åt dei, og safta rann langsetter fingrane hennar, og både ho og dei andre vart reint i ørske av den skinande safta, og gledesrusen hennar spreidde seg til dei andre.

   Og ho spurde dei:

   “Trår de etter den himmelske eller den jordiske lukka?” Då mintest dei trældomen og dei lange arbeidsøktene, og at dei gjennom hundrevis av år var blitt lova den himmelske lukka, so no svara dei:

   “Vi trår etter den himmelske lukka, men sjå, vi lengtar òg etter den som vi kan få her på jorda.”

   Ho svara dei:

   “De skal få båe delane.”

   Ho tala til dei om profeten Maltsvet, som ho aldri hadde møtt, og ho skildra honom som om ho hadde sett honom med sine eigne jordiske augo og klårare enn nokon annan av dei, og dei spurde undrande: “Kvar har ho sett profeten Maltsvet? Kan det vera slik at denne kvinna ser det som ingen annan kan sjå?”

   Og dei venta i yr glede, og trua deira var stor.

   Men ein ettermiddag skya det til, og eit duskregn sette inn, og det varde heile kvelden og natta igjennom. Dei breidde over borna til natta, og ingen klaga, for alle var herda og vane med skiftande vêr. Då regnvêret heldt fram neste morgon, og den andre og den tredje dagen, henta dei seg høy og halm frå grenda nær attmed, og dei som høyrde til kystfolket granska vindretningane og slo fast at det snart skulle lysa opp, og den einaste suta deira var at dei trass i mykje strev ikkje greidde å halda liv i bålet.

   Men regnvêret heldt fram i seks dagar og seks netter, og vollen i låglendet attmed stranda som ikkje kunne suga til seg all denne væta, vart til reine blautmyra. Ikkje før var regnvêret over før vinden drog seg mot nord, og der på den opne stranda vart dei heimsøkte av ein hard nordavind som sopa over lægeret deira i tre dagar. Då tok mødrene til å klaga over at borna fraus, og dei sa: “Set om ikkje anna opp ly for dei minste mellom oss!”

   Men mennene som var av dei sterkaste i trua, svara: “Nei! Skulle vi ikkje klara å halda ut denne vesle møda for den sæla som er lova oss? Skulle vi byggja oss hytter og sova der når Herrens skip kjem?”

   Og dei lét att øyro og forherda hjarto sine, men mødrene var ikkje til å rikka, og dei slutta ikkje å masa, og fedrane var meir medgjerlege enn dei andre mennene, og soleis vart det mot slutten av den andre veka sett opp pålar i sanden og strekt klede over.

   Og vêret var på nytt varmt og fint, for det var juni månad.

   Eit av maltsvetarborna hadde funni reiret åt ein sjøfugl mellom nokre grastuver på stranda, og gjekk kvar dag for å sjå om det medan det sa med seg sjølv: “Når det er fem egg i reiret, då kjem det kvite skipet.”

   Men då det ikkje lenger var rom for fleire egg i reiret, sa barnet: “So snart ungane er utklekte so kjem det kvite skipet.”

   Og då reiret var fullt av ungar, sa barnet: “Når dei har lært å symja, so kjem det kvite skipet.”

   Og barnet gjekk kvar dag til reiret og gløymde reint å skoda ut over havet, for det tyktest ikkje vera naudsynt.

   Men då dei gjekk inn i den tredje veka, vart ein to år gamal gut, son til ein av fiskarane frå Kolgaranta, sjuk. Han fekk feber og krampe og døydde medan mora skiftesvis jamra seg og kom med skuldingar. Mannen hennar spikra saman nokre uhøvla bord, og gjekk med kista på akslene til byen, men mora fylgde etter på avstand og var slett ikkje nøgd med det kvite skipet som barnet fekk.

   Og då dei kom attende frå byen, var ho endå mindre nøgd, og tok med høg røyst til å klaga, og sa at ho ikkje trong noko kvitt skip, men at ho ville ha att barnet sitt som hadde vorti sjukt og hadde døydd av væte og nattekjøld. Men mannen hennar som var from og gudfryktig, skunda seg og lét att den spottande munnen hennar innan ho vann å synda meir, og sidan våga ho ikkje å lata røysta si høyra, men leppene hennar rørde seg utan stans, og ho stotra fram ord utan samanhang.

