Finnish

HENKILÖT
Audun, nuori mies, jolla sanottiin olevan onnea
Egill, mies joka nai tulevan vaimonsa sisaren niin että tulevasta vaimosta tuli hänen vaimonsa sisar
Jófridur, hänen vaimonsa
Helga, Jófridurin sisar, josta piti tulla Egillin vaimo ja joka oli Jófridurin vanhempi
Thór, näitten väärässä järjestyksessä naimisiin menon aloittaneitten tyttöjen isä
Haraldur, Norjan kuningas joka oli vihoissaan Tanskan kuninkaan kanssa
Sveinn, Tanskan kuningas joka oli vihoissaan Norjan kuninkaan kanssa
Áki, kuningas Sveinnin hovimies, jolle käy huonosti

Ovi lyödään kiinni.

JÓFRIDUR Helga taisi mennä ulos.
EGILL Niin, ei ole helppoa olla hienotunteinen kahta naista kohtaan yhtaikaa, ei, etenkin kun he ovat saman äidin tyttäriä joilla on yhteinen isä, ei, etenkin kun toinen on sinun sisaresi niin kuin Helga, ja toinen on raskaana, niin kuin sinä. Sitä on tässä niin kuin laiva joka heittelehtii meren ja kuun välissä pilvettömässä myrskyssä. Kuule, sinä olet niin lähellä minua että sinä näytät tasaiselta. Sinä olet niin suuri pyöreä. Näin vaikeista asioista ei ole tapana puhua, mutta minä olen niin kuin laiva, että sen minkä minä erkanen Norjasta poispäin sen minä tulen Islantia lähemmäs. Mutta jos laskee yhteen sen matkan jonka minä olen täältä ja Norjasta, se on koko ajan yhtä pitkä matka. Tämän minulle selitti yksi joka on purjehtinut paljon. Siltä minusta tuntuu.
JÓFRIDUR Helga taisi mennä isän luo laivalle.
EGILL Näin vaikeista asioista ei ole tapana puhua, se on totta, ja niin kauan kuin te olette aloillanne se vielä käy.
JÓFRIDUR Helga tarvitsisi miehen niin hänellä ei olisi niin paljon miettimistä.
EGILL Tämä ei ole minulle liian helppoa.
JÓFRIDUR Etkä sinä jätä sitä sanomatta, et.
EGILL Se on mennyt sellaiseksi että jos tässä ei sano mitään niin on ihan hiljaista.
JÓFRIDUR Hanki Helgalle mies.
EGILL Se on sinun isäsi asia.
JÓFRIDUR Niin että minä se olen se joka tässä talossa saa järjestää kaikki asiat. Isä laittaa laivaa kuntoon. Näin myöhään, nyt kun jo alkavat keskitalven yöt. Nyt on jo viikko yli talvikauden alkamisesta. Enkä usko että hän lähtee hakemaan Helgalle miestä. Ei ole helppo isän naittaa vanhempaa sisarta kun nuorempi on jo mennyt. Ja Helgasta kerrotaan jo pitkälti, vaikka hän on vielä tyttö. Minua vanhempi, mutta tyttö. Hanki hänelle mies. Mistä minä hänelle miehen hankin, tässä tilassa, kolme kuukautta on jo mennyt minun sisääni päiviä ja öitä. Sitä alkaa pullistua kun yhdeksän kuukautta on menossa yhteen mahaan.
EGILL Tätä asiaa ei ole tehty minulle helpoksi.
JÓFRIDUR Ei.
EGILL Ja mitä siihen tulee että Helgan pitäisi saada mies niin minä sanon, että hänellä oli yksi.
JÓFRIDUR Niin oli, mutta nyt sinun ei tarvitse ajatella sitä kun sinulla on minut.
EGILL Tästä tulee pitkä talvi. Pitkä talvi tässä samassa tuvassa, ja yöt vierekkäisissä huoneissa.
JÓFRIDUR Sinä olet sitä jo miettinyt.
EGILL Olen.

Nyt koputetaan ovelle, lujasti, mutta ei kovaa, ja joku tulee sisään, se on Audun, ja vetää oven kiinni, hiljaa.

AUDUN Päivä, sinä et taida tuntea minua, minä olen Audun.
EGILL Minä olen Egill.
AUDUN Kävin täällä keväällä. Mutta siitä on pitkä aika. Minulle sanottiin että Thór on lähdössä Norjaan.
EGILL Nyt on niin että siitä sinun on paras kysyä häneltä itseltään.

Egill käy ovella, avaa oven ja lyö sen kiini niin että tärähtää.

AUDUN Niin, sitä varten minä tänne tuli.
EGILL Se käy hermoille, tuo ovi, kun se joskus menee niin hiljaa kiinni kuin kissa menisi sitä.
AUDUN Mutta jysähtää se, ehjä ovi, kun sitä vetää kovasti. Minusta tuntui että vedin sen kiini.
EGILL Niin vedit, mutta kun se aina jysähtää kun siitä mennään nyt, niin se käy hermoille tai niin kuin se olisi rikki, jos se ei jymähdä.
AUDUN Nyt minusta tuntuu, että täällä asiat ovat niin kuin on sanottu.
EGILL Minä luulen että ne ovat.
AUDUN Sitten ne eivät ole hyvin.
EGILL Hyvin ne eivät ole.
AUDUN Huonoihin asioihin ei pidä koskea, sanotaan, ja nämä taitavat olla niitä.
EGILL Mutta on myös niin että sitä ei paljon asioista tiedä ovatko ne hyviä vai huonoja ennen kuin on koettanut niitä.
AUDUN Minua sanotaan onnekkaaksi, en tiedä miksi.
EGILL Moni ei uskaltaisi sanoa sitä itse. Mutta sinulla on se maine.
AUDUN Minusta tuntuu ettei onneani ole vielä koeteltu. Mutta se maine minulla on.
EGILL Sitä ei kuule ole niin helppo olla hienotunteinen kahta naista kohtaan yhtaikaa, ei, kun he ovat sisaruksia, niin, ja kun he ovat Jófridur ja Helga. Ensin oli Helga ja Jófridur, nyt sitten on Jófridur ja Helga. Näin pahasti en ole vielä sanonut. Mutta kun sinulla kerran on hyvä onni, niin kuin sinä sanoit, niin sinä kestät kuulla tämän jutun. Ei ole helppoa olla hienotunteinen kahta naista kohtaan, yhtaikaa, ei, etenkin, kun he ovat samasta äidistä, ja heillä on sama isä, niin kuin Helgalla ja Jófridurilla, ei, kun Helga on vanhempi, mutta Jófridur on raskaana. Ja Jófridur se on minun vaimoni.

Jófridur hymähtää ja lähtee ovelle.

AUDUN (hätääntyneenä) Tanskan ja Norjan kuninkaat kuuluvat olevan riidoissa. Se ei ole hyvä.

Jófridur sulkee oven, hiljaa.

EGILL Nyt ei Jófridur enää iske ovea kiinni, ja se ei ole hyvä merkki. Se meni ihan hienotunteisesti ulos.
AUDUN Sinulla ei taida olla helppoa tässä.
EGILL Ei, liian helppoa tämä ei ole, vaikka itse sen sanonkin. Eikä ole tapana puhua näin vaikeista asioista, kun ne ovat omia, mutta minä sanon sinulle, että ei ole helppoa olla hienotunteinen kahta naista kohtaan yhtaikaa, ei, kun he vielä ovat Jófridur ja Helga, ja sisaruksia. Ne menevät ja tulevat ovesta, ja joko ne iskevät sen kiinni niin että maa tärähtää tai sitten panevat sen kiinni ihan hissun kissun, eikä sitä koskaan tiedä koska ne iskevät sen kiinni. Se ei ole helppoa. Ne menevät äkkiä ulos ovesta niin kuin siitä menisi huoneeseen, niin että se maailma tuolla ulkona on meidän yksi iso tupa. Se se on oikein meidän iso tupa. Ja se se ovi on oikein maailmanovi.
AUDUN Mutta onhan se niinkin että koska kuninkaat eivät ole riidoissa. Isompi uusi asia se on tämä talven alku.
EGILL Sinusta tuntuu että minä puhun paljon mutta siinä sinä erehdyt. Minä en puhu puoliakaan.
AUDUN Sinä et taida usein saada tässä puhua.
EGILL Ei, en liian usein, sen minä sanon. Minä olin ihan tavallinen mies, sinua vanhempi minä olen, ja osasin sen takia katsoa mitä tein niin että minä katselin tämän Helgan itselleni. Tuon Helgan, niin, mutta sitten siinä kävi erikoisesti. Minä olin täällä heinässä, kun Helgan isä näki mielellään että minä jo kävin töissä täällä, ja kun asia oli kaikin puolin sovittu, ajattelin että teen yhden heinän enemmän kuin mitä minä olin laskenut, ja olkoon se hänen hyötynsä, kun kerta asia oli jo sovittu. Minä olen sen verran sinua vanhempi mies että en tiedä jos sinä ymmärrät mutta minä ajattelin että tulen vasta toisena päivänä kun eilen oli heinänteko alettu. Kun en kerta vielä ollut naimisissa, vaikka sovittu oli kaikesta, eikä siinä mitään. No, minä tulin toisena heinäpäivänä tähän tupaan, ja kaikki oli poissa, paitsi Jófridur. Helga oli poissa. Niin siinä kävi niin että minä mietin että olisiko tuo nyt niin tarkkaa, ja että onko se nyt niin tärkeä asia, tämä elämä, että minä taidan ennen heinään menoa tätä sisarta, tätä Jófriduria, kun se siinä oli, ja solmi hiustensa päitä ja mustatukkaisiahan ne ovat kumpikin, niin Helga kuin Jófridurkin. Niin että mitä sitä aina olemaan niin tarkka, ja oli heinäpäivä, eikä siinä ollut muita kuin Jófridur. Niin siinä heti kävi.
AUDUN Jospa se hyvinkin oli sinun onnesi.
EGILL Minä olen sinua sen verran vanhempi että minä en osaa pitää niin lukua onnesta, kun minulla ei ole sitä nimeä, niin kuin sinulla.
AUDUN Niin, minusta on sanottu että minä olisin onnekas, mutta en tiedä. Jos ei sitä vain vielä ole koeteltu, minun onneani.
EGILL Sitä en osaa sanoa, mutta oman asiani tiedän hyvin.
AUDUN Jos sinusta tuntuu siltä niin en sano siitä sen enempää.
EGILL Meidän piti mennä naimisiin tämän Helgan kanssa, mutta vähän sitä ennen tämä Jófridur jutteli minulle että tähän taloon tulee kyllä häät mutta se ei ole Helga joka menee naimisiin, hän sanoi, sinä kyllä menet, Jófridur sanoi minulle, mutta minun kanssani, hän sanoi. Minä en sitä heti ymmärtänyt. Siitä saakka minä olen saanut olla tässä niin hienotunteinen kuin suinkin, eikä asiasta ole paljon puhuttu, enkä minä siitä saakka ole jutellut Helgalle muuta kuin ihan mukavasti ja ystävällisesti ja ollut muutenkin kaikin tavoin hienotunteinen, vaikka helppoa se ei ole, ei, sen minä voin sanoa.
AUDUN Sen minä kyllä hyvin uskon.
EGILL Ei muuta, mutta nyt minusta tuntuu että olen tänään puhunut aika paljon.
AUDUN Siitä minä en osaisi sinua moittia, kun talvi on tulossa, ja minä luulen, että sinä et joudu monen kanssa puheisiin.
EGILL Niin hyvinkin voi olla.
AUDUN Mutta se minkä takia olen tullut on se että tulin kysyäkseni, tarvitsisiko Thór laivamiestä.
EGILL Sitä sinun on kysyttävä häneltä itseltään.
AUDUN Olen kuullut, että hän varustaa laivaa, vaikka on jo näin myöhä syksy.
EGILL Totta on, että hän on laivansa luona kaiket päivät, mutta muuta minä en tiedä siitä asiasta.
AUDUN Sitten en halua puhua sinun kanssasi siitä asiasta.

Ovi lyödään kiinni, niin että jymähtää. Helga tulee sisään.

AUDUN Päivää, Helga, sinua minä en ole nähnyt kuin sitten viime keväänä. Mutta siitä on pitkä aika.
HELGA On.
AUDUN Olisin kysynyt isältäsi onko hänellä laivamiehen paikkaa, sillä olen aikonut lähteä Norjaan.

Muuta ei Audun nyt sano, kun Helga vastaa niin lyhyesti, ja Helga ei tunnu olevan sillä tuulella että tahtoisi puhua.

Tauko.

