Herder, Suomi, Eurooppa

Minä vaellan kautta historian sokkelokäytävän ja näen kaikkialla sopusointuista jumalallista järjestystä; sillä kaikki, mitä voi tapahtua, tapahtuu, mikä voi vaikuttaa, vaikuttaa. Mutta ainoastaan järki ja oikeus pysyvät, koska järjettömyys ja hulluus tuhoavat itsensä ja maailman. [- -] Tosin ei jokainen työ aina onnistu; mutta tee sen tähden niin, että se onnistuu, ja edistä sen aikaa, sen paikkaaja tuota sen sisäistä kestäväisyyttä, jossa todellisesti hyvä yksin pysyy. [- -] Kuinka avara ja kuinka ahdas onkaan ihmissydän! Kuinka samanlaisia ja toistuvia ovatkaan kaikki sen kärsimykset ja toiveet, sen heikkoudet ja viat, sen nautinto ja sen toivo! (Saksan kirjallisuuden Kultainen kirja 1930, 223-225.)

Näihin historian filosofisiin näkymiin saattoivat suomalaiset tutustua vuonna 1930 Saksan kirjallisuuden kultainen kirja -antologiassa. Sitaatti antaa lyhykäisyydessään kuvan tekijänsä ajattelusta ja tyylistä. Haltioituneet näkemykset ja tunnustukset, huuto- ja kysymysmerkit eivät ole mitenkään harvinaisia Johann Gottfried Herderin tuotannossa. Tähän kiinnittivät huomiota Kultaisen kirjan kanssa samanaikaisissa teksteissä kirjallisuudentutkija Rafael Koskimies, historioitsijat Kaarlo Jäntere ja Pentti Jäntti luonnehtiessaan Herderiä »nerokkaaksi historianfilosofiksi ja kansanrunoudenkerääjäksi», ajattelijaksi, jonka kirjoituksissa »sai muotoa ajan äärettömyyksiä tavoitteleva, hieman utuinen ja epämääräinen pyrkimys uuteen kauneuteen ja uuteen maailmankatsomukseen». Heidän kuvaamansa Herder omaksui ja käytti hedelmällisesti »kaikkea uuttaja hyvää» mutta tuli samalla esittäneeksi »harhauttavia tulevaisuuden kangastuksia». Monipuolisessa Herderissä »yhtyivät tiedemies, teologi, ajattelija ja runoilija», ja hänen ansionsa ovat »juuri uusien näkökohtien havaitsemisessa, eikä niin paljon tosiasioiden ankaran loogillisessa analysoimisessa». (Koskimies 1936, 155; Jäntere 1936, 201, 273; Jäntti 1942, 103.)

Myös nykyään Herder muistetaan monipuolisena kulttuurivaikuttajana, mutta häneen liittyy ristiriita, jonka filosofi ja kriitikko Luca Di Blasi on onnistuneesti kiteyttänyt: »Herderiä arvostetaan, mutta hänen kirjoituksiaan luetaan harvoin.» (Di Blasi 2003, 30). Herderin tyyliltään hypnoottiset, mahtipontiset ja poleemiset kirjoitukset oudoksuttavat meitä, ja niiden sanoma voi jäädä etäiseksi. Arvostettu Herder-tutkija Hans Dietrich Irmscher on muistuttanut, että Herderin teosten poleeminen puoli ei ole sivuseikka, sillä aikansa kirjallisissa väittelyissä ja kiistoissa hän juuri kehitteli ideoitaan ja teorioitaan. Onkin vaikeaa tunnistaa, milloin Herder referoi, arvostelee tai yhtyy toisten kirjoittajien käsityksiin. (Irmscher 2001, passim, ks. esim. 57. Ks. myös Di Blasi 2003, 30-32.) Hänen monialaista ja monimutkaisiin historiallisiin yhteyksiin sijoittuvaa tuotantoaan me emme voi kirjoittaa uuteen uskoon. Siihen liittyvien kysymysten esittämistä ja näkökulmien etsimistä on kuitenkin mahdollista jatkaa vuosikymmeniä kestäneen kotimaisen hiljaiselon jälkeen.

Miksi Herder?

Herder vaikutti voimakkaasti Saksan ja muiden Itämeren maiden kulttuuriin omana aikanaan 1700-luvun jälkipuolella sekä seuraavalla vuosisadalla. Hänen käsityksensä kielestä, kirjallisuudesta, kansasta ja kansakunnasta loivat käsitteellisen ja näkemyksellisen pohjan modernin kansallisvaltion kulttuurille: kansankielen nostamiselle kansainvälisten kielten rinnalle, kansankielisen kirjallisuuden luomiselle ja vahvistamiselle sekä oman historian arvostamiselle. Herderin kirjoitukset koettiin erityisen innostavina Euroopan reuna-alueilla, maissa, joiden kulttuureilla oli ohuet yhteydet antiikin perintöön sekä ranskalaisuuden hallitsemaan kansainväliseen korkeakulttuuriin. Nykyään on monia syitä arvioida uudelleen Herderin aloittamaa keskustelua kansojen, kielten ja kulttuurien välisistä suhteista.

Herderin elämäntyön merkitys suomalaisen kulttuurin kehittämiselle 1800-luvun alkupuolella on ollut jo pitkään tunnustettu mutta tutkimuksessa riittämättömästi eritelty tosiasia. Eräät viimeaikaiset tutkimukset ovat huomattavasti syventäneet käsitystämme Herderistä ja herderiläisyyden merkityksestä ja mikä tärkeintä, ne ovat antaneet myös aihetta korjata jo kauan vallinneita käsityksiä. Tästä huolimatta on viime aikoina tehty yllättävän vähän sellaista suomalaista alkuperäisaineistoihin perustuvaa tutkimusta, joka myös kertoisi Herderin omiin kirjoituksiin ja herderiläisyyteen paneutuvan kansainvälisen tutkimuksen nykytilan tuntemuksesta. Nyt käsillä oleva artikkelikokoelma on askel uuden perustutkimuksen suuntaan.