   Etter dette tok mødrene til å ottast for dei små, og det var mange born i lægeret, og sume ville at borna skulle sendast bort, men andre ville ikkje gå med på det, for dei skulle saman fara til det lova landet.

   Dei gule blomane langsmed vollen, der dei ikkje alt var nedtrakka, blømde av og gav rom åt andre som blømde med nye leter, og då barnet som pla gå til reiret, kom dit ein morgon, so var det tomt, og for fyrste gong på lange tider skoda barnet ut over havet, men yta låg vidstrekt og solblank, og det kunne ikkje skimta anna enn nokre dunkledde fugleungar som sumde der, og noko kvitt skip var ikkje å sjå.

   Om barnet hadde vori viss i trua si, so miste det tolmodet no og spurde gråtande alle det møtte: “Kjem aldri det kvite skipet?”

   Alle som barnet vende seg til, trøysta og oppmoda det til tolmodig å venta, men orda var sagde, og barnet sa dei fyrst, og dei vart ikkje borte med vinden slik orda ofte vert.

   Det kvite skipet drygde, men i staden kom det alle slags sjukdomar, opp or vatnet og jorda, og ned frå lufta. Gikta herja og forkrøpla lemene deira, det braut fram sår og svullar, og dei fekk hjartekrampe som vart fylgd av ein lumsk feber. Dei som hadde drukki av det rustbrune grøftevatnet for å sløkkja tyrsten, vreid seg i feberørske på halmen som var breidd ut over bakken, med glovarm panne og hovudet fullt av syner, og dei ville med all makt slita seg laus frå sjukevaktarane og styrta mot det kvite skipet, som dei såg i synkvervinga si. Og vaktarane fylgde omhugsamt med augnekasta frå dei sjuke, heldt dei att, men var avundsjuke på dei som var sæle i synene sine.

   Mange ammande mødrer turka inn, og då vart det spedborna som sjukna, og sidan dei som var litt større. I mange huslydar vart alle borna sjuke og fleire av dei vaksne, og ni eller ti born miste livet i armane til mødrene, som i vanmakt berre kunne klora seg fast til bøna. Men det var òg mange som vart styrkte i trua av all motgangen.

   Då Maie ein dag på måfå hadde gått heilt til landevegen, fekk ho auga på ein mann som kom gåande med tunge og slepande steg etter vegen, og ho stogga for å venta på honom, men andletet hennar vart stivt og urørleg som på ein svevngjengar.

   Då mannen kom fram til Maie, vart han forundra og kvitna, men Maie såg honom som ein framand, og ho helsa ikkje.

   Då sa mannen sakte: “Maie, kjenner du meg ikkje att?” Og Maie svara: “Sanneleg, eg kjenner deg ikkje, men ser deg for fyrste gong i dag.” Mannen sa: “Du er mager og sjuk. Kom, so skal eg taka deg med heim!”

   Men Maie svara: “Du tek i miss, for eg har ingen heim, korkje mann eller born, for eg har einast det som høyrer Herren til.”

   Ho snudde seg for å gå sin veg, men glansen i det før so skinande håret hennar var vekk, for det var bleikt av sol og regn.

   Neste dagen såg ho endå ein gong den same mannen på andre sida av landevegen, der han tyktest sitja og venta, heilt roleg og nedstøva. Men om ettermiddagen, nett då ho kjende at Anden kom over henne, og ho alt hadde veifta åt dei som stod ikring henne, vart ho med eitt var den same mannen, og denne gongen midt mellom maltsvetarane. Då kunne ho brått retta ut dei stive lemene sine, og ho vart ståande og stira på mannen, og berre ein einaste tanke banka og slo i hovudet hennar, og ho sa til alle: “Eg kan ikkje tala i dag.” So gjekk ho til stranda og sanka skjel i sanden, og då ho kom attende var mannen gått sin veg.

   Vêret var varmt og fint utan ein skugge, og sola steikte dei der på den opne vollen, og dei leid no like mykje av varmen som dei nyss hadde gjort det av kjølda. Solsteiken gjorde dei dovne og svevntunge, og dei ville helst berre sova, for vakinga røynde på kreftene.