THÓR Kun minä sinä päivänä tulin laivalta, tulin koko matkan laivalta ovelle saakka raskain askelin, sillä se olin minä joka tulin, enkä minä juoksentele niin kuin tytöt, enkä istu tuvassa niin kuin Egill, minun melkein kaksinkertainen vävypoikani, ja minä tulin ovelle ja minä avasin sen tavallisella tavalla. Siellä istuivat sisällä Egill ja Helga, Helga minun vanhin tyttäreni, jonka ei käynyt edes niin että voisi sanoa hänen käyneen huonosti, Helga, mykkänä kuin avattu ovi, josta ei tiedä, auki kuin naisen suu, joka aukeni ja hengähti, niin oli ovi takanani auki, ennen kuin vedin sen kiinni, tavallisella tavalla, mikä oli tässä talossa nyt jo tavatonta. Ja Helga pani suunsa kiinni. Sanoin päivää Audunille, joka on nuori mies, mutta jolla sanotaan olevan hyvä onni. Niin Audun esitti asiansa, joka oli se että hän halusi lähteä laivamiehenä mukaan, kun minä lähtisin Norjaan, ja sen hän tekisi siksi että hänellä oli vähän varoja, mutta hänen oli lähdettävä matkalle. Se oli hänen asiansa. Mutta sen hän sanoi. Hänellä oli vähän varoja, ja paljon siitä hän oli antanut äidilleen, joka oli vanha, niin että hänellä oli varoja kolmea vuotta varten. Sen laski Audun matkansa kestävän, jos hän tulisi takaisin. Minusta oli mukava kuunnella hänen puhettaan, vaikka hän oli nuori, sillä sanottiin että hänellä olisi onnea kaikessa mihin hän ryhtyisi, ja se ei ole pieni asia. Ja sanon vielä, että oli mukava kuulla hänen puhettaan ja nähdä hänet, kun hän esitti asiansa, kun muistin koko ajan Egillin joka istui mitään sanomatta, ja minä muistin miten hän oli esittänyt asiansa, eikä se ollut hyvä asia. Sillä kaksi vikaa Egillissä oli, enkä nähnyt niitten koskaan korjaantuvan, toinen oli se että hän mietti asioita liian kauan, ja toinen se että hän ei koskaan oppinut sitä, että jollakin tavalla jokaisen asian oli mentävä. Ja kun hän oli kesällä tehnyt Jófridurin raskaaksi, ei hän osannut pitää sitä hyvänä asiana, vaan alkoi miettiä mitä Helga sanoisi, ja siitä Helga sai päähänsä että hänellä oli siihen jotain sanomista. Sen takia tässä talossa ovet puhuivat, tai menivät kiinni hiljaa niin kuin naisen suu, juuri auennut, huoahtaa, ja menee hiljaa kiinni. Sen takia minä aloin varustaa laivaa, näin myöhään, sillä jonnekin minun oli lähdettävä ja kun olin aina kulkenut merillä, olisi ollut erikoista, jos en tänä talvena olisi purjehtinut niin kuin mainakin syksyinä. Mutta myöhään jäi minun lähtöni, niin että siitä puhuttiin, ja Egillin sijalle minä otin Audunin, kun hän sitä kysyi. Niin päästiin lähtemään, vaikka tuli kirkkaita päiviä näin myöhään, ja vuono meni ohueen jäähän, mutta sitten tuli pohjoisesta tuuli, johon minä menin, kun jäät särkyivät. Niin me lähdimme Islannista, ja niin kuin aina, oli joka miehellä omat syynsä minkä takia hän lähti, ja niin se on aina, eikä niistä syistä sen takia juuri kannata puhua. Niin tultiin Norjaan, oltiin siellä joulu ja talvi, keväällä purjehdittiin Grönlantiin, jossa oltiin seuraava talvi. Minulla ei ole tapana lähtiessäni sanoa niin tarkasti minne aion mennä niin että kun me tulimme Grönlantiin, vaikka olin aikonut jo mennä kotiin Islantiin, ei sitä kukaan ihmetellyt, vaan kaikki olivat sitä mieltä että olin purjehtinut tarkasti. Ja siltä minusta alkoi tuntua itsestänikin, ja talvi meni hyvin. Se oli seitsemäs talvi Grönlannissa, ja nehän ovat melkein aina hyvin samanlaisia. Mutta nyt, täällä Grönlannissa Audun osti kesyn jääkarhun ja maksoi siitä melkein kaiken mitä hänellä oli, sillä kesy jääkarhu on sinänsä suuri harvinaisuus. Ja keväällä me purjehdimme Norjaan, ja siellä tapahtui näin.

Norjassa, kuninkaan tuvassa. Jääkarhu murahtaa.

HARALDUR No, Audun, ja se on sitten sinun jääkarhusi.
AUDUN Se se on, jääkarhu, ja hyvällä onnella minä olen tullut sen kanssa aina kuningas Haraldurin eteen saakka.
HARALDUR Minä olen kuullut sinusta, jääkarhusta ja sinun hyvästä onnestasi mutta se hyvä onni ei ollut se joka sinut tänne kutsui.
AUDUN Niin, minusta sanotaan että minulla olisi onnea, mutta en tiedä, kun en ennen ole ollut kuninkaan edessä.
HARALDUR Nyt sinä puhut toisesta asiasta kuin minä, ja minä sanon, että se ei ollut muu kuin minä joka käskin hakea sinut tänne.
AUDUN Nyt, Norjan kuningas, sinun täytyy muistaa että minä en ole ennen puhunut kuninkaitten kanssa, ja että olen tullut Grönlannista, joka on talvella pimeä maa, ja että jääkarhu, joka on kaikki mitä minulla on, se on aika oikukas olento, suuri harvinaisuus, mutta aika oikukas olento. Niin että ajattelin, että tämä on sitä minun onneani kun minä heti pääsin tänne sinun luoksesi, Norjan kuningas, sillä minä tulin tänne sitä varten että näyttäisin tätä sinulle. Sillä varmasti sinä et ole nähnyt ennen jääkarhua, yhtä vähän kuin minä kuningasta. Ja minä olen iloissani siitä että halusit nähdä meidät.
HARALDUR Minusta ei ole mikään häpeä sanoa että halusin nähdä jääkarhun, ja sinut, jolla sanotaan olevan onnea.
AUDUN Se on asia josta minä en tiedä, ja ehkä se on niin, että minun onneani ei ole vielä oikein koeteltu.
HARALDUR Onnea sinulla ainakin on siinä että sinä tulit minun luokseni, etkä vaikka Tanskan kuninkaan Sveinnin eteen, sillä siellä onnesi olisi ehkä mitattu lyhyeksi. Minä pidän sinusta, Audun ja voin sanoa ettei kukaan kuningas pidä siitä että jostain aletaan puhua että hänellä on onnea, ja näin paljon en ole koskaan sanonut kenellekään. Ja se että sinulla on onnea niin paljon että minä alan puhua sinulle näin heti, ei ole ehkä ajan mittaan hyvä asia sinulle. Ja jos sinä olisit Tanskassa ja kuningas Sveinn sanoisi sinulle jotain mitä hän tarkoittaa, hän tuskin koskaan antaisi sitä sinulle anteeksi.
AUDUN Nyt, Norjan kuningas, sinä puhut minulle asioista joista minä en ymmärrä.
HARALDUR Sinä joka et ole ennen nähnyt kuningasta, et kai ymmärrä, että on harvinaista kuninkaalle alkaa puhua näin niin kuin minä.
AUDUN Ei, en ole nähnyt muita kuin sinut, Norjan kuningas, ja sen takia minulla on hyvä käsitys kuninkaista.
HARALDUR Liian hyvä käsitys, ja minusta tuntuu että minun on turha selittää sitä sinulle kun et ole nähnyt Tanskan kuningasta.
AUDUN Kuninkaitten suhteen minun asiani ovat niin kuin sinulla on jääkarhuun nähden. Nyt vasta minä näen yhden.
HARALDUR Sen mitä sinä sillä tarkoitat sinä saat selittää minulle ettei meidän välillemme jäisi mietittäviä asioita.
AUDUN Niin, minä luulen ettet ole ennen nähnyt jääkarhua.
HARALDUR En, en totisesti.
AUDUN Sitä minä ajattelinkin ja mietin, että käyn näyttämässä sitä sinulle.
HARALDUR Mutta jos sitä tarkemmin ajattelee, niin mitä näkemistä siinä on.
AUDUN Se on jääkarhu, kotoisin Grönlannista, suuri harvinaisuus, elää aikansa ja kuolee sitten.
HARALDUR Sen takia tuskin olisi kannattanut tuoda sitä Grönlannista, jos sinulla ei-ole muuta sanomista.
AUDUN Ei ei olisi kannattanut, jos olisi joku toinen täällä joka sanoisi sen sinulle.
HARALDUR Ja miksi sinä haluat sanoa sen minulle?
AUDUN Sen takia että se on kaikki mitä tiedän tästä asiasta.
HARALDUR Se ei ole huonosti sanottu.
AUDUN Minusta tuntuu että onneni on tässä tullut vähän koetteelle, mutta se on sen kestänyt.
HARALDUR Monelta en olisi kuunnellut sitä mitä sinulta, enkä minä tee sitä sen takia että sinulla on tuo jääkarhu.
AUDUN Sanotaan, että minulla on hyvä onni, muuta luulen että. se on vain sitä että minä olen hyvin vaatimaton ja hyvin röyhkeä ihminen.
HARALDUR Nyt en käsitä, mutta ehkä se on sinun onnesi.
AUDUN Olen hyvin vaatimaton ja hyvin röyhkeä ihminen, ja ne ovat sama asia.
HARALDUR Luulen, että puheissasi on sen verran perää että olet röyhkeä.
AUDUN Ja se näkyy siinä että en imartele juuri ketään enkä turhan takia loukkaa toisia.
HARALDUR Siitä en tiedä, ja nyt minusta tuntuu että olet puhunut itsestäsi tarpeeksi kauan, kun kerta et ole täällä yksin.
AUDUN Se sopii minulle, ja puhutaan nyt karhusta.
HARALDUR Se on minusta erikoinen eläin, enkä ole nähnyt sellaista ennen.
AUDUN No sitten en ole tehnyt matkaani turhan takia, sillä minusta tuntui, että on kaksi kuningasta joitten olisi se nähtävä.
HARALDUR Nyt sinä puhut asiasta jota olen tässä miettinyt. Sinä tiedät että minä olen riidoissa kuningas Sveinnin kanssa, eikä minusta ole hauska, että sinä menisit karhun kanssa sinne, sillä sitten en minä näkisi sitä enää koskaan. Sen verran tunnen itseäni, että tiedän minkälainen kuningas Sveinn on, kun hän näkee köyhällä miehellä jotain mitä hänellä ei ole. Minusta tuntuu että olisi onneksi sekä sinulle, Audun, että karhulle jos te jäisitte minun luokseni talveksi, ja ehtisit miettiä asiaa. Tämä on niitä asioita joitten päälle olisi nukuttava ei vain yö vaan yksi vuosi, talvivuosi ainakin. Kun sinä olisit nähnyt tätä elämää vuoden niin sinä ehkä olisit tullut toisiin, parempiin ajatuksiin siitä että vaikka täällä ei ole niin hyvä olla, ei se mahda olla kuningas Sveinnin luona sen parempaa. Mutta nyt sinä et vielä tunne kuninkaita, etkä tiedä minne olet menossa.
AUDUN Minä olen nähnyt sinut, enkä ole saanut huonoa kuvaa kuninkaista. Minä menen kuningas Sveinnin luo. Niin olen ajatellut.
HARALDUR Miksi, jää tänne.
AUDUN Sen takia että hän ei ole ennen nähnyt kesyä jääkarhua ja minusta tuntuu, että hänen olisi hyvä nähdä tämä.
HARALDUR Myy se minulle.
AUDUN Sitä en ole ajatellut tehdä.
HARALDUR Myy se minulle samasta hinnasta jonka sinä maksoit siitä, niin voit sanoa että sinulla on ollut onni mukanasi.
AUDUN Ei, en minä myy sitä.
HARALDUR Myy se, niin minä annan sinulle kaksi kertaa sen minkä sinä siitä maksoit. Niin onkin oikein, sen takia että sinä annoit siitä kaikki mitä sinulla oli, ja koska minä olen kuningas, minä annan sen sinulle kaksinkertaisena, ja se ei ole huono tarjous.
AUDUN Siitä en tahdo sanoa sitä enkä tätä, koska minä en aio myydä sitä sinulle.
HARALDUR Ei ole sinun onnellesi vahingoksi että sinä olet kahden minun kanssani kun sanot tuon.
AUDUN Jos niin on, niin hyvä on, ja kiitän siitä onneani.
HARALDUR Kun ajattelen miten kuningas Sveinn sinua nyt kohtelisi, niin ajattelen itsestäni melko hyvää.
AUDUN Sehän ei ole pahaksi, ei sinulle eikä minulle, ei minulle eikä minun asialleni, sillä jääkarhun minä vien Sveinnin eteen.
HARALDUR Niin, ja koska sinä sen tahdot sanoa, niin kiitä onneasi että tässä ei ole muita.
AUDUN Ajattelin, että kiittäisin siitä sinua, kuningas Haraldur.
HARALDUR Se oli hyvin sanottu, ja se tekee sinusta niin merkittävän miehen että minä teen sinulle nyt tarjouksen jota en tekisi muuta kuin mahtimiehelle, ja siitä näet että pidän sinua arvossa, käytöksesi ja hyvän onnesi takia, sillä onnea sinulla totisesti on niin että en käsitä sitä. Kuule, Audun, me olemme tässä puhuneet asioita pitkin ja poikin, ja minä ymmärrän että sinä et tahdo myydä karhua minulle, eikä puhuta siitä, sillä en olisi kuningas jos en tietäisi että on asioita joista ei edes köyhä mies luovu vaikka henki menisi, ja jos minä en sitä tietäisi niin en olisi kuningas.
AUDUN Niin, minusta tuntuu, että kuninkaat eivät ole pahoja miehiä.
HARALDUR Mutta en olisi kuningas Haraldur, jos jättäisin asiani kesken, niin että anna sinä tuo jääkarhu minulle ja et kadu sitä.
AUDUN Ei, se ei käy.
HARALDUR No, mitä sinä nyt.
AUDUN Kun minun on lähdettävä Tanskaan ja käytävä siellä kuningas Sveinnin luona.
HARALDUR Minä en käsitä sinua, Audun, minä en käsitä sinua, Audun, että sinä annat minun puhua niin paljon eläimestä jonka minä tahdon.
AUDUN Minun on nyt mentävä, sillä nyt olen tehnyt täällä tehtäväni. Sinä olet nähnyt karhun, ja minä olen nähnyt sinut, ja vaikka en voisi sanoa että olisin nähnyt paljon kuninkaita, olen nähnyt sinut, yhden kuninkaista, ja en voi sanoa että olisin saanut heistä huonoa käsitystä. Kun mietin, että sinä olet kuningas ja minä olen sinun vallassasi, mutta sinä silti annat minun mennä vihamiehesi Sveinnin luo, on se hyvä todistus sinusta. Ja sen takia kannatti tulla tänne, ja jos sinua huvitti nähdä tämä kesy jääkarhu, joka on kaikki mitä minulla on, niin olemme tasoissa. Se on tosin vain jääkarhu, niin kuin jääkarhut ovat, suuri harvinaisuus täällä, mutta silti vain jääkarhu, elää aikansa ja kuolee sitten.
HARALDUR Totta kai sinä saat tehdä niin kuin sinä tahdot, sillä minulla on suuret käsitykset itsestäni.
AUDUN Eikä se ole minulle vahingoksi.
HARALDUR Mutta kun sinä nyt menet niin yhden ehdon minä panen sivulle.
AUDUN Ja minä lupaan sinulle, kuningas Haraldur, että sen ehdon minä täytän.
HARALDUR Se onkin helppo ehto, mutta panen sen sinulle silti, ja se on se että kun sinä tulet takaisin kuningas Sveinnin luota niin sinun on tultava minun luokseni ja kerrottava, mitä kuningas Sveinn sinulle tarjosi karhusta ja mitä hän siitä sitten antoi. Sillä sen minä haluan kuulla. Mutta voihan olla, että sinä todella olet niin onnekas kuin miltä minusta nyt näyttää. Mene nyt. Kerro Sveinnille terveisiä, että minä annoin sinun mennä, ja käskin sanoa terveisiä. Sitä Sveinn ei ikinä käsitä.