Herder, Suomi, Eurooppa tarjoaa näkökulmia Herderin tuotantoon ja paljastaa myöhemmän historiallisen kehityksen jo osittain peittämiä kulttuurimme herderiläisiä juuria, eurooppalaisia yhteyksiä. Kokoelma valaisee sitä monisyistä historiallista prosessia, jossa eurooppalaiset aatteet ja opit saivat muotonsa ja sulautuivat osaksi suomalaista kulttuuria.

Mohrungenista Weimariin

Herder syntyi 25. elokuuta vuonna 1744 Mohrungenissa (nyk. Morag), Itä-Preussin luoteiskolkassa sijainneessa vajaan 2000 asukkaan kaupungissa.1 Hän vietti elämänsä ensimmäiset kahdeksantoista vuotta tässä 1320-luvulla perustetussa kaupungissa. Hänen isänsä Gottfried toimi tyttökoulun opettajana ja puolalaisen seurakunnan lukkarina. Hänen äitinsä oli nimeltään Anna Elisabeth, o.s. Peltz. Viisilapsisen perheen esikoinen ja kuopus kuolivat jo varhain. Kun Herder oli 16-vuotias, diakoni Sebastian Trescho otti hänet kirjurikseen. Treschon laajasta kirjastosta tuli Herderin lukeneisuuden varhainen perusta.

Talvella 1761-1762 seitsenvuotisesta sodasta palaava venäläisrykmentti piti talvileiriään Mohrungenissa. Rykmentin lääkärin Johann Christian Schwartz-Erlan huomio kiinnittyi nuoreen Herderiin, ja hän tarjoutui rahoittamaan tämän lääkärinopintoja. Kesällä 1762 Herder jätti lopullisesti kotiseutunsa ja matkusti Schwartz-Erlan seurassa Königsbergiin (nyk. Kaliningrad), eloisaan 60 000 asukkaan kauppa-ja yliopistokaupunkiin. Jo elokuussa Herder luopui aikeestaan lukea lääkäriksi ja ryhtyi sen sijaan opiskelemaan teologiaa ja filosofiaa. Hän harjoitti opintojaan Mohrungenista kotoisin oleville opiskelijoille tarkoitetun kolmivuotisen stipendin turvin, mutta myös työskentely Collegium Fridericianum -koulun ja sen yhteydessä toimineen alkeiskoulun apuopettajana mahdollisti opintojen jatkamisen.

Königsbergin aika oli Herderille merkittävä sekä ajatuksellisesti että sosiaalisesti. Yliopistossa lähtemättömän ja osin ristiriitaisen vaikutuksen häneen tekivät Immanuel Kantin maantieteen, metafysiikan ja moraalifilosofian luennot. Herder solmi ystävyyssuhteen itseään neljätoista vuotta vanhemman, sittemmin hieman arvoituksellisen filosofin ja teologin maineen saaneen Johann Georg Hamannin kanssa. Yhteisten Königsberg-vuosien jälkeen heidän lähinnä kirjeenvaihdon muodossa jatkunut ystävyytensä kesti Hamannin vuonna 1788 tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Herder ystävystyi myös Johann Friedrich Hartknochin kanssa, joka teologian opinnoista luovuttuaan työskenteli apulaisena paikallisesti merkittävässä Kanterin kirjakaupassa. Muutaman vuoden kuluttua Hartknoch ryhtyi kirjakauppiaaksi ja kustantajaksi Riiassa, josta tulikin merkittävä kustannustoiminnan keskus 1700-luvun lopulla.

Herder jätti Königsbergin parin vuoden jälkeen. Hän muutti vuoden 1764 marraskuun lopulla Riikaan tuomiokirkkokoulun opettajaksi. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjän vallan alaisuuteen siirtyneen Riian talous- ja kulttuurielämä elpyi vähitellen Suuren Pohjan sodan koettelemuksista, ja vuosisadan loppuun mennessä sen asukasluku läheni 30 000. Baltian saksalainen kulttuurielämä oli 1700-luvun jälkipuolella vilkasta. Herder on esimerkki niistä lukuisista saksankielisistä oppineista, joita palkattiin opettajiksi ja kirkon palvelukseen. (Alenius 2000, 127-128, 135-138.) 22-vuotiaana Herderille tarjoutui mahdollisuus päästä virkaan Pietarin luterilaisessa seurakunnassa, mutta hän päätti pysyä Riiassa, koska häntä varten perustettiin huhtikuussa 1767 apupapin toimi (pastor adjunctus).2 Hänet vihittiin papiksi saman vuoden heinäkuussa.

Riiassa Herder aloitti kirjallisen toimintansa. Siellä ilmestyivät Über die neuere deutsche Literatur. Fragmente (1767) ja kokoelman Kritische Wälder. Oder Betrachtungen die Wissenschaft und Kunst des Schönen betreffend (1768-1769) kolme ensimmäistä osaa. Jälkimmäisen neljäs osa julkaistiin postuumisti vuonna 1846. Menestymisestään opettajana ja apupappina sekä orastavasta kirjallisesta maineestaan huolimatta Herder oli tyytymätön asemaansa Riiassa. Toukokuussa 1769 hän pyysi vapautusta virastaan, ja kesäkuun alussa käynnistyi kuusiviikkoinen merimatka Riiasta Ranskaan Loire-joen suulle. Herderin matkatoverina oli kauppiaanpoika Gustav Berens. Riiasta lähtöön oli monia syitä. Tutkijat ovat viitanneet monimutkaisiin henkilösuhteisiin ja Herderin osin itsensä aiheuttamiin sotkuisiin kirjallisiin kiistoihin. (Ks. esim. Haym 1880, 299-310; Zaremba 2002, 77-80; Manthey 2005, 230-231.)

Merimatka päättyi heinäkuun puolivälissä laivan saavuttua Paimboeufin satamakaupunkiin, josta Herder jatkoi matkaansa Nantesiin. Siellä hän vietti useamman kuukauden opiskellen ranskan kieltä ja kirjallisuutta. Hän jatkoi kokemustensa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa työstämistä matkapäiväkirjaksi Journal meiner Reise im Jahr 1769, joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Marraskuussa 1769 Herder asettui kuukaudeksi Pariisiin. Joulukuussa hän matkasi Brysselin, Antwerpenin, Haagin kautta Amsterdamiin. Sieltä hän päätyi Hampuriin, jossa hän maaliskuussa 1770 tapasi kriitikko ja näytelmäkirjailija Gotthold Ephraim Lessingin ja runoilija Matthias Claudiuksen.