   Men alt ved utgangen av den tredje veka var det nær på tomt for mat, for ingen ana at ventetida skulle verta so lang, og dei hadde sett fram til at det kvite skipet skulle vera fullasta med mat. Og smågutane deira fór ut for å fiska,og fyrst vart dei refste for dette, men etter kvart var det ingen som nekta dei det, og heller ikkje hindra dei borna sine frå å springa til landevegen, der varmhjarta og nyfikne menneskje delte ut almisser.

   Fyrst kjøpte dei brød og fisk av bønder som køyrde forbi, og dei som hadde mest, delte med dei som minst hadde, so lenge dei hadde noko å dela, for alle høyrde like mykje til dei utvalde. Men dei var talrike, og pengane deira tok snøgt slutt, og svolten tok til å herja i flokken.

   Då tok ein og annan til å klaga og sa: “Har Maltsvet gløymt sine truande? Sit han åleine attmed kjøtgrytene i Kanaan og leskar seg med ovnøgda frå vinberga medan hans utvalde lid av svolt og all slags sjukdom?”

   Andre sa: “Har det kvite skipet gått på grunn innan det vann å koma til stranda ved Lasnamägi? Er det hendt ei ulukke?”

   Og det fanst òg dei som sa: “Kvifor lurer de dykk sjølve og andre med dagdraumar? Far heim og set plogen i den brakke jorda! Det kvite skipet finst ikkje, og Maltsvet er ein ljugar og ein kjeltring!”

   Andre klandra dei som tala slik, og sa:

   “Vi er svake i trua, og Herren prøver oss.”

   Men når svolten tærde på kroppen, og når sola steikte dei beint i hovudet dag etter dag, kom det eit nytt drag over dei ventande. Dei sat no likesæle og mismodige og lèt den kvite sanden gli mellom fingrane, og for dei var det plent det same om det var morgon eller kveld. Fiskarane frå kystbygdene tok til å tenkja på fiskegarna sine, som dei under den brå avferda hadde selt til spottpris eller gjevi frå seg, og når dei om kveldane såg karane frå grenda fara utpå for å setja garn, fylgde dei noggrant med augo dei små fiskebåtane, som hadde det vore det lova kvite skipet, og dei sakna arbeidet sitt som dei hadde gått frå. Bøndene såg føre seg dei svarte, usådde åkrane, der ikkje eitt bryddande strå vitna om undangjord våronn, og det var som om brakklandet skulda dei fordi det var gjort om til ein tumleplass for ugraset. Dei leid meir av gjerandsløyse enn av matløyse, og augo deira var sky og bad alljamt om tilgjeving når dei fretta ut dei forbifarande om årsveksten og fiskefengda.

   Maie tala no usamanhangande og underleg, so dei skjøna svært lite av det ho sa, endå ridene med tungetale vart lengre og lengre, og ho kunne tala eit par timar i strekk. Dei skjøna at ho liksom i ein draum fumla etter noko som var borte, og røysta hennar var ofte jamrande, og ho klaga høgt med attlatne augo over at ho ikkje lenger klårt kunne sjå skipet.

   Og på ny var det slike imellom dei som sa: “Kva ventar de på? Lat oss fara heim før vi sig saman i vanmakt.”

   Men når dei tenkte på at dei skulle taka til att med det gamle livet sitt som om ingen ting var hendt, so vart dei forfælde langt inn i sjela, og dei vakna opp or ørska, for dei hadde selt alt dei åtte, og dei hadde korkje tak eller vegger som dei kunne kalla sine, og ikkje ein fot jord som var deira. Då kunne dei ikkje skjøna at Herren skulle ha gløymt dei og utstøytt dei, som ofra alt, og dei skalv tvers igjennom av svolt og armod, og av djup lengt, so tankespinna deira hadde ingen grenser.

   Kring lægeret deira samla det seg dag etter dag tilskodarar, og frå byen kom det store flokkar som svivyrde dei eller synte medkjensle, men dei fleste var berre nyfikne. Tiltaksame kræmarar lét ikkje høvet gå frå seg, anna dei sette opp borda sine langsmed vollen, og som i Jerusalems tempel i fordoms tid vart det kjøpt og selt dagen lang i maltsvetarane sitt tempel som på ein marknad, og det var larm og leven og mykje skrål rundt lægeret heilt til natta seig på.