Audun on tullut Tanskaan ja istuu Ákin kanssa jossain etutuvassa odottamassa puheillepääsyä.

AUDUN Kuningas Sveinn asuu suuresti.
ÁKI Niin, kuningas Sveinn on suuri mies, ja ei ole vähä kunnia olla hänen miehiään. Hänellä on paljon väkeä itsensä ja talven välissä, niin että jos hän tahtoo tietää mikä vuodenaika on menossa, hän kysyy sitä joko minulta tai joltain muulta mieheltä joka on hänen palveluksessaan. Ja sitten minä sanon sen aina sen mukaan mikä käsitys minulla on. Niin on kaikissa asioissa. Se oli sinun onnesi että satuit minun luokseni, sen takia, että kuningas Sveinn ei ole mikään pikkukuningas joita olet ehkä nähnyt, eikä hän yritä olla iso kuningas, sen takia että hän on iso kuningas, eikä osaa mitään muuta.
AUDUN Siihen en osaa sanoa mitään.
ÁKI Eikä olisi paha vaikka olisit vähän iloisempi nyt kun minä vien sinut kuningas Sveinnin eteen.
AUDUN Minusta tuntuu että sinä nyt voisit käydä sanomassa tuolla että nyt on se vuodenaika kun hänen olisi aika ottaa minut vastaan.
ÁKI Ja minä sanon, että jos se olisi niin helppoa niin sitten sinä olisit selvinnyt ilman minuakin tänne.
AUDUN Sitä olen ajatellut.
ÁKI Ei ole hyvä että sinä tässä alat murjottaa kun minä olen saanut asian näin pitkälle.
AUDUN En usko, että sinä olet tehnyt sitä omaksi vahingoksesi.
ÁKI Siitäkö se on kiinni, tämä asia. Se oli selvä kauppa, mutta näyttää siltä että olisi parasta olla iso meri ostajan ja myyjän välissä, kun myyjä on Islannista, niin kuin sinä, ja alkaa miettiä että minkälaisen kaupan hän on tehnyt. Se on selvä kauppa. Sinä annoit minulle puolet jääkarhusta, ja puolet siitä on minun, vaikka osuutemme onkin siinä yhdessä. Sen takia minä en pidä suurta taloa että tekisin huonoja kauppoja, ja jos en olisi kuuluisa mies, et sinä olisi tullut minun luokseni pyytämään ruokaa ja juomaa itsellesi ja karhulle. Mutta minun elämäni ei ole halpaa, enkä minä tee huonoja kauppoja.
AUDUN Siitä en ole sinua moittinut.
ÁKI Minä sanoin sinulle ehdot, ja sinä hyväksyit ne, ja jos sinä tahdot perua niin tee se.
AUDUN Minä pyysin sinulta ruokaa itselleni ja jotain eläimelle, ja jos tämä kauppa on sinulle onneksi niin pidä hyvänäsi.
ÁKI Ja muista, että minä lupasin viedä sinut Sveinnin luokse.
AUDUN Minä muistan, että sinä sanoit, myy siitä puolet minulle ruokaa vastaan, tai se kuolee siihen.
ÁKI Niin minä sanoin, ja se oli totta, ja on tänä päivänäkin.
AUDUN Tämän kaiken jälkeen, mitä olen nähnyt täällä, sinut, ja tämän muun menon, minä tahtoisin nähdä kuningas Sveinnin.
ÁKI Nyt, nouse ja mennään, tule jäljestä, äläkä päästä karhua irti.
AUDUN No, nousehan, sinäkin, venyttele, (Jääkarhun haukotus ja murahtelua.) tämä on kuningas Sveinn jota me menemme katsomaan, no, tulehan nyt niin mennään. Katso, kuninkaita ei kuitenkaan näe joka päivä, ja kaikki menee niin kuin sen on mentävä, mutta meidän ihmisten ja eläintenkin on oltava niin kuin asiat menisivät joko niin kuin me yritämme tai sitten niin kuin joku toinen tahtoo. Niin surkeasti se on. Mutta kohtaloa kohti menee karhu yhtä sokeana kuin kuningas, ja tämä mies, joka antoi meille ruokaa, on rikas, ja ahne, ja vaikka mitä olisi yritetty niin muunlaista hänestä ei olisi saatu aikaan. Tulehan nyt.
ÁKI Tulkaa nyt jo sieltä, kuningas Sveinn odottaa. Hei, tulkaa jo.
AUDUN Nyt mennään, niin kuin meillä on tapana, tämä on nyt Svemn kuningas ja Haraldurin sinä kai muistat.

Menevät, Audun ja hänen karhunsa.

ÁKI Tätä tietä, tätä tietä, ihan rauhallisesti, nopeasti nyt.
AUDUN Sillä on oma tahtinsa kävellä, enkä usko että se muuttaa sitä kuningas Sveinnin tähden.
ÁKI Pidä hyvä mies suusi kiinni niin minäkin olen hiljaa.
AUDUN Se sopii minulle.

Jatkavat kulkuaan, Audun ja hänen karhunsa, ja tulevat kuningas Sveinnin eteen, joka on jo odottanut ja on mahdikas mies.

SVEINN Sehän on iso, tuo sinun karhusi, totta vie, aikamoinen turjake.
AUDUN Niin, kyllä se on. Mutta se on nyt vähän laiha.
SVEINN Mikset sinä ennen ole tullut minun luokseni?
AUDUN Sinulla on paljon väkeä ympärilläsi, kuningas Sveinn, ja minä en ole nähnyt montaa kuningasta sinua ennen, en muita kuin Norjan kuninkaan Haraldurin, jonka kanssa sinä olet riidoissa, ja voin sanoa ettei minulla ole huonoa käsitystä kuninkaista sen mukaan mitä minä Haralduria katselin. Minä olen islantilainen mies, herra kuningas, niin kuin olen kuullut sinua sanottavan, minä ostin tämän karhun Grönlannista, ja minä tulen Norjan kautta, minä näytin tätä kuningas Haraldurille, mutta en myynyt sitä hänelle, sillä minulla oli tarkoitus antaa se sinulle. Tanskan kuningas.
SVEINN Siinä tapauksessa olisit saanut pitää siitä parempaa huolta, sillä jos karhu on minulle tarkoitettu niin sen on näytettävä siltä myös.
AUDUN Ja sinulle minä sen olisin antanut, sillä se on jääkarhu, suuri harvinaisuus, mutta nyt minä en voi enää antaa sitä sinulle.
SVEINN On totta, ettei ole se minun elukakseni sopivassa kunnossa, mutta jos sinä sen minulle annat, niin minä otan sen vastaan.
AUDUN Niin siinä olisi käynyt, mutta nyt minun on käynyt niin huonosti, että minä en omista tästä karhusta enää kuin puolet, ja toinen puoli on tämän miehen, joka on sinun miehiäsi, kuningas Sveinn, tämä mahtava mies, jonka nimi on Áki, ja ilman häntä olisi karhu kuollut nälkään, kun minulla ei ollut varoja ostaa sille ruokaa, ja sen takia möin siitä puolet hänelle, sitä vastaan että hän elätti sitä sen ajan jonka minä sain odottaa, ennen kuin pääsin tänne. Se ei ollut liian lyhyt aika, mutta toisaalta ei ole minun asiani sanoa oliko se liian pitkä vai eikö, sillä en ole juuri nähnyt kuninkaita, en ole nähnyt sinua ennen muita kuin Norjaan Haraldurin, ja hän lähetti sinulle terveisiä. Hänellä ei ollut sinusta hyvää käsitystä, mutta minä sanoin että kun en ollut saanut huonoa käsitystä kuninkaista, lähden tänne.
SVEINN Siinä sinä teit viisaasti, mutta kuka otti sinulta puolet karhusta, joka on minun?
AUDUN Sitä en tahdo sanoa, sillä hän ei ole sinusta niin kaukana ettei voisi jo puhua itse.
ÁKI Minä, minä ostin puolet karhusta sinun laskuusi, kuningas Sveinn, sen takia, että se varmasti tulisi kokonaan sinun omaksesi.
SVEINN Minkä takia sinä siitä niin pidit huolta?
ÁKI Sen takia, kuningas Sveinn, että jääkarhu on suuri harvinaisuus enkä usko että olet nähnyt sitä ennen.
SVEINN Mitä sinulla on tähän sanomista?
AUDUN Ei minulla ole muuta sanomista kuin että onhan se eräänlainen eläin.
SVEINN Ja tuntuiko sinusta, että sinun sopi, sinun josta minä olen tehnyt mahtavan miehen ja jolle minä olen antanut paljon maata, sopiko sinun estää tämä minulle tuntematon mies joka tulee Islannista ja Grönlannista ja Norjasta tuomasta minulle näin suurta lahjaa, karhua josta hän on antanut kaiken mitä hänellä on? Ja sinä otit puolet minun karhustani vain siitä hyvästä että annoit tälle miehelle palan leipää ja karhulle tukun heinää, vai mitä se syö, en tiedä, sillä minulla ei tosiaan ole ennen ollut jaäkarhua. Mutta sen sinä teit, sinä. Minun pahin vihamieheni, Haraldur, jota sanotaan säälimättömäksi, antoi hänen tulla maansa lävitse tänne, vaikka hän näki karhun. Sinun ja kuningas Haraldurin välillä on suuri ero, eikä ole kunniaksi minulle että minulla on palveluksessani mies joka on tyhmä.
ÁKI Minä ymmärrän nyt ettei se kauppa jonka minä tein tämän miehen kanssa ollut minulle onneksi, mutta tein sen sinun takiasi, kuningas.
SVEINN Älä selitä.
ÁKI Minä olen sinun miehiäsi, ja tee mitä tahdot.
SVEINN Se ei olisi muuta kuin ihan oikein että minä ottaisin sinulta sekä pääsi että kaiken mitä sinä omistat.
ÁKI Olen aina sanonut sinua oikeamieliseksi, kuningas Sveinn, ja jos onneni nyt on mennyttä, en silti muuta sitä mitä olen sinusta sanonut.
SVEINN Kuule minä en tahdo nähdä sinua enää silmissäni! Lähde tiehesi, äläkä enää koskaan tule Tanskaan.
ÁKI Tämä on sinun maasi, ja minä olen sinun miehiäsi, niin että kun sinä sanot, minä menen. Hyvästi, kuningas Sveinn, elä hyvin.

Áki menee, askeleet kuuluvat, ja kuningas Sveinn kuulee niitten menevän ja murahtaa itsekseen, sillä hän on vanha mies.

Sveinn ja Audun jäävät kahden.