Saman vuoden heinäkuussa Herderille tarjoutui mahdollisuus toiseen matkaan, kun häntä pyydettiin matkaseuralaiseksi ja opettajaksi Holstein-Gottorpin perintöprinssi Peter Wilhelm Friedrichin Grand Tourille. Matka suuntautui aluksi Hannoverin ja Kasselin kautta Darmstadtiin, jossa Herder tapasi ensimmäisen kerran tulevan puolisonsa Caroline Flachslandin. Syyskuun alussa matkaseurueen saavuttua Strassburgiin järjestelyihin ja seurueeseen tyytymätön Herder irtisanoutui tehtävästään. Hän päätti asettua kaupunkiin pitemmäksi aikaa ja haki hoitoa häntä lapsuudesta lähtien vaivanneeseen silmäsairauteen, mutta hänelle tehdyt leikkaukset epäonnistuivat. Strassburg sai kauaskantoisen merkityksen, koska siellä hän kohtasi Johann Wolfgang Goethen, 21-vuotiaan juridiikan opiskelijan. Goethe on kuvannut ensivaikutelmaansa Herderistä seuraavasti:

Hänen puuteroidut hiuksensa oli kerätty pyöreäksi kiharaksi, musta nuttu oli sekin hänelle luonteenomainen, mutta sitä enemmän pitkä musta silkkiviitta, jonka liepeen hän oli koonnut kerälle ja pistänyt taskuunsa. [- -] Hänen käytöksessään oli jotain pehmeätä, mikä vaikutti erittäin sopivalta ja säädylliseltä olematta oikeastaan siroa. Kasvot olivat pyöreät, otsa melkoinen, nenä hieman tylppä, hieman turpea, mutta mitä suurimmassa määrin luonteenomainen ja miellyttävä, suu viehättävä. Tummien kulmakarvojen alla sysimustat silmät, jotka eivät olleet vaikuttamatta, joskin toinen niistä oli tavallisesti punainen ja tulehtunut. (Goethe 1965, 310.)

Vuoden lopulla Herder kirjoitti kuumeisesti tutkielmaa kielen alkuperästä osallistuakseen Berliinin tiedeakatemian edellisenä vuonna julistamaan kirjoituskilpailuun. Kilpakutsussa kirjoittajia pyydettiin ensimmäiseen tammikuuta 1771 mennessä vastaamaan kysymykseen: »Jos ihmiset jätettäisiin luonnollisten kykyjensä varaan, pystyisivätkö he keksimään kielen? Entä millä tavoin he päätyisivät tällaiseen keksintöön? Pyydetään esittämään hypoteesi, joka selittää asian selvästi ja vastaa kaikkiin asiaa koskeviin ongelmiin.»3 Hartknochille lokakuun lopulla 1769 kirjoittamassaan kirjeessä Herder piti tehtävää kuin luotuna itselleen. (Herder, »An Johann Friedrich Hartknoch, Nantes, Ende Oktober 1769», Briefe I, 168.) Tavallaan Herder oli oikeassa, sillä Berliinin tiedeakatemia palkitsi hänen tutkielmansa ja Abhandlung über den Ursprung der Sprache julkaistiin 1772.

Herderin vaellusvuodet päättyivät, kun Schaumburg-Lippen kreivi Wilhelm nimitti hänet huhtikuun lopulla 1771 konsistorineuvokseksi (Konsistorialrat) ja hovisaarnaajaksi (Hofprediger) Bückeburgiin. Uusi toimi loi taloudelliset edellytykset Herderin ja Caroline Flachslandin avioliitolle. Heidät vihittiin morsiamen kotikaupungissa Darmstadtissa 2. toukokuuta 1773. Caroline Herderistä tuli ajan myötä miehensä kirjoitusten kopisti ja korjaaja, neuvonantaja, joka huolehti kirjoitusten julkaisemiseen liittyvistä seikoista. Vuonna 1773 ilmestyi kokoelma Von deutscher Art und Kunst, johon sisältyivät Herderin tunnetut esseet »Auszug aus einem Briefwechsel über Ossian und die Lieder alter Volker» ja »Shakespear». Hänen Bückeburgin kauteensa kuuluvia muita teoksia ovat historianfilosofinen, tekijän pamfletiksi kutsuma Auch eine Philosophie der Geschichte zur Bildung der Menschheit. Beytrag zu vielen Beyträgen des Jahrhunderts (1774) ja Älteste Urkunde des Menschengeschlechts (1774-1776). Näitä Bückeburgin vuosina julkaistuja esseitä ja teoksia pidetään Sturm und Drang -liikkeen hengen kiteyttäjinä.

Vuonna 1776 Sachsen-Weimarin herttua Karl August kutsui Herderin herttuakunnan kenraalisuperintendentiksi, konsistorineuvokseksi (Oberkonsistorialrat), hovisaarnaajaksi ja Weimarin primariukseksi (pastor primarius). Herderin lukuisiin tehtäviin kuului myös herttua-kunnan kouluolojen valvonta. Herttua Karl Augustin nimityspäätökseen myötävaikuttivat Goethe ja kirjailija Christoph Martin Wieland, joista edellinen oli saapunut Weimariin vuoden 1775 lopulla ja jälkimmäinen kolme vuotta aiemmin. Herderin nimitykseen suhtauduttiin myös kielteisesti, sillä häntä pidettiin ateistina tai ainakin vapaa-ajattelijana uskonnon kysymyksissä. Herder saapui perheineen herttuakunnan pääkaupunkiin Weimariin lokakuun 1. päivän iltana.

Monista työtehtävistään huolimatta Herder oli tuottelias kirjoittaja myös Weimarin kaudellaan. Vuoteen 1784 mennessä ilmestyivät mm. Plastik. Einige Wahrnehmungen über Form und Gestalt aus Pygmalions bildendem Traume (1778), runoantologia Volkslieder I-II (1778-1779), Vom Erkennen und Empfinden der menschlichen Seele. Bemerkungen und Träume (1778), Briefe, das Studium der Theologie betreffend (1780-1781) ja Vom Geist der Ebräischen Poesie (1782-1783). Lisäksi Weimarin primarius kirjoitti aikakauslehtiin Deutsches Museum ja Teutscher Merkur.