   Men ei natt sat den blinde kvinna utan å få blund på augo, og i myrkret tok ho til å trivla med hendene, som om ho hadde funni ei varm omnsside, og ho spissa øyro for å høyra grashoppene surra gjennom den jamne summinga frå sirissane som ho var van med om nettene. Og ho vekte kvinna som leidde henne og sa til henne: “Kva vedgår det kvite skipet meg, det som augo mine aldri får sjå, og Kanaans land, der eg vil vera like hjelpelaus som her? Kjem det ikkje på eitt ut om dei slokna augo mine vert vermde av eit bål eller av sola i eit varmare land?” Seinare la ho seg ned på bakken, men om morgonen lét ho seg leida rundt i lægeret so ho fekk taka farvel med alle, og ho vart skræmd over dei magre hendene, og ikkje ein einaste freista halda henne att når ho gav seg ut på landevegen.

   Same kvelden klaga nokre unge menn høgt over den dårlege maten, og samla seg for å rådslå, og ved morgongry neste dag var dei borte, og sume hadde sett dei gå mot byen. Dei var venta attende heilt til kvelden kom, men då sola gladde utan at dei var å sjå, skjøna alle at det var fåfengt å venta dei meir.

   Og fiskarkona frå Kolgaranta som hadde vori mållaus sidan barnet hennar døydde, steig opp og byrja vandra omkring i lægeret og sa til alle som ville høyra på, men fyrst og fremst mødrer med spedborn:

   “Kvi freistar de umaka Vårherre? Vil de at han skal gjera ende på både dykk og borna dykkar? Ser de ikkje at han har vendt åsynet bort frå oss?”

   Same kvelden gjekk ho sin veg og mange med henne, men mannen hennar, som var from og sterk i trua, vart verande, og talet på ventande var framleis stort, og dei visste ikkje kva dei skulle gjera, for på vollen i Lasnamägi venta svolten og dauden, men heime svepa og tunge trælekår.

   Og endå ein gong ransaka dei seg sjølve, og dei skulda på vantru og syndige gjerningar når Herren soleis sende dei prøvingar. For kva sak var det vel for Herren over alle herrar å senda eit kvitt skip til stranda ved Lasnamägi? Han trong ikkje meir enn seia til ei godvêrssky: “Dale ned som eit kvitt skip ved stranda av Lasnamägi, for sjå, der ventar det utvalde folket mitt, som eg har hugnad i.” Eller kva sak var det vel for Herren å seia til eit av dei store stridsskipa i fjerne farvatn: “Legg om leida, for det er bruk for deg på Lasnamägi.”

   Kanskje hadde dei vekt Herrens vreide med oveting, ovdrykk og hyklarskap? Kanskje kravde han endå eit offer av dei? Dei var reiduge til å gjeva frå seg alt, om dei berre hadde hatt noko å gjeva avkall på. Dei hadde haldi ut svolt og sjukdom i fem veker på stranda ved Lasnamägi, men var viljuge til å taka på seg fleire prøvingar om det var Herrens vilje.  

   Dei bad som dei ikkje hadde bedi på vekesvis, i motløyse og i von: “Krev av oss! Krev av oss alt! Gjev oss eit teikn, so vi kan skjøna di vilje!” Og avglansen av det fyrste kallet som kom då profeten Maltsvet vandra omkring i grendene og vekte sjelene, lyste over dei, og dei mintest omvendinga til den nye trua, og det fyrste ynskjet om å gjeva avkall på alt som dei før hadde hatt hugnad i.

   Og menneskja som hadde levd med svolten frå den stunda dei kom or mors liv, sanka no saman dei siste leivningane og brende dei for å tekkjast Herren som hadde sendt sin vreide over dei. Og dei som enno hadde att mjølk eller anna drikke, slo alt ut, og dei knuste alle kjeralda, so ingen skulle falla i freisting, slik at fasta deira skulle vera fullkomen. Brennande i hugen stengde dei vasskjeldene og fylte dei med grus, og dei lèt att øyro for jamringa til dei svoltne borna, dei såg ikkje eingong i nåde til dei sjuke.

   Dei såg på nytt det kvite skipet like klårt som dei fyrste dagane, og nett slik som Anden gjennom ein kvinnemunn hadde kunngjort, og dei visste at var dei sterke nok i trua, so ville underet skje. Dei såg det nærma seg ute på vågen midt mellom tunge krigsskip og handelsfarty, eit sylvskip kvitt som skummet på havet, reidugt til å taka dei alle om bord og voggande lett på bylgjene føra dei til sæle bustader.