SVEINN No, sinulla ei pitäisi olla moittimista, mies.
AUDUN Ei, enkä minä ole tullut tänne pyytämään mitään.
SVEINN Onko se totta, että sinä tahdot antaa minulle tämän eläimen, joka on sentään suuri harvinaisuus.
AUDUN Sitä se on, ja ajattelin että sinun olisi hyvä nähdä se.
SVEINN Tarkoitatko sinä jotain erikoista kun sinä sanot minulle että minun olisi hyvä nähdä se?
AUDUN Ei, en, kuningas Sveinn, sehän on vain karhu, suuri harvinaisuus, totta kai, mutta silti vain karhu.
SVEINN Niin, niin minäkin olen ajatellut. Mutta mitä sinä sillä tarkoitat?
AUDUN Ei muuta, mutta että se on elukka, elää aikansa ja kuolee sitten.
SVEINN (loukkaantuneena) Sitä varten sinun tuskin olisi kannattanut tuoda sitä tänne saakka, jos sinulla ei ole muuta sanomista.
AUDUN Kyllä kannatti, kun sitä ei kukaan muu sanoisi sinulle, kuningas.
SVEINN Sinä puhut jotenkin rohkeasti, eikä se sinänsä ole paha asia.
AUDUN Muuta minulla ei ole sanomista.
SVEINN Mutta minä tahdon puhua sinun kanssasi.
AUDUN Minä olen puhunut niin vähän kuninkaitten kanssa, että jos minulla ei ole jotain asiaa, niin en osaa sanoa mitään. Meillä ei olisi hauskaa kun me juttelisimme, sillä minä olen yksinkertainen mies, vaikka sanotaan että minulla on onnea kaikessa mihin minä ryhdyn. Mutta sitä minä en ole keksinyt itse, ja sanon sen sinulle, koska se maine joka minulla on, ei ole suuri. Mutta tänne minä en jää. Minä olen nyt toimittanut asiani täällä, ja aion lähteä täältä etelään päin, sillä siellä en ole koskaan ollut, ja sen takia minä menen Roomaan, sillä minulle on sanottu, että se on iso paikka.
SVEINN Jos niin on, niin mene, ja minä annan sinulle hopeaa, ja järjestän sinut muitten mukaan, niin että sinun ei tarvitse mennä sinne yksin.

Tauko.

ÁKI (kertoo käheällä äänellä) Nyt minä, ennen mahtava mies, sain nähdä erään miehen matkan ja sen, mitä oli sanottu hänen onnekseen. Minä liityin mukaan siihen seurueeseen johon kuningas Sveinn, minun kuninkaani, oli käskenyt Audunin liittyä. Niin kaikki puhuivat, että tällä miehellä täytyi olla ihme onni, kun kuningas antoi hänelle niin paljon hopeaa ja puhui hänestä hyvää. Minulla oli päivä aikaa, niin kuin tapa on, ennen kuin minun oli lähdettävä, että puheita minulla ei ollut paljon aikaa kuunnella. Silti minä kuulin sanottavan että hänen täytyi olla onnekkain mies, mitä näinä aikoina on syntynyt, ja kun minä en käsitä missä hänellä oli niin suuri onni, halusin nähdä miten sen laita oli, ja odotin, että se seurue jonka mukana tiesin Audunin lähtevän tuli ulos kaupungista ja kysyin, saisiko eräs onneton mies seurata heitä matkalla etelään. Minä sain kulkea viimeisenä, kun olin vahva mies, ja suojella heitä rosvoilta, jotka, he kuvittelivat, tulisivat takaa. Niin kuljettiin läpi Saksan Ja moni näki ihmeitä jo siellä, luostareita, munkkeja, viiniä kasvavia rinteitä, suuria jokia, niin että he sanoivat: tämä on aivan toista kuin kotona Tanskassa. Mutta se joka niin kuin minä on elänyt kauan kuninkaan lähellä, on aina ollut ulkomailla, sillä se joka elää kuninkaan vieressä, elää toisessa maassa kuin kaikki muut. Sillä maa on hänen ympärillään ja alkaa jalkojen alta niin kuin lattia joka on hyvin poljettu. Niin, se joka elää kuninkaan lähellä on aina ulkomailla jo sen takia, ja siksi en käsittänyt että nyt olisi täällä jotain uutta ja erikoista. Minä kun olin aina elänyt lähellä kuningasta, en missään maassa. Mutta sitä on turha selittää sille joka ei ole nähnyt onnensa menevän pieneksi niin että se sopi miehen nyrkkiin niin kuin kaikki menneet vuodet, joita muistellessa meni käsi nyrkkiin. Mutta kun sen avasi, se oli tyhjä. Rooma oli minusta vain paikka, jonne tulee kun kulkee jonkin matkaa Italian halki etelään päin, mutta moni näki siinä paljon. Kaikki mitä edellä olen sanonut, koskee muita, vaan ei Audunia, se minun on tunnustettava. Hän kulki koko ajan yön ja päivän puitteissa, ja luulen että hän ymmärsi että ei lopulta päästy sen pitemmälle kuin että kun aamulla lähdettiin liikkeelle ja koko päivän kuljettiin niin lopulta tultiin iltaan perille, ja yö oli aina se paikkakunta jolla nukuttiin. Niin Roomakin. Sitten lähdettiin takaisin, ja minä seurasin mukana, mietin, että menen kuninkaan luo ja pyydän häneltä armoa tai kuolen. Matkalla takaisin Tanskaan kääntyi Audunin onni, niin että hän sairastui, tuli heikoksi ja oli lopulta niin laiha kuin hevonen joka on seissyt kuukauden kuolleen miehen tallissa ja jota ei kukaan ole hoitanut. Olen itse nähnyt että hevosesta ei sen jälkeen ole paljon jäljellä. Sitten häneltä loppui rahat, sitä nopeammin, kun meitä oli kaksi niitä syömässä, nyt kun minä hoidin häntä ja olin hänen ainut turvansa, niin kuin hän oli minun. Mutta en luopunut hänestä, vaikka rahat loppuivat, ja me kuljimme sauva kädessä ja kerjäsimme, ja siinä vaiheessa ääneni meni siksi huonoksi kuin miltä se juuri nyt kuulostaa, niin että en ole sitä tuntea. Kun tulimme Tanskaan, hän oli kurjassa kunnossa, ja kulki yhä lyhyempiä päivämatkoja, ja tukka lähti hänen päästään. Niin me tulimme Tanskaan pääsiäisen aikaan, joka on kristikunnan suurin juhla, ja saimme ruokaa, koska tapa oli että kaikkia kaukaa tulleita toivioretkeläisiä ruokittiin sen linnan edustalla missä kuningas sattui olemaan. Mutta Audun oli niin huonossa kunnossa ettei kehdannut mennä kuninkaan eteen, ja minulla taas ei ollut menemistä kuningas Sveinnin eteen, sillä hän saattoi joskus olla jotensakin ankara. Mutta illalla, kun kuningas lähti jumalanpalvelukseen me seisoimme siinä sen tien sivussa jota hänen oli pakko kulkea, ja kuningas huomasi Audunin tätä tuntematta, näki että siinä seisoi mies joka olisi halunnut puhua hänelle, mutta ei uskaltanut kun hoviväki oli aika tavalla humalassa ja laski leikkiä kaikesta, ei vähiten siitä tilaisuudesta johon he olivat menossa. Mutta kuningas sanoi: jos täällä on joku joka tahtoo puhutella minua, astukoon esiin ja esittäköön asiansa, sillä ei ole niin pientä asiaa jota ei kuningas Sveinn kuuntelisi, eikä niin vähäistä ihmistä joka ei olisi hänen alamaisensa. Ja Audun lankesi polvilleen, heikkoudesta, ja kuningas sanoi näin:

Kaupungin kujalla, kuninkaan seurueen meteliä ja naurua taustalla.

SVEINN Nouse ylös, ja sano asiasi, sillä kenenkään ei tarvitse näin pääsiäisenä puhutella polviltaan kuningas Sveinniä, niin totta kuin minä olen kuningas Sveinn, sillä pääsiäistä vietetään meidän Herramme kunniaksi ja muistoksi, ja hän on kuollut meidän edestämme, että me eläisimme, niin ainakin on sanottuja, ja minä olen itse aina pitänyt sanani niin ettei minulla ole syytä sitä epäillä. Kuka sinä olet, ja mikä on asiasi, sano se minulle, niin sanot sen kuninkaallesi, ja nouse nyt ylös, ja sano kuka sinä olet, sillä sinä olet tutun näköinen mutta minä en tunne sinua.
AUDUN Tunsit minut silloin kun minä annoin sinulle karhun ja sinä annoit minulle hopeaa.
SVEINN Sinäkö se olet, ja sitten en sano muuta kuin että nyt sinä olet tullut oikeaan paikkaan.
AUDUN Minä en olisi mielelläni tullut sinun eteesi tämän näköisenä, kun sinun miehesi nauravat minulle.
SVEINN Hiljaa, älkää naurako. - Sinä olet tullut pitkän matkan, ja minä haluan kuulla mitä sinulla on kerrottavaa.
AUDUN Kun sinä katsot minua, niin näet, että kertomukseni on lyhyt, enkä sanoisi enää mitään onnestani.
SVEINN Onnesi seisoo sinun edessäsi, ja minä tahdon tehdä sinusta hirdmieheni, ja se ei ole huono tarjous.
AUDUN Sitä se ei ole. Ja Jumala palkitkoon sinua, Sveinn-kuningas, kaikesta siitä hyvästi mitä sinä olet minulle tehnyt.
SVEINN Minusta tuntuu, että sinä torjut minun tarjoukseni.
AUDUN Se on hyvä tarjous kenelle tahansa, mutta se ei sovi minulle, sillä minä aion mennä Islantiin takaisin, sen takia, että olen liian kauan ollut poissa mereltä ja tullut heikoksi, ja nyt en pyydä muuta kuin päästä johonkin laivaan, joka on Islantiin menossa, ja saada maata laivan pohjalla, koska muuhun en pysty. Mutta Islantiin minun on päästävä, ja se että sinä olet tarjonnut minulle hirdmiehen paikkaa on minulle niin suuri kunnia, että se ei enää siitä kasvaisi vaikka olisin sinun hirdissäsi kaksikymmentä vuotta, sillä tarjous on tehty, ja sillä sinä olet minut mitannut sen vertaiseksi mieheksi joka minä olen.
SVEINN Minusta tuntuu nyt, että sinä torjuit hyvin minun tarjoukseni.
AUDUN Ja toinen asia on, että minulla on Islannissa vanha äiti jolle jätin varoja kolmea vuotta varten, ja luulen, että ne varat ovat nyt lopussa, sillä näin kauan on kulunut siitä kun minä sieltä lähdin, enkä usko että siellä moni enää minua odottaa, ja siksi on äitini elämä saattanut tulla aina vähän kalliimmaksi kuin edellisenä vuonna, mikäli minä oikein tunnen niitä miehiä. Ja minusta tuntuu että olen nyt nähnyt maailmaa tarpeeksi, niin että voin loppuikäni istua saman pöydän päässä, ja kun joku puhuu kaukaisista maista joihin hän tahtoisi lähteä minä ajattelen lopun ikääni, että Islanti on se kaukana oleva maa.
SVEINN Totisesti, voi sanoa, että sinä puhut kuin mies joka on nähnyt maailmaa tarpeeksi.
AUDUN Minulla ei ole kuin yksi toivomus, ja se on se että näkisin Islannin kallioitten tulevan näkyviin merestä niin armottoman ohuena viivana kuin kuoliaaksi laihtuva kuu ennen kuin se lakkaa olemasta, ja muuta en pyydä. Niin että jos minä sen näkisin laivan reunan ylitse ilman että minua täytyy kahden miehen pidellä pystyssä niin muuta en pyydä. Minä olen ollut ahne näkemään maita, ja en tahtonut kuolla näkemättä kahta kuningasta, ja kun minä en sen parempaa osannut elämästäni toivoa niin kuninkaat minä olen nähnyt, ja nyt tahtoisin nähdä Islannin joka on minulle niin tuttu paikka.
SVEINN Nyt minä en pyydä sinua enää jäämään, vaan sanon että mene, mutta ota minulta ensin vastaan minun lahjani, että muistaisit minut.
AUDUN Kuningas Sveinn, sinua minä en unohda.
SVEINN Ja sinä muistat minut niin kauan kuin elät, niin totta kuin minä olen kuningas Sveinn, mutta minä tunnen itseäni sen verran että kun olen anteliaalla päällä, niin minun on paras antaa, sillä sitten minun on taas oltava saita. Sillä se joka ei välillä ole ahne ja sitten saita ei pysty koskaan olemaan antelias. Mutta me menemme satamaan, ja minä valitsen sieltä laivan, ja minä näytän sinulle anteliaisuuteni ruhtinaallisuuden siinä, että olipa laiva kenen tahansa, niin se laiva jota sinä sormellasi osoitat on heti sinun, ja luulen, että sinä et pysty paljon muuhun, ja niin on parasta, että mieheni kantavat sinut. Ja nyt mennään.
AUDUN Minua ei ole ennen kannettu, mutta minä otan tämän palveluksen sinun lahjanasi, oi kuningas.
SVEINN Sinun ei tarvitse huolehtia mistään.
AUDUN Ja minä luulen että en paina paljon enempää kuin kuollut.
SVEINN Sitä varten minulla on nämä vahvat miehet, älä huoli, Audun.