Lokakuussa 1782 Herder ryhtyi toteuttamaan jo kauan suunnittelemaansa historianfilosofista suurteosta vastaten näin ystävänsä kustantaja Hartknochin toiveisiin. Lopulta keväällä 1784 ilmestyi neliosaiseksi kasvavan teoksen Ideen zur Philosophie der Geschichte der Menschheit ensimmäinen osa. Kirjeessään Hamannille 10. toukokuuta 1784 Herder kuvaili teoksensa syntyä:

Tässä on, rakas vanha ystäväni, vastaleivotun historianfilosofiani ensimmäinen osa. [- -] Mitään en ole eläissäni kirjoittanut niin monien huolten ja uupumusten vaivaamana kuin tätä teosta. Jos puolisoni, joka on kirjoituksieni varsinainen Autor autoris, ja Goethe, joka sattumalta sai nähtäväkseen ensimmäisen osan, eivät olisi minua väsymättä rohkaisseet ja painostaneet, olisi kaikki jäänyt syntymättömien haadekseen. (Herder, »An Johann Georg Hamann, Weimar, 10 Mai 1784», Briefe V, 43.)

Filosofian oppihistoriassa tunnettuun Spinoza-kiistaan Herder osallistui kirjoittamalla omat Spinoza-keskustelunsa, teoksen Gott. Einige Gespräche vuonna 1787.

Elokuussa 1788 Herder matkusti vapaaherra Friedrich von Dalbergin seurueessa Italiaan. Matka suuntautui Roomaan, Napoliin, Firenzeen ja Venetsiaan. Hän palasi matkaltaan takaisin Weimariin kesäkuussa 1789. Ranskassa alkaneet vallankumoustapahtumat koskettivat myös häntä ja hänen asemaansa Weimarin hovissa. Aluksi Herder suhtautui myönteisesti vallankumoukseen, minkä johdosta häntä pidettiin jopa vallankumousintoilijana.5 Poliittinen ja yhteiskunnallinen kuohunta sai Herderin suunnittelemaan Ideen-teokselleen viidettä osaa, mutta hän luopui aikeestaan osin sensuurin pelosta ja ryhtyi sen sijaan kirjoittamaan kirjeitä humaanisuuden edistämiseksi. Hän oletti kirjemuodon suovan hänelle enemmän vapauksia. Briefe zu Beförderung der Humanität kasvoi kymmenen kokoelman laajuiseksi teokseksi ja se julkaistiin vuosina 1793-1797. Sen rinnalla Herder keskittyi kirjoittamaan viisiosaista teologista kokoelmaa Christliche Schriften (1794-1798).

Herder kirjoitti vuonna 1795 Friedrich Schillerin toimittamaan aikakauslehteen Die Horen kaksi Homerosta käsittelevää esseetä, jotka synnyttivät häntä katkeroittaneen kiistan. Filologi Friedrich August Wolf näet piti Herderin kirjoituksia teoksensa Prolegomena ad Homerum plagiaattina. (Ks. Irmscher 2001, 176-177.) Herderin harmiksi Schiller ei pyynnöistä huolimatta julkaissut lehdessään vastinetta syytöksiin. Vuosisadanvaihteessa ilmestyivät Herderin tunnetut Kantin filosofian vastaiset teokset Verstand und Erfahrung/Sprache und Vernunft. Eine Metakritik zur Kritik der reinen Vernunft (1799) ja Kalligone (1800). Niiden jälkeen syntyi vielä Adrastea (1801-1803), jonka tarkoitus oli luoda yleisnäkymä päättyneeseen vuosisataan. Herder etsi viimeisinä elinvuosinaan »jotain suurta ideaa, joka yhdellä iskulla parantaisi hänet sekä henkisesti että ruumiillisesti». (Koskimies 1936, 155.)

Syksyllä 1803 Herderin terveys alkoi heikentyä huomattavasti, ja hän kuoli 18. joulukuuta 1803. Weimarin kaupungin kirkkoon (Herderkirche) haudatun Herderin hautalaattaan on kirjoitettu: Licht, Liebe, Leben.

Huomioita Herderin kirjoitusten laitoksista ja suomennoksista

Vielä eläessään Herder oli suunnitellut yhdessä puolisonsa Carolinen kanssa koottujen teostensa julkaisemista. Caroline Herder ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaa ja 45-niteinen Johann Gottfried von Herder's sämmtliche Werke ilmestyi vuosina 1805-1820. Caroline Herder valvoi tämän laitoksen julkaisemista aina vuonna 1809 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Vuosikymmeniä myöhemmin valmistui filologi Bernhard Suphanin johdolla 33 nidettä käsittävä Herderin teosten ns. Suphan-editio (1877-1913), jolla on edelleen vankka asema Herder-tutkimuksessa. Suphan-edition syntyaikoihin kirjallisuushistorioitsija Rudolf Haym laati kaksiosaisen elämäkerran Herder, nach seinem Leben und seinen Werken (1877-1885). Se on yhä yksityiskohtaisin Herder-elämäkerta.

Herderin teoksista julkaistiin 1900-luvulla lukuisia eri tavoin koostettuja moniosaisia laitoksia. Tärkeää on kuitenkin panna merkille, että Suphan-edition rinnalle on viime aikoina noussut ns. Frankfurter Ausgabe, joka koostuu kymmenestä selityksin varustetusta niteestä. Tämä editio valmistui vuosina 1985-2000. Herderin mittava kirjeenvaihto on toimitettu kymmenosaiseksi kokoelmaksi, Gesamtausgabe (1977-1996). Lisäksi hänen yksittäisiä teoksiaan on ilmestynyt huolellisesti toimitettuina, perusteellisesti kommentoituina laitoksina.