   Og om den såre lengten i menneskjehjarto ville verta synleg framføre Herren, so var i sanning offergåva deira stor.

   Men om kvelden den tredje dagen etter at fasta tok til, medan dei alle var samla på stranda, bar det so til at ein mann frå Järvamaa tok seg til hovudet og tok til å skrika som var han drukken, endå ikkje ein drope brennevin hadde komi over leppene hans, og medan alle som var der på stranda såg etter honom, gav han seg til å renna bortetter stranda til fiskebåtane som låg fasttjora. Dei såg honom snåva og reisa seg opp att og fekta med armane, men sjoget frå bylgjene kjøvde ropa hans. Då han nådde fram til båtane, skuva han ein frå land, og dei kunne sjå han padla med ei åre ut på djupet.

   Dei vart alle mållause av undring, og heldt pusten i venting på det som skulle henda.

   “Han ror mot det kvite skipet,” sa sume.

   Men brått såg dei at han kasta frå seg åra, strekte hendene ut mot noko usynleg, og so gjekk han over båtripa, roleg som steig han på turr grunn, og vart ute av syne.

   Då lydde det eit skrik frå alle strupane, langt og vonlaust, og til slutt visste dei ikkje kvifor dei skreik, berre rende fram og attende på stranda. Og berre nokre få var so klåre i tankane at dei fór utpå og sokna etter liket, og neste morgon drog dei det på land og la det på ein haug med fjorsgamalt sev.

   Men no var det som det brått fall skjel frå augo deira, og alle visste dei at pilegrimsferda var til endes, og dei gav seg til å samla i hop eignelutene sine for å gå heim, og dei leitte etter Maie for å ausa over henne det store vonbrotet sitt.

   Men Maie sat i grøftekanten med ryggen mot dei andre og med hendene tunge og trøytte i fanget, som var fullt av raude og blå blomar som ho hadde plukka.

   Glansen i håret var vekk, og augo var like urørlege som på ein svevngjengar.

   Om ingen sa det, kjende ho likevel der ho sat med nakne føter i grøfta, at alle venta ho skulle opna munnen og tala.

   Men ho hadde ingen ting å seia dei.

   Ho freista minnast kven ho var, og kvar ho kom frå, og maria nykleblom sende ein søt ange opp frå fanget hennar, og ho handfór hjelpelaust røtene, som var drivkvite som ei livlaus barnehand. Men ho kunne ikkje minnast nokon ting.

   Då kom eitt av maltsvetborna, som hadde vori ute på landevegen mellom vandrarane frå byen, og bar med seg ein stor skalk av varmt, nysteikt brød som det hadde fått i almisse.

   Og då Maie støtt var kjærleg mot borna, braut barnet brødet i to og gav henne den eine helvta. 

   Maie greip brødbiten som i svevne, men frå det nysteikte, mjuke rugbrødet steig det henne i nasen ein velkjend ange, og i det same kjende ho ein gnagande svolt. I neste belet såg ho framføre seg den opne bakaromnen og dei halvsteikte brøda i omnen.

 Ho tok seg om hovudet, og gjennom henne fór ein einaste tanke: “For Guds skuld, bakaromnen må stengjast!”

   Samstundes var det som ein usynleg kviskra henne inn i øyra: “Kva gjer du her? Kva ventar du på?”

   Og brått kjende ho seg useieleg veik, seig saman og fekk i same stunda att minnet.

   Ho såg båe sønene sine som leika attmed brunnen på tunet, og den eldste hadde hol på olbogen. Krambudøra stod open, og lukta av harsk sild steig opp or eit ope kvartel.

   Ho mintest mannen sin, sønene, dei daglege syslene, kammerset bak krambua og brøda i omnen, og hugvill tok ho til å fletta håret medan hjarta var sjukt av lengt.

   “Det kvite skipet finst ikkje,” sa ho medan ho reiste seg, veik og vaklande som etter eit langt sjukelægje.

   Og ingen heldt henne att, for kvar og ein hadde nok med si eiga sorg, og soleis smaug Maie seg gjennom folkehopen og ut på landevegen, og gav seg på heimveg etter å ha venta på underet i fem veker på stranda ved Lasnamägi.