Miehet kantavat Auduniä satamaan päin, kuullaan heidän raskas hengityksensä joka lepattaa edestakaisin.

He ovat saapuneet satamaan, lokit kirkuvat, tuuli viheltää, laivat hankautuvat toisiaan vasten ja vesi liplattaa niiden laidoilla.

AUDUN Se on paras metsä mitä ikinä olen nähnyt, oi kuningas Sveinn, tämä mastojen metsä. Ei mikään metsä missään tuulessa keinu niin kuin tämä metsä, jonka rungot ovat niin suorat ja taipuvat aina miten meri. Sillä niin kuin tuuli käy metsässä puitten latvoissa, käy se merellä veden kautta, ja meri panee nämä puut liikkeelle. Nahkaiset ja kankaiset purjeet, parhaat oksat, mitä koskaan on nähty tuulessa, paras metsä mitä koskaan olen nähnyt, niin että itkisin jos en olisi niin heikko. Se on paras metsä, mitä kohti olen koskaan kulkenut, oi kuningas, tämä mastometsä.
SVEINN Ja nyt, Audun, osoita sormellasi.
AUDUN Mutta jos se laiva ei ole lähdössä Islantiin.
SVEINN Kuule, Audun, se laiva jota sinä osoitat lähtee heti sinne minne sinä tahdot.
AUDUN Minusta tuntuu vain niin kuin minun olisi nyt itse ohjattava onneani sormella. Tuo laiva, tuo tuolla, joka lepää hyvin vettä vasten.
SVEINN Se on sinun laivasi, Audun, ja sen minä annan sinulle, jotta sinun onnesi olisi taas se miksi sitä on sanottu.
AUDUN Onneani minä en nyt pysty moittimaan, sillä minä pidän tästä laivasta.
SVEINN Sanohan nyt, sanohan nyt minulle ihan suoraan Audun, kun minä olen sinua katsellut, että voiko sitä muuttaa kohtaloaan?
AUDUN Se on suuri kysymys, jota olen paljon miettinyt, ja kun minä puhun omissa nimissäni, niin minä sanon mitä minä ajattelen, ja näin minä ajattelen, että kohtaloa ei kukaan muuta, se on se mikä se on, ja se on isompi meitä, ja näkymätön, se tietää kaikki, ei sano mitään, muistaa kaiken, ei välitä mistään, ja sen kanssa ei kannata puhua. Ja mitä siihen tulee, että mitä sitä voi itse tehdä kohtalollensa, niin minä luulen että kohtalonsa muuttaminen on yhtä vaikeaa kuin yhden pitkän mustan karvan nyppääminen irti pimeältä iholta. Joku toinen voisi sanoa sen toisin, mutta niin on miehen kohtalo.
SVEINN Nyt sinä puhut naisista, Audun, se on eri asia.
AUDUN Minä en osaa tehdä eroa niitten asioitten välille.
SVEINN Sinun pitää purjehtia nyt kotiin, Islantiin, kertoa että tämän laivan antoi sinulle kuningas Sveinn, ja mennä naimisiin.
AUDUN Minä luulen, oi kuningas, että minä olen jo niitä jotka menevät naimisiin pajupensaan kanssa.
SVEINN Älä sano sitä niin katkerasti, et sinä kuole.
AUDUN Nyt haluan sanoa sinulle hyvästi, kuningas Sveinn, sillä en näe sinua enää tässä maailmassa. Hyvästi kuningas Sveinn, ja kiitos.
SVEINN Ei, Audun, niin vähällä sinä et pääse minusta. Tämän laivan minä annoin sinulle karhusta, niin että se on lahja lahjasta. Mutta ei se vielä riitä. Minä tahdon antaa sinulle jotain itsekin. Ja muista, että rannikot ovat kavalia ja entäpä jos sinä joudut haaksirikkoon ja menetät laivasi ja tavarasi mitä siellä on. Kenelle sinun silloin kannattaisi kertoa että sinä olit kuningas Sveinnin hyvä ystävä, mitä, kuka sitä uskoisi. Mutta miehet, antakaa tälle minun ystävälleni kaikki hopea mitä teillä on taskuissa, ja tarkasti. Niin jos laiva ja tavarat menevät meren pohjaan, sinulle jää hopea.

Hidasta, vastahakoista kilinää kun kuninkaan miehet kokoavat hopeansa ja antavat sen Audunille.

AUDUN Nyt, kuningas, voi sanoa että siitä tuli kallis eläin, ja ei silti, onhan se suuri harvinaisuus näillä main.
SVEINN Älähän nyt, Audun, oletko ajatellut, että jos sinä menetät laivasi ja tavarasi, niin kuka sanoo ettei hopea mene saman tien meren pohjaan niin kuin silakat, ettei käsiin jää muuta kuin vettä, ja jos niin onnettomasti kävisi että sinulta haaksirikossa menisi sekä laiva että tavarat, ja hopea myös, joka on minun lahjani, niin minä annan sinulle tämän sormuksen, sillä usein on niin että sitä ei haaksirikosta saa pelastetuksi muuta kuin sormuksen, se kun on aina mukana, ja vaikka sinulla ei olisi muuta jäljellä kuin tämä sormus, niin näytä sitä ihmisille ja kerro että olet kohdannut kuningas Sveinnin.
AUDUN Nyt jos vielä yrittäisin kiittää, se olisi jo röyhkeätä sillä niin paljon ystävyyttä sinä olet minulle antanut.
SVEINN Pidä sormus, pidä se muistona hyvästä Sveinn-kuninkaasta joka elää aikansa ja kuolee sitten, mutta jonka muisto elää niin kauan kuin sinusta kerrotaan. Ja jos sinun onnesi kääntyy huonoksi niin saat antaa sormuksen pois, mutta et muuten, ja sinä et saa antaa sitä kenellekään muulle kuin yhtä ylhäiselle miehelle kuin minä, jos luulet sellaisen joskus tapaavasi, ja älä anna sitä muuten kuin jos olet hänelle yhtä paljosta kiitollinen kuin minulle, sillä siinä on sormuksen arvo. Jos sinä sellaisen miehen tapaat ja sinun on pakko, niin anna sormus, ja hän on taas oikea mies sitä kantamaan.
AUDUN Sen lupaan.
SVEINN Ja sano, jos annat sormuksen, että se on näitten asioitten arvoinen ettei hän taas antaisi sitä vähemmästä, sillä siinä on sormuksen arvo. Ja nyt, mene laivaasi, ja purjehdi onnellasi.

Miehet nauravat ja metelöivät, on juomingit, kuningas Haraldurin luona.

HARALDUR Sinä olet laihtunut viime näkemästä, Audun, eikä sinulla ole karhua mukanasi, niin että miten on sinun hyvän onnesi laita.
AUDUN Totta, että minä olen laihtunut, ja karhua minulla ei ole.
HARALDUR Ja onnestasi sinä et tahdo puhua, niinkö, kun et sano siitä enää mitään. Se taisi jäädä kuningas Sveinnin luo, eikös niin?
AUDUN Onnestani en tahdo puhua, mutta vaikka minä siitä puhuisinkin, en minä sitä valittaisi.
HARALDUR Älä nyt sutkaile, hyvä mies, istu, ja ota sarvi käteesi, niin se täytetään ja juo, niin sen aaltoihin uppoavat sinun surusi paremmin kuin Pohjanmeren aaltoihin, joita sinä varmasti olet nähnyt tarpeeksesi. Ja minä sanon sinulle ettei ole parempaa maata kuin se jota sinä nyt poljet, ja että minä en sinulta kysele kuningas Sveinnistä, sillä minä tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, minkälainen mies hän on, suuri roisto. Minä annan hänen olla se mikä hän on, ja sanon vain että meillä ei ole nyt siinä asiassa muuta eroa kuin että minä tulin tietämään sen asian paljon ennen kuin sinä, ja saatoin sanoa sen sinulle.
AUDUN Varsin noin huonosti eivät minun asiani ole, vaikka olenkin laihtunut, ja tulen ilman karhua.
HARALDUR Eikä asiasi silti ole huonosti, mitä?
AUDUN Ei, sitä en sanoisi, sillä minä olin päättänyt viedä karhun kuningas Sveinnille ja hänelle minä sen annoin.
HARALDUR Tietysti, niin kuin hän ottaisi Norjan kruunun minun päästäni, jos kykenisi.
AUDUN Ne ovat teidän välisiänne asioita, enkä minä ymmärrä niitä.
HARALDUR Et, et totisesti, mutta juo sarvestasi, sillä se ei tyhjene, ja yrittäkää olla hiljempää, hei siellä, kun minä kuuntelen miten tämän miehen kävi. Hän tulee kuningas Sveinnin luota, vähän laihana ja ilman karhua, mutta hengissä, eikä se ole vähän kun on käynyt kuningas Sveinnin luona, ja veitkö sinä hänelle minun kaikkein pirullisimmat terveiseni, mitä, ja juo, hyvä mies, se joka ei juo juovien seassa on kuin laiva joka ei heilu aalloissa, ja se menee rikki, pirstaleiksi, ja minä sanon sinulle että ennen tyhjentyy Pohjanmeri vedestä ja lehmät käyvät sen pohjalla vihreillä niityillä kuin tämä sarvi.
AUDUN Sinä olet entisesi, kuningas Haraldur.
HARALDUR Olen, minä olen, kuule, ja pitäkää huolta ettei tämän miehen sarvi tyhjene sillä nyt hän on minun vieraani. No, kerro.
AUDUN Minä annoin karhun kuninkaalle, ja hän tuli siitä iloiseksi, sillä hän ei ollut nähnyt sellaista otusta ennen.
HARALDUR Mutta miten hän sitten tämän sinun lahjasi oikein palkitsi?
AUDUN Sillä, kuningas, että hän otti lahjani vastaan.
HARALDUR Kuninkaitten tapa, mutta yhtä hyvin olisin minäkin sinua palkinnut jos olisit antanut karhun minulle. Entä mitä muuta hän antoi?
AUDUN Hän lähetti minut toivioretkelle Roomaan, sillä Rooma on iso paikka, ja se on hyvä nähdä ennen kuolemaansa, jos sen kerta aikoo nähdä.
HARALDUR No, Roomaan kuningas Sveinn kyllä lähettää väkeä muutenkin, vaikka ei olisi saanut edes lahjaansa, sillä hän on niin vanha, että miettii eräitä kysymyksiä, joista papit puhuvat, no, ja antaa lahjoja kun ei oikein ole oma itsensä, mutta mitä hän oikein antoi miehelle joka toi hänelle komeimman karhun joka koskaan on astellut hänen edessään, miehelle, jolla on niin suuri maine onnestaan, että siitä puhutaan jo joka paikassa, miehelle jota kuningas Haraldur on kohdellut ystävänään, mitä? Sano se minulle. Sano se minulle, että minä saisin nauraa, sillä minä haluan nauraa, tai muuten nämä ovat huonot juomingit.
AUDUN No, kyllä hän tarjoutui tekemään minusta hovimiehensä, ja sanoi sitä suureksi kunniaksi.
HARALDUR Siinä hän puhui totta, ihme kyllä, ja kerro nyt sitten saman tien, vieläkö hän palkitsi sinua muulla tavoin.
AUDUN Hän antoi minulle sen laivan jolla minä purjehdin tänne, ja sen laivan täyden lastin, miehistön ja kaikki, ja se on komea laiva.
HARALDUR Jopas nyt jotakin, sehän oli komeasti tehty, vaikka ei silti, kyllä minäkin olisin sinua yhtä hyvin siitä karhusta palkinnut. Vai antoiko hän sinulle vielä jotain.
AUDUN Hän antoi minulle nahkapussillisen hopeaa siltä varalta että laivani menisi päin kallioita ennen kuin olen kotona Islannissa.
HARALDUR Se oli pitkälle ajatellut, ja hopeaa minä en tosiaan olisi enää sinulle antanut, jos kerta olisin jo antanut laivan.
AUDUN Sitähän ei tiedä, kuningas Haraldur, kun en antanut karhua sinulle.
HARALDUR Ei, kyllä minä sen tiedän, että laivan olisin voinut antaa mutta hopeat, mutta hopeat. Ei, hopeaa minä en olisi antanut, sen minä tiedän. Ja kuule, kai minun on vielä kysyttävä, että vieläkö hän antoi sinulle jotain muuta, hän joka rosvoaa kaikki jotka tulevat täältä vain sen takia että meillä on vanha riita menossa, oli se kuka tahansa, mutta eipäs sinua. Sinulla on totisesti se onnesi tallella, kun ei edes kuningas Sveinn, ei edes Sveinn sille mitään mahda. On siinä jo miehellä onni, on totisesti, ja sen kunniaksi sinun on juotava tästä.
AUDUN Kun sinä kysyt, niin minä vastaan, että antoi hän, hän antoi minulle tämän sormuksen.
HARALDUR Ähää, näytähän.
AUDUN Tässä on, ja koita sitä sormeesi kuningas Haraldur, se on komea sormus. Kuningas Sveinn antoi sen minulle siltä varalta että jos laiva ja tavarat, hopea ja miehet menevät meren pohjaan kun purjehdin pohjoista kohti, ja minulla ei ole mitään jäljellä kaikesta siitä mitä hän minulle antoi, niin on sormus, ja kun minulla on se niin voin aina tietää omistavani jotain. Ja hän pyysi, että minä en antaisi pois tätä sormusta muuten kuin siinä tapauksessa, että minä joskus kohtaisin jonkun ylhäisen miehen jota minun olisi paljosta kiitettävä. Kuitenkin niin, että sen miehen olisi oltava yhtä ylhäinen kuin mitä kuningas Sveinn katsoi itse olevansa ja että sen asian jonka takia minä sormuksesta luopuisin pitäisi olla suuri asia niin että se ei menisi lahjana pienemmästä asiasta kuin mitä minä olen sen saanut, sillä siinä on tämän sormuksen arvo.
HARALDUR Kuningas Sveinn panee aina sekaan mahdottomia ehtoja.
AUDUN Ja kun en luule, että tapaisin toista yhtä ylhäistä miestä kuin sinä enää tässä maailmassa, niin sinulle minä annan tämän sormuksen, sillä minulla on sinulta paljon kiitettävää, kun sinä jolla olisi ollut valta ottaa minulta se karhu, joka oli kaikki mitä minä omistin, että henkeni, etkä sitä tehnyt, vaan annoit minun rauhassa mennä vihamiehesi Sveinnin luo, vaikka et muuten päästä sinne ketään, kun teillä on se vanha riita. Mutta koska kuninkaat eivät olisi riidoissa, minä ajattelin, mikä uusi asia se on, ja menin sinne.
HARALDUR Nyt sinä olet puhunut hyvin, ja sen kunniaksi sinun on juotava sillä ilman juotavia tämä hird on kuiva paikka.
AUDUN Juon sinun onneksesi, kuningas Haraldur.
HARALDUR Mutta ilman vastalahjoja sinä et pääse, kun kerta annoit minulle tämän sormuksen, mutta siitä puhumme huomenna.
AUDUN Huomenna, oi kuningas, minun on jo purjehdittava toisia aaltoja pitkin kuin mitä sinun suurissa maljoissasi käy, vaikka en kiellä, että ankaria ovat nämä aallot sinun sarvessasi, ja vahvaa on tämä juoma. Mutta se on huomisen asia, ja onnestani en mene vielä sanomaan, sillä minusta tuntuu ettei sitä ole loppuun saakka koiteltu, mutta antaa sen asian hoitaa itsensä. Näin laiha mies ei kestä paljon sinun oluttasi, oi kuningas, niin että älä pane pahaksesi vaikka kallistan sitä harvoin ja hitaasti kuin käsivarttani ohjaisin tyyntyvä laine joka tulee rantaan kun on jo ilta, on jo yö, ja mainingit vain tulevat suojaiseen satamaan. Sinun onneksesi, kuningas Haraldur, ja sinun miestesi onneksi. No hei.
HARALDUR Vai oli se Sveinn sellainen mies, aika veitikka, ei muuta voi sanoa, aika veitikka.