Julkaistujen Herder-suomennosten luettelo on lyhyt. Vuonna 1873 ilmestynyt Kyläkirjaston ensimmäinen vuosikerta sisältää kertomuksen »Autio Saari», jonka todetaan olevan »Herderin saksaksi kirjoittama».6 Kristillisiin oppeihin viittaavan allegorisen tarinan loppuun on lisätty selitys, jonka mukaan autio saari merkitsee tulevaa maailmaa. Tämän kokoelman aloittava Herder-sitaatti on peräisin kolmisivuisesta Saksan kirjallisuuden kultaiseen kirjaan sisältyvästä Ideen-teoksen näytteestä. Näytteen suomennos on Erik Ahlmanin käsialaa. Kari Väyrynen on suomentanut kirjeet 27 ja 28 teoksesta Briefe zu Beförderung der Humanität antologiaan Mitä on valistus? (1995). Vesa Oittinen on vuorostaan kääntänyt kolmiosaisesta teoksesta Terpsichore (1795-1796) lyriikan teoriaa käsittelevän »Lyyra. Lyyrisen runotaiteen luonteesta ja vaikutuksesta», joka sisältyy vuonna 2000 ilmestyneeseen kokoelmaan Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Herderin teosten suomentaminen on vaativa mutta ei mahdoton tehtävä. Herder, Suomi, Eurooppa-kokoelma sisältää koko joukon kirjoittajien ja suomentajien tekemiä käännöksiä.

Näkökulmia Herderiin

Syksyllä 2002 Pertti Karkama ja Vesa Oittinen toivat julki ajatuksen pienimuotoisesta Herder-seminaarista, joka sitten järjestettiinkin Turussa joulukuussa 2003. Seminaarin jälkeen käydyissä keskusteluissa sysättiin liikkeelle Herder, Suomi, Eurooppa.

Kokoelman aloittavat neljä artikkelia selvittävät Herderin filosofian keskeisiä aiheita ja synty-yhteyksiä. Vesa Oittisen, Kari Väyrysen, Erna Oeschin ja H. B. Nisbetin artikkeleissa piirtyy kuva Herderistä ajattelijana, joka ammensi kirjoitustensa ainekset monista jopa keskenään ristiriitaisista lähteistä. Kokoelman yhteisen linjan mukaisesti he myös arvioivat kriittisesti tutkimushistorian Herder-tulkintoja ja Herderin laajempaa vaikutushistoriaa.

Vesa Oittinen määrittelee Herderin paikkaa saksalaisessa valistuksessa ja hänen suhdettaan Sturm und Drang -liikkeeseen, jonka yhdeksi johtohahmoksi hänet luetaan. Oittinen osoittaa, että Herderin ymmärtämiseksi valistusta on tarkasteltava »itsekriittisenä ja omia yksipuolisuuksiaan korjaamaan pyrkivänä, toisin sanoen refleksiivisenä intellektuaalisena liikkeenä». Oittinen kokoaa yhteen Herderin antropologian, historianfilosofian, kieli- ja tietoteorian keskeiset näkemykset ja hahmottaa siten Herderin filosofian kokonaiskuvan. Hän pohtii filosofi ja aatehistorioitsija Charles Taylorin »expressivismi»-termin käyttökelpoisuutta, kun tarkoitus on luonnehtia Herderin ajattelua ja kirjailijanlaatua. Oittisen luonnehtima Herder on aistimellisuuden, tunteen ja sensitiivisyyden filosofi.

Kari Väyrynen tarttuu artikkelissaan Herderin ajattelun usein laiminlyötyyn puoleen, luonnonfilosofiaan. Hän osoittaa Herderin luontokäsityksen lähtökohdat ja suhteen fysikoteologiaan. Hän tuo esiin, kuinka Herderin näkemykset luonnon suojelusta perustuvat osin suomalaisen Pehr Kalmin havaintoihin ja näkemyksiin. Väyrynen pitää Herderiä kaukonäköisenä rohkeiden hypoteesien esittäjänä ja systeeminrakentajana, jonka saavutukset omana aikanaan olivat merkittäviä. Ihmisen asemaa luonnossa pohtinut ja toimenpiteitä luonnon suojelemiseksi vaatinut Herder ennakoi nykyaikaista ympäristötietoisuutta, kuten Väyrynen esittää.

Herderin varhaista tuotantoa edustavat kirjoituskokoelma Über die neuere deutsche Literatur. Fragmente ja tutkielma Abhandlung über den Ursprung der Sprache sekä kokoelmaan Von deutscher Art und Kunst sisältyvät tekstit. Näihin Sturm und Drang -kauden teoksiin keskittyen Erna Oesch tarkastelee Herderin kielikäsitystä. Sen hän liittää 1700-luvun avaintermeihin »mielikuvitus», »nero», »alkuperäisyys» ja »elimellisyys». Hän kysyy, miten Herder ymmärsi kielen merkityksen saksalaisen identiteetin luomisessa ja siinä prosessissa, jossa muuttuva Eurooppa etsi muotoaan. Oesch korostaa brittiläisen empirismin merkitystä Herderin tavoitteelle kirjoittaa filosofinen esitys inhimillisen ymmärryksen historiasta. Lopuksi hän käsittelee tämän filosofisen projektin jälkiä saksalaisen varhaisromantiikan aatemaailmassa.

Oesch kiinnittää huomion Herderille tärkeään aiheeseen, kysymykseen kielestä, sen merkityksestä kansakunnan identiteetille ja kulttuurille. Kuten hän tuo esiin, Herder oli kuitenkin samanaikaisesti nationalisti ja kosmopoliitti. Samoin H. B. Nisbet tähdentää sitä, että kulttuurirelativisti Herder oli myös »sitoutunut internationalistisiin arvoihin, eurooppalaiseen solidaarisuuteen ja jopa kosmopoliittisuuteen». Herderiä pidetään merkittävänä kansakunnan teoreetikkona, jonka historiakäsityksen merkitys kansalliselle historiankirjoitukselle on ollut huomattava. Nisbet selvittää Herderin kansakunta- ja historiakäsitystä paneutumalla hänen pääteoksenaan pidettyyn työhön Ideen zur Philosophie der Geschichte der Menschheit sekä sitä edeltäneeseen teokseen Auch eine Philosophie der Geschichte zur Bildung der Menschheit. Hän avaa Herderin kulttuurirelativistisia näkemyksiä kansakuntien ja kansallisten kulttuurien yksilöllisyydestä, tasavertaisuudesta ja yhtäläisestä oikeudesta kehittää perinteitään. Nisbet on kiinnostunut siitä, miten Herder käytti mekanistisia ja orgaanisia metaforia kuvatessaan kulttuurien historiallista kehitystä. Lisäksi hän arvioi Herderin historiallisen ajattelun poliittista merkitystä sekä nationalismin nousun että kansainvälisen yhteisymmärryksen tavoittelun kannalta.