Hetkeksi kohoaa juominkien meteli voimakkaana esiin ja häipyy sitten.

Audun on palannut Islantiin. Ovi käy, kun Audun tulee pitkältä matkalta.

EGILL Sinä se selvästi olet, Audun, vaikka järkeni sanoo että sinä et enää voi olla elossa, näin pitkän ajan jälkeen, ja miten sinä muuten jaksat. Ja tänne kuuluu samaa mitä ennenkin, kiitos vaan, ja minusta tuntuu että se oli eilen kun sinä läksit, tai ihan äsken menit laivalle ja nyt tulit ennen lähtöä hakemaan jotain mitä oli unohtunut. Mutta sinä se olet, ja kolme vuotta on pitkä aika, ja minä sanon sinulle, että ei ole helppo olla hienotunteinen kahta naista kohtaan yhtä aikaa, ei, ei ainakaan kun toinen on Jófridur ja toinen on Helga. Ja sen minä sanoisin vaikka he olisivat tässä.
AUDUN Sinä et ole keksinyt paljon uutta viime vuosina.
EGILL Sen jälkeen kun sinä lähdit ei täällä ole käynyt paljon ketään. Niin että sanon omista asioistani nyt ensimmäistä kertaa sitten sen.
AUDUN Ei sinua sitten ainakaan voi sanoa liian puheliaaksi mieheksi.
EGILL Ei, sitä en minäkään sanoisi, mutta olen kai miettinyt näitä asioita liiaksi.
AUDUN (varovaisesti tiedustellen) Sinulla on lapsia.
EGILL On, kaksi.
AUDUN (vielä varovammin) Ja Helga asuu täällä.
EGILL Niin se asuu, mutta eipä puhuta minun asioistani, ja kerro nyt, oletko sinä se mies jonka onnesta ennen niin paljon puhuttiin.
AUDUN Kyllähän minä se mies olen, mutta onneaan ei kukaan pysty itse sanomaan.
EGILL Minä kuulin, että sinulla oli karhu, sitten ei ole täällä kuultu sinusta mitään kahteen vuoteen. Onko sinulla vielä se?
AUDUN Ei, karhua minulla ei ole, sillä sen minä annoin kuningas Sveinnille lahjaksi, niin kuin minä olin aikonutkin.
EGILL Sinä se vaan annat kuninkaille lahjoja.
AUDUN Sitä ei paljon jääkarhua kannata muille kuin kuninkaille antaa, niin että minä annoin sen Sveinnille.
EGILL Kyllä sinä taidat todella olla onnenpoika.
AUDUN Sitä en tiedä, ja minusta tuntuu että onneani ei ole vielä loppuun saakka koiteltu.
EGILL Ja Sveinn otti karhun?
AUDUN Sveinn otti karhun, sillä hänelle minä olin sen aikonut antaakin, ja hän antoi minulle laivan, hopeaa ja sormuksen, mutta sormuksen minä annoin Norjan Haraldurille, koska minulla oli taas häneltä paljon kiittämistä, eikä se ollut huono kauppa, sillä hän antoi minulle siitä aika hyvät lahjat. Niin että sen puolesta minä en valita että matka olisi ollut huono, vaikka olin sairas ja kurja, kun tulin Roomasta kuningas Sveinnin luo, mutta hän muisti minut. Ja sen minä voin sanoa että mitä minä tunnen kuninkaita niin en minä ole saanut heistä huonoa käsitystä, vaikka heillä ei kyllä toisistaan ole suuria luuloja.
EGILL Ja sinulla on nyt laiva.
AUDUN Ja hyvä laiva, paras laiva jonka laidasta olen eläissäni pitänyt kiinni.
EGILL Katsotaan sitä huomenna, ja käydään nyt nukkumaan, sillä on jo aika myöhä, sillä me menemme aikaisin nukkumaan, ja nyt kun vielä on tämä pimeä aika.
AUDUN Ne on nämä syksyisen päivän hämärät. Tulla tänne ja saada tietää, että täältä on lähdettävä.
EGILL Et sinä nyt mihinkään lähde, en minä sitä sen takia sanonut, mutta sitä on nukuttava, kun tämä ei muuten ole aina niin helppoa.
AUDUN Sinä nukut Jófridurin kanssa.
EGILL Totta kai, kun hän kerta on minun vaimoni, hyvä mies.
AUDUN Jos minä saan nukkua tässä lattialla niin se käy kyllä minulle, ja huomenna minä lähden eteenpäin.
EGILL Ei, huomenna sinä kerrot matkasi, ja katsotaan sinun laivasi, ja voit sen hyvin jättää tänne, ja tiedät, että minä hoidan sitä kun olet muualla. (Huutaen) Helga, tee vuode tänne Audunille, Helga, (Helga tulee ja ovi jymähtää) no, ei mitään hätää, mutta Audun on tullut, ja hän nukkuu tässä. Tee sinä hänelle vuode. Ne on nämä syksyiset päivät, ne väsyttää, ja siinähän se elämä menee. Jófridur taisi mennä jo, se on ollut vähän väsynyt sekin. Mutta älä ihmettele, vaikka et näe talon emäntää tänään, näet hänet huomenna, ja onhan Helga vanhempi sisar niin että hän on emäntänä tässä. Hyvää yötä.
AUDUN Hyvää yötä.
EGILL Helga, ota parasta mitä on, sillä Audun on käynyt kuninkaitten luona.

Ovi käy ja sen jälkeen on hetken hiljaista. Audun ja Helga ovat kahden.

AUDUN No, Helga, sinä pidät tukkasi niin kuin ennenkin.
HELGA Niin minä pidän.
AUDUN Se on mukava.
HELGA Se on niin kuin naisen tukka on, minusta tuntuu.
AUDUN Minä pidän sinun tukastasi, ja minä olen ajatellut että koettelisin onneani yrittämällä löytää tytön, jolla olisi tukka samanvärinen kuin hampaat, niin että tukka ei saisi olla keltainen, ei musta eikä ruskea, ja siinä sitä on miettimistä, mutta minulla on se käsitys että tukan ja hampaitten olisi oltava saman väriset. Siihen tulokseen minä olen tullut kaikilla matkoillani joilla olen nyt viime ajat ollut. Ja minulla oli aikaa miettiä ja aikaa katsoa mutta yhtään sellaista naista tai tyttöä en nähnyt. Mitä sinä muuten ajattelet tästä asiasta, sinä kun itse olet nainen?
HELGA Minä luulen että sinä etsit jotain mitä ei ole. Sinä et taida haluta löytää sitä mitä sinä etsit.
AUDUN Mutta sinä et kuitenkaan suutu.
HELGA Minulle voit puhua mitä tahdot.
AUDUN Sinä olet vähän surullinen. Minä ajattelin että on yksi väri, jossa hampaat ja tukka on samanväriset, luunväri, mutta kun minä en pidä vaaleaveriköistä. Mikä sinulla oikein noin suoraan sanoen on, kuule, Helga, minulle sinä sen voit ihan hyvin sanoa. Minä olen nähnyt Rooman ja Tanskan ja Islannin ja Helgan ja vaikka mitä, niin että älä yhtään arastele. Kuule, Rooma oli iso paikka, ja maailma on luultavasti niin suuri että sitä ei kannata ajatella, jos aikoo pysyä järjissä. Mutta kun minä nyt koko maailmasta olen täksi yöksi ankkuroinut tähän, niin sanohan nyt.
HELGA Minä olen onneton nainen, ja sisartani vanhempi, ja minä olen kaksikymmentä yksi, ja sanon sen sinulle suoraan, ettei sinun tarvitse sitä kysyä. Sinussa on se että sinua vetää vähän onnettomat naiset ja sinä luulet voivasi lohduttaa minua vähän. Mutta ketään naista, ei ainakaan minua, ei voi lohduttaa vähän. Minua on lohdutettava koko ajan, ja siihen sinä et pysty, et kaikkine laivoinesi, eikä hyvä onnesi auta siinä sinua. Minua ei lohduteta vähän yhtenä iltana. Minua on lohdutettava koko ajan ja paljon. Ja joka siihen ryhtyy, hän saa tehdä sitä aina kuolemaan saakka.
AUDUN Sehän oli selvästi sanottu.
HELGA Nuku nyt, Audun, sinä olet väsynyt.
AUDUN Ei nukuta, tämä yö joka kääntyy äkkiä vuoteessa niin kuin maailma tulee mustasta valkeaksi, kun sataa lunta, ja valkeasta mustaksi, kun se sulaa, tämä yö kääntyilee vuoteessaan niin että äkkiä menee pitkän matkan ja nukkuu taas. Tämä yö on niin kuin liian lyhyt peitto, että kun sen vetää korville, jää jalat ilman peittoa, ja kun peittää jalat, hartiat jää paljaiksi. Tämä yö kulkee unissaan, minusta tuntuu, ei nuku eikä valvo. Sanotaan, että minulla on hyvä onni kaikessa mihin minä ryhdyn, mutta minusta tuntuu että se on vain sitä että onneani ei vielä ole loppuun saakka koeteltu. Hyvää yötä.
HELGA Hyvää yötä.
AUDUN Nukutko sinä jo?
HELGA Ei, minä menen vasta nukkumaan, nuku nyt, hyvää yöta.
AUDUN Niin kai sitä on yritettävä. Meri vain keinuttaa minua vielä.

Tauko.

HELGA Nyt se nukkui. Se ei tiedä että minä olen hänen onnensa, kova ja pehmeä, ja että on asioita joihin onni ei pysty, koska sillä ei ole hampaita, ja ne eivät ole kaikki kovia asioita, niin kuin miesten asiat, sota ja kauppa, vaan myös pehmeät, niin kuin minä. Niihin ei onni pysty, eikä mitään, mitä maailmassa on. Ja niin pitkä matka hänen oli tehtävä vain sen takia että hän ehtisi tänne täksi yöksi, ja sitä minä hänen onnekseen, mutta sitä hän ei itse ymmärrä. Minä se olen tästä lähtien hänen onnensa, ja onnestaan ei ihminen pääse irti. Kohta hän herää, minä odotan, hänen on kylmä ja hän tulee tänne, sillä se on hänen kohtalonsa, ja kohtalon muuttaminen on yhtä vaikeaa kuin jos yrittäisi nyppäistä pitkän mustan karvan irti pimeässä. Täällä hänellä on lämmin. Tänne hän tulee lattiaa pitkin. Ja nyt kuu, paina päivä muistiisi, ja nyt kuu, laske päiviäsi, sillä yhdeksän kuukauden kuluttua minulla ja Audunilla on poika, ja siinä on hänen onnensa. Niin että turhan takia ei ole aina sanottu että hänellä on tosi onni. Enkä minäkään moiti omaani. Hän herää jo vähän. Hänen on kylmä tässä maailmassa.