Oeschin ja Nisbetin lailla Rebecka Lettevall pohtii Herderin kosmopoliittisuutta. Hän haastaa totunnaisia käsityksiä Herderistä nationalistisen ideologian peruskivenä. Kosmopoliitiksi on kutsuttu henkilöä, joka etsii luonnon ja inhimillisen järjestyksen välistä yhteyttä, mutta Lettevall korostaa kosmopolitismia, jota luonnehtivat oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Herderin rinnalle hän asettaa Immanuel Kantin kosrnopolitismin. Heidän teorioidensa eroja pohtiva Lettevall osoittaa, kuinka toisen ajattelijan kautta voidaan valottaa toista monipuolisemmin kuin mihin on totuttu. Hän osallistuu keskusteluun, jossa on käsitelty Herderin ja Kantin vuorovaikutusta ja syitä heidän erimielisyyksiinsä. Keskustelua jatkavat artikkeleissaan Hartwig Frank ja Panu Turunen.

Nisbetin artikkelissaan esiintuoma Herderin historianfilosofisen kielen metaforisuus liittyy kysymykseen, millaista on hyväksyttävä filosofinen kieli. Sitä pohtivat Frank ja Turunen kirjoittaessaan Kantin ja Herderin kiistasta. Frank arvioi Kantin ja Herderin suhtautumista filosofisen kielen metaforisuuteen lähtökohtanaan Hans Blumenbergin metaforologiset teesit. Frank osoittaa Kantin soveltaneen maan ja meren kielikuvia järjenkritiikkinsä johtometaforina. Hän esittää, että kuitenkin vasta Herder lähtiessään »maantieteellisistä tosiasioista pyrki tavoitteellisesti realisoimaan 'maan' ja 'meren' metaforisen potentiaalin kulttuuria, historiaa ja kieltä koskevissa filosofisissa tarkasteluissaan». Kantin ja Herderin erimielisyyttä on tavallisesti pidetty yksinomaan historianfilosofisena, mutta Turunen näyttää sen olleen myös biologinen. Nisbetin ja Frankin tavoin hän asettaa kysymyksen biologisten analogioiden ja metaforien käytöstä historian filosofisissa tarkasteluissa. Kant kirjoitti arvostelun Herderin Ideen-teoksen kahdesta ensimmäisestä osasta. Turunen tarkastelee Kantin laatiman arvostelun luonnetta ja taustoja. Herderin ja Kantin filosofointityylien erojen lisäksi hän kommentoi niitä arvioita, joita heidän erimielisyytensä syistä on esitetty. Artikkelinsa jälkipuolella Turunen käsittelee 1600-luvun lopulla kehitysbiologiassa alkanutta keskustelua preformaatio-ja epigeneesiteoriasta. Herder ja Kant seurasivat tätä keskustelua, mikä heijastuu lopulta myös heidän kiistastaan.

Herderin näkemyksiä on liitetty aggressiivisen nationalismiin yhteyteen, rasistiseen ideologiaan ja niitä on käytetty ulkomaalaisvastaisessa argumentoinnissa. Tällaisia väärinkäsityksiä ja -käytöksiä oikaisee Jouko Jokisalo artikkelissaan. Hän lähestyy Herderiä aikansa rotukeskustelun kontekstissa, rotuoppien ja orjuuden vastustajana, mutta hän muistuttaa Herderin myös omaksuneen ajalleen tyypillisiä käsityksiä kansoista ja ihmisryhmistä ja kyenneen vain osittain ylittämään »rasistisen humanismin ansan». Jokisalo kirjoittaa monien muiden lailla siitä, kuinka yksipuoliset tulkinnat ovat vaikeuttaneet Herderin ajattelussa piilevän moninaisuuden tunnistamista.

Jussi Kotkavirta vuorostaan asettaa Herderin rinnalle G. W. F. Hegelin. Herderin kuollessa tämä oli vasta akateemisen uransa alussa. Kotkavirta osoittaa, että Herderin jälki näkyy kuitenkin vielä Hegelin teoksessa Phänomenologie des Geistes (1807). Hän valaisee Herderin ja Hegelin ajattelutapojen yhtäläisyyksiä ja eroja keskittymällä neljään aihepiiriin: suhde Kantin transsendentaalifilosofiaan, panteismi-kiista, holistinen antropologia ja näkemys historiasta, erityisesti modernista aikakaudesta. Kotkavirta luonnehtii kumpaakin vaikeaselkoiseksi kirjoittajaksi: »Herder koska hän on niin epäsystemaattinen, ja Hegel koska hän on niin systemaattinen.» Herderiläisyyden ja hegeliläisyyden suhde tulee esiin uudemman kerran tämän kokoelman loppupuolella Heli Rantalan Johan Vilhelm Snellmania käsittelevässä artikkelissa.

Liisa Saariluoma käsittelee Herderin merkitystä historiallisen humanistisen tutkimuksen kannalta. Herderin näkemys kulttuurista ja runoudesta pohjautuu hänen antropologiseen tieto-oppiinsa ja metafysiikkaansa, minkä huomioonottamista Saariluoma pitää erityisen tärkeänä. Hän arvioi uudelleen Herderin metodia (Naturmethode) mutta huomauttaa sen tulevan esille lähinnä käytännössä - Herderin runoutta ja ihmisen historiaa koskevissa kirjoituksissa. Saariluoma tarkastelee tutkielmaa Vom Geist der Ebräischen Poesie esimerkkinä Herderin metodisesta lähestymistavasta, joka tavoittelee tutkimuskohteen individuaalisuutta ja omaa kontekstia. Tämän lisäksi hän johdattaa eläytymisen, analogioiden ja käsitteiden muuntelun rooliin Herderin metodissa. Siinä korostuvat inhimillisen tiedon rajallisuus ja perspektiivisyys, eli tarkastelija ei koskaan täysin voi irtautua omasta maailmastaan.

Satu Apo suhteuttaa Herderin kaksiosaisen runoantologian Volkslieder (1778-1779) Euroopassa 1760-luvulla alkaneeseen kansanrunouden kirjallistamiseen. Herderin kuoleman jälkeen Volkslieder-antologia sai uuden muodon ja nimen: Stimmen der Völker in Liedern (1807).

Apo esittelee Herderin kansanlaulukokoelman tärkeimmät innoittajat, James Macphersonin eeppisen runoelman The Poems of Ossian (1760-1773) ja Thomas Percyn antologian Reliques ofAncient English Poetry (1765). Näiden jälkeen Apo siirtyy Herderin antologian synnyn ja vastaanoton tarkasteluun. Hän korostaa runojen merkitystä. Ilman runoja 1700-luvun antologioihin kytkeytynyt teoreettinen ajattelu ei olisi kyennyt innoittamaan seuraavan vuosisadan kieli- ja kulttuurinationalismia niin vahvasti, että se johti kansankielen, kansanrunouden ja kansanuskon tutkimuksen nousuun Itämeren piirissä. Herderin antologian postuumia laitosta Stimmen der Völker in Liedern lukivat mm. Johan Ludvig Runeberg ja Elias Lönnrot.

Apon artikkelin myötä Herder, Suomi, Eurooppa -kokoelman huomio keskittyy Herderin elämäntyön jälkiin suomalaisessa kulttuurissa. Herderin tuotannon ja 1800-luvun vaihteen sekä myöhempien suomalaisten kulttuurivaikuttajien kirjoitusten yhdenmukaisuudet ovat ilmeisiä. Tästä ei kuitenkaan tule johtaa yksinkertaistavia päätelmiä suorista vaikutusyhteyksistä, koska usein kyse on aikakautta luonnehtivista yleisistä aatteista, opeista ja näkemyksistä. Turun Akatemiassa Henrik Gabriel Porthanin piirissä seurattiin tiiviisti eurooppalaisen ajattelun, tieteiden ja kirjallisuuden kehitystä, kuten esimerkiksi Ossianin lauluihin liittynyttä kiistaa. H. K. Riikosta kiinnostavat kysymykset, millaisissa yhteyksissä Herder mainittiin Turussa, mitä hänen tuotannostaan tunnettiin ja mitä siitä sanottiin. Riikonen vastaa kysymyksiin Porthanin ja hänen oppilaittensa, erityisesti Frans Michael Franzenin, johdolla tehtyjen väitöskirjojen perusteella. Niiden lisäksi tärkeitä tiedonlähteitä ovat Franzenin muu akateeminen tuotanto ja runous. Porthanin ja Franzenin tuotannoista Riikonen löytääkin lähelle Herderiä tulevia painotuksia. Herderin suomalaiselle vastaanotolle vertailukohdan tarjoaa Ruotsi, mihin liittyen Riikonen kartoittaa varhaisemman tutkimuksen käsityksiä Herderin merkityksestä näissä kahdessa maassa.

Herderin elämäntyön jäljistä ei voi kirjoittaa käsittelemättä Anders Johan Sjögrenin kehitystä modernin suomalaisen kielentutkimuksen uranuurtajaksi ja ensimmäiseksi kielitieteelliseksi tutkimusmatkailijaksi. Kaisa Häkkisen ja Michael Branchin artikkeleista käy ilmi, että Herderin tuotannosta erityisesti Adrastea innoitti Sjögreniä. Häkkinen kirjoittaa Suomen kielitieteen noususta 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ja ulottaa tarkastelun aina vuosisadan puoliväliin saakka Matthias Aleksanteri Castrenin toimintaan. Sjögrenin innoittajista Häkkinen tuo esiin myös Christfrid Gananderin, jonka »kanankopinkokoisessa ullakkohuoneessa olivat syntyneet mm. ensimmäiset suomenkieliset lääkärikirjat, suomalainen arvoituskokoelma ja laaja suomalais-ruotsalaisen sanakirjan käsikirjoitus». Häkkinen tähdentää, että kielentutkimuksen kehitys 1800-luvulla myötäili muutoksia suomen kielen yhteiskunnallisessa asemassa, ja hän toteaa, että vuosisadan loppupuolella oli »vähemmän todellista tarvetta pönkittää kielen asemaa ja suomalaisten itsetuntoa loistokkaan esihistorian avulla».

Sjögren teki vuosina 1824-1829 tutkimusmatkan Pohjois- ja Itä-Venäjälle. Matkan tarkoituksena oli tutkia suomensukuisten kansojen historiaa, kieltä, elämäntapoja ja perinteitä. Branch selvittää sitä historiallisista, sosiaalisista ja kulttuurisista tekijöistä muodostunutta prosessia, joka johti kyseiseen tutkimusmatkaan. Hänen mukaansa voidaan sanoa, että Herder opasti nuorta Sjögreniä löytämään tiensä aikansa modernisoituvassa aatemaailmassa. Branch käyttää ensisijaisina tiedonlähteinään Sjögrenin henkilökohtaisia papereita, erityisesti päiväkirjan Allmäna Ephemerider (1806-1855). Häkkisen tavoin Branch avaa näkymän Sjögrenille merkityksellisiin vuorovaikutusverkostoihin vuosisadan alkuvuosikymmenten Porvoossa, Turussa ja Pietarissa. Branch näyttää Sjögrenin saaneen verkostojensa välityksellä kosketuksen Porthanin aikalaisiin ja oppilaisiin sekä löytäneen arvovaltaisia henkilöitä suojelijoikseen.

Pertti Karkama tarkastelee artikkelissaan sitä, miten Herderin opit sulautuivat vähitellen niiden vastaanottajien omiin kulttuuritraditioihin. Se on Herderin ajattelun mukaista, sillä korostuihan siinä pyrkimys kansallistaa opit ja aatteet vallitseviin olosuhteisiin soveltuviksi. Karkama jatkaa Herderin kieliteorian tarkastelua. Sitä hän pitää avaimena Herderin tuotantoon - esimerkiksi sen runousopillisiin ja historianfilosofisiin käsityksiin - ja jälkivaikutukseen 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Herderin kieliteoriasta nousevat esille mm. aistimellisuuden, dialogisuuden ja metaforisuuden periaatteet. Karkama jäljittää Elias Lönnrotin kielikäsityksen herderiläisiä periaatteita ja huomauttaa, että Kantelettaren (1841) alkulausetta voidaan jopa pitää herderiläisen kieliteorian esittelynä. Hän käsittelee myös muita suomalaisia kielentutkijoita korostaen samalla Wilhelm von Humboldtin osuutta herderiläisten oppien välittymisessä Suomeen.