Kirjaalien uusi kuninkas

Oli talvi ko met jätimä Novgorodin. Met laitoima rajapylhväitä luomalla lumet ja kaivamalla kuoppia kirsimaahan. Sitte met hakkasimma kiven ja jatkoima matkaa. Järvistä sai kallaa ja mettistä lintua ja jänestä. Koko Kirjaalien maassa vallitti Jaroslavin rauha, mutta Belo-ozerassa, joka oon Syvärinväylän länsipuolela, met saima kuula uutisen, ette kirjaalilla oliki uusi kuninkas, jota kukhaan ei ollu nähny, mutta se oli syntyny Marjatta-nimisestä tyttärestä, joka oli neitsy. Se oli marjamettässä syöny puolan ja siittä lähteny raskhaaksi. Synnyttäminen oli saanu villit mellakat aikhaan. Tyttären vanhemmat olit ajahneet sen kotoa huorana. Tyärriepu oli kuiten löytäny hevostallin Novgorodin likeltä ja hevoset olit puhaltanheet niin paljon höyryä, ette talli oli muuttunu saunaksi, jossa tyär oli hajonu ja saanu pojan, jonka se oli kasuattannu salassa uueksi kuninkhaaksi. Pahat henget olit ryöstänheet pojan ja viskanheet sen Hiitheen mutta aurinko oli näyttäny pojan äitile missä poikariepu oli. Sillä ei ollu nimeäkhään ja siksi äiti kuttu vanhaan tietäjän Väinön valhaan sen veelä, mutta Väinö oli pölästynny ja tuominu pojan kuolemhaan. Jos ei Kväänlannin tietäjä olis siihen tullu, poika olis hävitetty. Tietäjä valo sen veelä niin, ette vesi pirskosi Väinön parthaan ja vaatheishiin ja poika valethiin kirjaalien kuninkhaaksi ikusiksi aijoiksi. Väinö oli pahentunnu ja menny pyrrölä Belo-ozeran järvele ja kaonu ulvoen jäähyvstiveisua.
Marjatta ja poika olit nyt Jaroslavin palatsissa.
Näin meile kerrothiin. Se oli meile uutinen, vaikka Marjatta-nimisen tyttären olin nähny palatsissa.

Myrskyn loimet ja musta ilma

Met jou’uima liika kauas pohjosheen ja käänyimä takasi. Ison jänkän laiassa oli pahtoja ja niitten suojassa oli hyvä levätä täyen kuun aikana ko permit ei haluhneet tehä matkaa kuutamon takia. Se oli heile vaaralinen ko sutheetki tulit hulluiksi ja ulvoit yökauet. Alakuussa met lähimä jänkän yli läntheen. Pohjastuuli puhalsi laiasta ja palelutti monet posket, sormet ja jalat.
Kullervo ilmotti eestä, ette pohjanen huiskutti pieniä koijuja ja nosti lumipilviä kukkuloilta. Se tiesi niin pahhaa ilmaa, ette Kullervo käski kääntää takasi jänkän syrjän pahtojen välhiin. Mie tulin epävarmaksi ja kysyin yheltä permiltä, joka pouvasi ilmoja. Se katto mustista kuusista merkkiä ja ilmotti, ettei mithään hättää: kuuset levitit isot oksat ja otit tuulet sylhiin. Ei net sieltä mihinkhään pääsheet. Mutta Kullervo varotti: ko mänty huokaa ja pieni kuusi ojentaa sölkää pakkasessa se tietää myrskyjä.
Mie päätin jatkaa matkaa. Toinen päivä oli komea ja ilma seiso. Sivakoitten sihinä kanto pakkasessa kauas.
Yhtäkkiä keli huononi. Sivakoitten alle alko tarthuun. Met pyhimä net kuula, mutta sekhään ei auttanu. Tuuli katkasi männynlalvan ja sitte tuli myrsky. Se puri ja paino jänkän yli. Ei auttanu muu ko kääntää, näessi, jokku permiläiset sanoit, ette eessä oli maanääri ja tyhjyyen syrjä, josta putosi pohjattomhaan musthaan kuophaan, jossa ei ollu mithään muuta ko mustaa ilmaa.
Kullervo huusi, ette met olema saarossa. Tulien loistheessa met näimä koiranaamat. Net irvistelit ja ja hiivit pensikoissa. Mutta ei net olheet vaaralisia. Net puhuit heän kieltä, joka muistutti niin paljon kväänlantia, ette met käsitimmä mitä net puhuit.
Net kälisit yhtheen äähneen ko maanalaset ruonat ja voivottelit pimeätä ko Kväänlannin paha akka taasen oli varastannu aurinkon ja kuun.
Koiranaamat olit lappalaisia eikä mithään elläimiä. Net olit siivoja ja rauhalisia eikä net vahahneet mithään maan äärtä. Net sanoit, ette maan äärtä ei ollu olemassakhaan. Ko vesi jääty saatto jatkaa vaikka kunkas kauas. Yks oli marsinu niin kauon, ette tuli takasi siihen, mistä se oli lähteny.

Porovasikan syän

Lappalaiset pölkäsit, ette met eksymä ja niilä oli siihen apua antaa. Jos kulkijoile selittää mistä kaikki oon tullu, net kostuva perile eikä mene hukhaan. Ei se piisaa, ette itte tietää mistä tullee, häätyy tietää mistä kaikki oon tullu.
Jobmel oli luonu kaiken porovasikan syämestä ja siksi maa oli sen syän. Ko kaikki oon aivan hiljasta ja tyyntä saattaa kuula syämen lyönin ko painaa korvaa maata vasten. Tämä tieno oli ollu rikasta ennen mailmassa. Vaivasissa koijuissa kasusi lihhaa ja joissa virtasi maitoa, mutta ko ruhtinhaat aloit verothaan niin maa köyhty ja tieno muuttu tyhjäksi ja autioksi. Aurinko, josta kaikki oli tullu, otti kaikki takasi ja ihmiset jäit tänne yksin kivelihöön. Kerran porovasikan syän valitti herättääksheen aurinkon myötätuntoa ja aurinko lähätti takasi maion vaaimen tuuhmiin ja lihan porhoon. Aurinko pani oman tyttären, Päivän neidan, pithään tienoja silmälä. Se viepi nyt koko mailmaa kohti ikusta kessää ja siksi lappalaiset ei rakena pysyviä majoja, ei kaupunkia eikä kyliä. Net oon kulun päälä niinku Päivän Neida ja tuulet, joita oon neljäkymmentäkaheksan.
Nyt sanothiin, ette paha akka oli pannu Päivän Neidan vaahraan. Pahat ihmiset sanoit, ette heän isä oli koira ja äiti Kväänlannin perekuninkhaan tyär, mutta se oli valhetta. Het olit aurinkon ja valon lapsia ja heän mieli virtasi ko tunturijoki.
Kerran jatunit meinasit syä kaikki kalat ja porot, mutta Jobmel poltti heän majat ja net pakenit. Sitte tulit rautavaatheet ja varastit kullan ja hopean ja lopuksi nämät tsuutit, jokka itteä käskevä kvääniksi. Net veit kultaa ja hopeata kans ja tapoit lappalaisia, jokka olit siirtynheet maan alle ashuun. Net, jokka sinne jäit, oon vieläki sielä ja niitä sanothaan ruoniksi. Niitä suojelevva tulikäärhmeet. Lappalaisile Jobmel oli antanu noiat. Kerranki tsuutit tulit taphaan noitaa. Tämä halusi ensin syä vähäsen poronlihhaa. Se söi ja mutisi, mutisi ja söi kunnes tsuutit tulit hulluiksi ja tapoit toisensa. Tätä mutinaa saattaa vielä kuunela, ja jos sen käsittää, saapi noituuen lahjan.
Met kiitimä viehraanvarasuuesta.

Käymäjärven kivi ja Kainulaisjärven taistelu

Met pääsimä hankikelilä äkkiä Kväänlanthiin ja tulima järvele, jonka rannoila asu lappalaisia ja kvääniä. Met panima kiven näitten välhiin: lappalaiset jäit veromaksajien puolele ja kväänit veronkantajien puolele. Mie jätin sinne pirkkamiehen valhvoon ruhtinhaan asioita. Lappalaiset pölästyit ja jätit järven, joka sai nimeksi Käymäjärvi, ko paikka oli ollu kätkössä. Sinne met panima ison kiven, johonka hakathiin Antreeaksin kolme ristiä, jokka muistutit lappalaisten kottaa ja perekuninkhaan kruunua. Tätä sanothiin sen jälkhiin Käymäjärven kiveksi ja ko se oli hakattu ruonaväen palvontapahthaasta siinä oli vaaralista liikkua. Siinä meni pää sekasin. Siinä oli näkyviä sanoja, joita kukhaan ei käsittänny. Kylän tietäjä sano, ette näkyvien sanojen auvain oon Tuonelassa ja ko uusi perekuninkas tullee, se noutaa sen ja selittää mitä siinä seisoo.
(KUVA?)
Nämät lappalaiset ei olheet yhtä rauhalisia ko net, joilta saima opastuksen. Nämät villittit heimolaisia ja net aloit sothiin meitä vasthaan. Net ei haluhneet luovuttaa maita meile eikä net tykähneet rajapaaluista. Tämä oli ensi kerran ko met koko matkan varrela kohtasimma viholisia. Tämä johtu varhmaan siittä, ette Kväänlanti oli kauon ollu ilman perekuninkasta, joka olis saattanu pittää heimot paikoilans. Nyt net riitelit tienoista ja vesistä. Met freistasimma pysyä Kväänlannin rajojen sisälä, mutta se oli hankalaa. Kukas tietää mistä rajat menevä ko niitä ennen ei ole ollu.
Käymäjärvestä met menimä suohraan aurinkonlaskhuun käsin. Tarkotus oli laittaa paalut rajoile ja mennä Caelicsheen, jossa oon Antreeaksen kivi, josta täti oli mulle puhunu kuolinvuotheela. Mie halusin nähä jos se toelaki oli haljenu. Päämäärä oli Turilanvaara. Caelicsen ja Turilanvaaran välinen maa oli palanu ja näköala sanothiin olevan päätä huimaava.
Meile tuli ilmotus perekuninkas Turihlaalta, ette Siima häätys loistaa kaukaa Turilanvaarale samana päivänä ko yö ja päivä olit yhtä pitkät, ko päivä seisoo ja yö jähmettyy.
Met kiiruhtimma, mutta Kväänlannin pohjosemassa paikassa, Kainulaisjärvessä, lappalaiset olit meitä vastassa ja täälä sytty kova taistelu. Met järjestimmä kaariampujat. Lappalaiset viskoit keihhäitä. Taistelu aaltosi ees ja takasi. Met hyökkäsimmä ja viholisjoukko perräinty oman rajan tienoila, missä yks väylä varastaa vettä toiselta ja kuljettaa sitä päivänsuunthaan. Lappalaiset sanoit vasthaanottavaa varastettua vettä gaalash-väyläksi ko vesi oli aina kylmä. Kväänit sanoit sitä Caelicseksi, mikä tarkottaa sitä sammaa.
Omala rajala ihminen taistelee aina kovemin. Lappalaiset sait omia henkiolentoja heän puolele ja noitia tuli mettistä ja net köyryt huusit rakheita taihvaasta. Net olit niin isoja, ette etumaiset kaariampujat kuolit. Kullervo sai othaan kans rakheen, mutta se puisti päätä ja huusi: ”Taivas ja maa tärisevvä!” Paikkaa oon siittä saakka sanottu Täränöksi.
Lappalaisia oli niin paljon, ette met olisimma joutunheet hukhaan jos meän tietäjä tietäjä ei olis ilmestynny siihen. Se tuli pienessä venheessä, jota porohärkä veti. Se sai meän pakokauhun rauhottumhaan ja järjesti Kullervon avula linjan, jako kalpoja ja uusia kaaria ja niihin kuuluvia manattuja kuuttia. Sitte se huusi taihvaale, ette vaihettaa puolta. Se huusi lappalaisten kielelä: ”Ukko hukko halla huttu hut hut!” Silloin taivas kuuli ja lähätti kettulauman ja sytytti hännät tulheen. Ketut elikkä revot niinku niitä kvääniksi kuttuthan, kuljit koloa vauhtia taihvaan yli ja löit lappalaisten rautakampheita niin, ette net poltit pahasti käet. Taihvaantuli sai siinä uuen nimenki: revontulet.
Met konttasimma tulten alta ja pääsimä amphuun kuuttia. Lappalaiset pakenit, mutta huusit hyvästiksi, ette het kostava.
Met olima auasheet tien pohjosesta Faaraviitin valtakunthaan.

With kind permission of Bengt Pohjanen

Hiidenmaalainen tarina

Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta, nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden. Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi muuttuvat.

Sillä ihminen ja hänen elämänsä on, niinkuin jo kuuluisa pakana Pindaros laulaa: Σχιχϛ ονχρ joka merkitsee yhtä kuin Varjon uni, ja hänen kohtalonsa Korkeimman käsissä niinkuin mesipuun vaha.