J. V. Snellmanin yhteydessä on korostettu Hegelin ajattelun vaikutusta, mutta varsin vähän on pohdittu Herderin merkitystä Snellmanille. Heli Rantala vertailee toisiinsa Snellmanin ja Herderin historiakäsityksiä ja kysyy, missä määrin Snellman tunsi ja käsitteli Herderin tuotantoa. Hän etsii Snellmanin historiakäsityksen herderiläisiä piirteitä tämän lehtiartikkeleista, luentokäsikirjoituksista ja teoreettisista teksteistä. Pohtiessaan heidän ajatuksiaan yhdistäviä ja erottavia piirteitä Rantala keskittyy seuraaviin aiheisiin: kulttuurien moninaisuus ja yhtenäiskulttuuri, kansallisuus ja kansakuntien vuorovaikutus, luonnonolojen ja inhimillisen kehityksen keskinäinen suhde, sivistys ja humaanisuus. Historiallisen kehityksen päämäärää pohtineita Herderiä ja Snellmania kiinnosti sivistyksen, humaanisuuden kehkeytymisen historiallinen luonne. Rantalan mukaan heidän historiakäsityksiensä vertailu on tärkeää jo siksi, että se voi antaa tuoreita näkökulmia Snellman-tutkimukselle.

Kysymys kielen, kulttuurin, historian ja identiteetin suhteista on keskeinen Herderin monisyisessä tuotannossa. Suomalaisen identiteetin muotoutumisessa on puolestaan Zacharias Topeliuksen Maamme kirjalla ollut huomattava rooli. Topeliuksen teoksen suhdetta Herderin filosofisiin näkemyksiin tarkasteleva Kati Mikkola kirjoittaa, että Maamme kirjaa voi pitää oppikirjana, joka on vuosikymmeniä Herderin kuoleman jälkeen levittänyt herderiläistä kansallisuusajattelua suomalaiseen kulttuuriin, »Suomen kansan syviin riveihin». Sitä käytettiinkin koulujen oppikirjana vielä 1940-luvun alussa. Mikkola analysoi Herderin ja Topeliuksen käyttämää uskonnollista argumentaatiota ja heidän käsityksiään kehityksen, kansanluonteen, suurmiesten, kielen ja kansanrunouden sekä kansallisten velvollisuuksien luonteesta. Maamme kirja on monin tavoin sopusoinnussa Herderin näkemysten kanssa, mutta Mikkola saattaa näkyviin myös sellaisia piirteitä, jotka poikkeavat Herderin ajattelusta. 

1 Herderin elämäkerralliset tiedot perustuvat teoksiin Haym (1877–1885), Koskimies (1936), Kantzenbach (1970), Herms (1986), Irmscher (2001) ja Zaremba (2002).

2 Kiitokset Esko M. Laineelle virkanimikkeitä koskevista selityksistä.

3 Kilpatehtävän on ranskan kielestä suomentanut Hanna Meretoja.

4 Herder ja 1760- ja 1770-lukujen Deutsche Bewegung ks. Dann 1987, passim.

5 Herderin suhtautumisesta Ranskan vallankumoukseen ks. Jäger (1987).

6 Herderin kertomuksen suomennosta koskevan tiedon on löytänyt Panu Turunen. 

Lähdeluettelo

Alenius, Kari (2000), Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus, Jyväskylä.

Dann, Otto (1987), Herder und die Deutsche Bewegung. Teoksessa Gerhard Sauder (Hg.), Johann Gottfried Herder 1744-1803. Studien zum achtzehnten Jahrhundert, Bd. 9. Meiner, Hamburg.

Di Blasi, Luca (2003), Herder laddas på nytt i den kulturella kampen. Övers. Erik Wallrup. Axess 9/2003.

Goethe, Johann Wolfgang von (1814/1965), Valitut teokset III. Tarua ja totta. Suom. J. A. Hollo. 4. p. Otava, Helsinki.

Haym, Rudolf (1877-1885), Herder, nach seinem Leben und seinen Werken. 2 Bde. Verlag von Rudolph Gaertner, Berlin.

Herder, J. G. (1977-1996), Briefe. Gesamtausgabe 1763-1803. 10 Bde. Unter Leitung von Karl-Heinz Hahn hg. von den Nationalen Forschungs- und Gedenkstätten der Klassischen Deutschen Literatur in Weimar. Stiftung Weimarer Klassik (Goethe- und Schiller-Archiv). Hermann Böhlaus Nachfolger, Weimar.

Herms, Eilert (1986), Herder, Johann Gottfried von (1744-1803). Teoksessa Theologische Realenzyklopädie 15. Walter de Gruyter, Berlin.

Irmscher, Hans Dietrich (2001), Johann Gottfried Herder. Philipp Reclam jun., Stuttgart.

Jäger, Hans-Wolf (1987), Herder und die Französische Revolution. Teoksessa Gerhard Sauder (Hg.), Johann Gottfried Herder 1744-1803. Studien zum achtzehnten Jahrhundert, Bd. 9. Meiner, Hamburg.

Jäntere, Kaarlo (1936), Historiallista aatetta ja todellisuutta. Turun historiallinen yhdistys, Turku.

Jäntti, Pentti (1942), J. G. Herderin käsitys keskiajasta. Turun historiallinen arkisto VIII. Turun historiallinen yhdistys, Turku.

Kantzenbach, Friedrich Wilhelm (1970), Johann Gottfried Herder. Mit Selbstzeugnissen und Bilddokumenten. 6. Aufl. Rowohlt, Hamburg.

Koskimies, Rafael (1936), Saksalaisen kirjallisuuden historia. Otava, Helsinki.

Manthey, Jürgen (2005), Königsberg. Geschichte einer Weltbürgerrepublik. Hanser, München.

Saksan kirjallisuuden kultainen kirja (1930). Toim. Rafael Koskimies. WSOY, Porvoo.

Zaremba, Michael (2002), Johann Gottfried Herder. Prediger der Humanität. Eine Biographie. Böhlau, Köln.