Kirjoitettu Reigissä, Hiidenmaalla, Ruotsin valtakunnassa, kaikkein Armollisimman Kuninkaamme Carolus XI:n kolmantena hallitusvuonna, Anno Domini 1662.

 

3

Niin siis tapahtui, että minä jouduin Reigiin yhdessä vaimoni Catharinan kanssa, että täytettäisiin, mitä Jumala tutkimattomassa neuvossansa oli päättänyt.

Mutta oli niinkuin entinen elämäni olisi mennyt lukkoon takanani, ja kaikki, mitä hänessä oli, häpiätä, erhetystä ja murhetta, mutta myöskin riemun rahtua. Niin en minä enää alinomaa muistellut ihmisten vääryyttä ja kiittämättömyyttä enkä myöskään, kuinka korkialle minun elämäni kaari vielä olisi kohota tainnut. Vaan minä päätin tyytyvä osaani ja katselin ympärilleni ja näin sanoin itselleni:

»Haec est domus tua, Paule Lempeli, — tässä on sinun nyt elettävä, tähän myös todenperään kerran kuoltava, ja tuossa vähässä kirkkomaassa luittesi valjettava hamaan siihen saakka, kuin arkkienkeli Mikael Tuomiopäivänä pasuunaansa toitottaa. Mitäs siis enää turhia pyristelet?»

Mutta koska minä omin silmin näin nämä Reigin rannat, niin en minä totisesti enää hämmästellyt, ettei Piispa Rudbeckius ollut saanut tänne parempata sielunpaimenta kuin kuolemantuottamuksesta syypenkissä seisoneen miehen. Sillä näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa mielen, eikä yksinäisempätä  alaa  liene monta Vironmaalla eikä Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää exilium’iin elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin.

Mutta koko Hiidenmaa ynnä Reigin kanssa kuului tähän aikaan korkialle Herralle ja Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, rahvaalta Laiska-Jaakoksi kutsuttu, joka oli ostanut sen kolmestakymmenestätuhannesta hopiatalarista, senjälkeen kuin hän oli ottanut avioksensa kuninkaan entisen lemmityisen, Ebba Brahen.

Vaan kartalla on Hiidenmaa niitten neliskulmaisten timpsaiojen elikkä sarvivehnäisten kaltainen, joita Tallinnan turulla kaupitellaan. Reigin kohdalla puskee ranta kahden puolen kauvas mereen kaksi sarvea, jotka ovat Kõpun ynnä Tahkunan niemet. Niin näitten sarvien välissä on synkiä korpisaari, niinkuin härjän otsassa kyhmy, kuin on nimeltänsä Kõrgessaare. Ja vielä siitäkin ulompana on hietaselkiä, meren luotoisia ja kareja, kussa norpat ja hallit elokuussa avioidessansa kisailevat, ja joutsenparvet joka kevät levähtävät, koska he matkaavat pohjoista kohden suurille, suolattomille vesille.

Sillä totisesti, helpompi on näillä seuduin hylkeitten asustaa kuin ihmisen lasten. Maa nielee vettä janoonsa ja nousee meren pohjasta niinkuin luomisen päivinä, ja saaret muuttavat heitänsä niemiksi, salmet joiksi, mutta lahdenperukat järviksi, niin että Genesis ja luomisen ihmeet ovat alati silmäimme edessä. Vaan meri yhä alenee, jättäen jälkeensä autiota karjanummea, jolla ei viihdy puu eikä pensas, vain vesikivet. Niin minä vahvasti epäilen, eiköstä tämä Reigin lahti kerran kuivu.

Mutta  kaksi peninkuormaa Reigin kirkolta, keskellä meren selkää, käypi lakkaamaton pärske ja lainemurto, niinkuin sata hallia siellä purstoillansa piehtaroisi, ja talvisin ajautuu ahtojää korkeiksi röykkiöiksi. Niin maarahvas-nimittää tätä kurimusta Suureksi Rahuksi, mutta ruotsalaiset Näckmansgrund’iksi, ja monet Hansalaivat kuin kulkevat Tallinnan ja Visbyn ja Bremenin väliä, ovat siellä juuri surkiasti haaksirikon tehneet ja hukkuneet ynnä laivamiestensä kanssa. Niin on päivänselkiätä, ettei kaikki tämä käy päinsä luonnollisin keinoin, vaan Saatanalla täytyy olla omat vehkeensä pelissä, ja hänen valtansa suuri tämän seudun ylitse.

Myös oli pappilani kurjassa kunnossa, ikkunaklasit kaikki ratki rikkoimia, ja seinät sisältäpäin nokimustat.

Mutta minun sieluni oli kaupungeista ja heidän valleistansa ja torneistansa, heidän väenvilinastansa ja turhuuden markkinoistansa yltäkyllänsä saanut eikä tosin erämaata eikä yksinäisyyttä säikkynyt, vaan sen tervetulleeksi toivotti. Koska minä uuden asuinsijani tarkastanut olin ja myös uudet seurakuntalaiseni tervehtinyt, niin tuli sydämeeni rauha ja lepo, jonka kaltaista en ollut maistanut siitä asti, kuin koettelemukseni päivät alkoivat. Niin minä pyhästi lupasin Luojalleni ja itselleni, että elämäni tästä lähtein pyhittäisin alhaisen ja oppimattoman rahvaan hyväksi, joka oli laumakseni  annettu (sillä Reigin asukkaat olivat miltei järjestänsä hylkeenpyytäjiä ja kalamiehiä, maarahvasta sekä ruotsalaisia sekaisin), ja  tämän Reigin eteen, kuhun kohtalo oli minut tuonut.

Niin minä ryhdyin työhöni Reigissä parhain aivoituksin, niinkuin siiloinkin, koska Jumala oli hyväksi nähnyt panna minut paljon päälle. Ja alussa näytti tosin siltä, niinkuin Herra olisi ajaksi kytkenyt kahleisiin kaikki Helvetin hurtat ja ajokoirat, jotka olivat minua kuin otusta takaa-ajaneet, ja näin suonut minulle hengityshetken.

Sillä vaikka minun työni oli raskas ja vaivalloinen, ja minä olin aluksi yksin suuressa seurakunnassani, ja tämä rahvas yhä syvällä taikauskon ja noituuden pimeydessä, niin siunasi Herra kuitenkin ponnisteluni. Kun minä olin Sanan ruoskaa kuin myös kaakin- ja jalkapuuta ynnä häpiäpenkkiä ahkerasti viljellyt ja vielä kaksi pahinta noitaa maallisen oikeuden käsiin jättänyt, toisen poltettavaksi, toisen seivästettäväksi, niin eivät rakkaat reigiläiseni enää rohjenneet ripustella nauhansuikaleita eikä muita kirjavia hepeniä tammiin elikkä pihlajoihin elikkä myöskin kipuvitsapensaisiin kirkon tykönä, kuten heidän pakanallinen ja jumalatoin tapansa oli. Sillä nämä sieluparat uskoivat puissa asustavan väkeviä henkiä, jotka paransivat heidän karjansa ja raavastensa taudit ja heidän omatkin kipunsa. Eivätkä he myöskään enää alati, juosseet lausujoitten, suolanpuhujien ynnä muitten Pirun puoskarien tykö apua saamaan, vaan tulivat juomaan niinkuin janoinen lauma elävästä lähteestä, joka on Jesus Kristus, meidän Vapahtajamme.

Mutta kun minä hengelliseltä työltä ja toimeltani pääsin, niin minä reigiläisten kanssa kävin kalassa elikkä myös hylkeenpyynnillä, sillä minä olen jo hamasta nuoruudestani asti ollut kiivas metsänkävijä ja kyttä niinkuin autuas Nimrod. Niin on minun sydämeni himo alati ollut oleilla metsissä ja vesillä, viritellä rihmoja ja panna tähdelle metsän merkkejä, kuin on teeren kukertelua, tarhakärmetten ja multalierojen oloa ja haarapääskyn lentoa.

Niin minä näillä retkilläni luovuin papillisesta vaatetuksestani ja vaatetin itseni niinkuin yksi heistä, ja tämä tuli minulle tavaksi ja toiseksi luonnoksi, niin että minä lopulta vain pyhä- ja juhlapäivinä asuani muutin. Ja samalla minä myöskin — olkoon tämä sanottu! — aloin muutenkin laiminlyödä ulkonaista muotoani ja mitämaks unhoittaa hiukseni sukimatta ja leikkaamatta.

Niin ei olisi kenkään, ei edes oma vaimoni, taitanut minua reigiläisestä kalamiehestä eroittaa, koska minä talvella Luuvalon päivänä muitten mukana köysikimppu olalla ja lammasnahkaturkit ylläni, mutta jalvoissani polvenkorkuiset vesisaappaat, tuuralla jään vahvuutta edessäni askel askeleelta koettelin, matkalla ajojäälle.

Kävi parahultainen pohjoistuuli, joka on tuulista terveellisin, koska se ruumiin karkaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.

Mutta hylkeet olivat heidän häitänsä viettäneet, niinkuin tämän luontokappaleen tapa on, elokuisilla luodoilla Kootsaaren, Külalaidin ynnä Helmerahun luona, ja meren jäätyessä siirtyneet suurelle merelle Gotlandia kohden, jota maarahvas Ojumaaksi kutsuu. Vaan Paavalinpäivän tienoissa syntyivät emoistansa jäällä valkiat, pitkäkarvaiset poikaset, muuttuen moniaassa viikossa heliäntäplikkäiksi.

Niin koska me jääaukon reunalle ennätimme, niin kelletteli siinä mahallansa keväisessä auringonkiillossa kuusiviikkoinen hallinpoikanen, hylje-emon pyydystäessä hänelle murkinata jään alta.

Ja tämä hallinpoika ärhenteli ja urisi kuin äkäinen koiranpentu, ja kävi hampaat irvissä tuuraan kiinni.

Nota et observa! tämä oli minun ensimmäinen talvinen hylkeenpyyntini, ja minä tunsin vereni kiertävän vetriämmin tästä näystä.

Sillä tuskin oli poikanen äännähtänyt, kun jo emohylje hänen hädässänsä syvyydestä sukelsi, poikasellensa avuksi muka, koska järjettömiä luontokappaleitakin näin veri vetää.

Mutta hylkeet ynnä muut alemmat luodut on suotu kristitylle ajanratoksi sekä soveliaaksi ruumiin ravinnoksi. Koska siis emohylje hänen ymmyrkäisen päänsä vedestä koroitti, niin kävi köyden viuhaus, ja keihäs upposi hänen niskahansa.

Vaan nyt alkoi kamppaus niinkuin elämästä ynnä kuolemasta, sillä emohylje äkisti umpisukkeloon sukelsi, niskassansa vääntyvä väkä, ja köyttä jään alle lappaen, niinkuin iso lohi koskessa siimaa lappaa.

Näin minäkin, Reigin pappi, muitten mukana pingoittuvata köyttä pitelin, polvillani tuuran päällä, koska avannossa verinen vaahti kuplina kuohui, niinkuin ei olisi milloinkaan Tuomiokoulua, Isiocratesta ja Hesiodosta elikkä Bodeljea ja Bartholinia, sitä öljysilmää ja länkäsäärtä, ollut. Mutta tämä oli tulista menoa, miehiselle miehelle ja hänen verillensä sangen soveliasta, ja minä tunsin voimieni kaksinkertaisiksi kasvavan.

Vaan koska hylje hetkeksi vauhtiansa hellitti ja pulpahti pinnalle, henkeä vetääksensä muka, niin kävi tuura, ja halli, kuoliniskun saatuansa, jäi kellettämään avantoon.

Niin me pyydystimme samana ehtoopäivänä ajojäältä vielä yksitoistakymmentä hyljettä, halleja ynnä norppia.

Ja minä opin sangen nopiasti hyljekeihään heiton ja kaiken, mikä hylkeenpyyntiin tulee, niinkuin en olisi ikänäni muuta tehnyt, ja minun oli mieleni hyvä, koska seurakuntalaiseni minua kiittivät. Lumesta ja jäästä kuin myös tämän leikin vaarasta valui sieluuni rauhaa ja unhoitusta, niinkuin klasista kallista ja parantavaista voidetta.

Koska me yövyimme jäälle, laittaen makuusijamme tapettujen hylkeitten väliin, näin pakkasessa lämpiminä pysyäksemme, niin minä valvoin vielä tovin aikaa toisten jo nukkuessa ja katselin hehkuvaisia hiiliä, jotka olivat jääneet kytemään nuotiosta jääröykkiön varjoon.

(Sillä me olimme ehtoolla aterioineet ja keittäneet padassa hylkeenlihaa, joka maistuu makialta niinkuin nuoren hirven paisti.)

Ruumiini läpitse kulki niinkuin vilun värinä, vaikka makasinkin kahden hylkeen Välissä.

Niin minä nousin ja iskin tuluksilla taulaan tulta ja panin palavaisen taulan heinätukkoon, mutta heinätukon vähäisten halkojen alle.

Ja kun lieska kirkkaasti jäätä valaisi, niin minä istuin yksin nuotion ääressä. Mutta minun ajatukseni olivat makiat, ja minä ajattelin siinä jäällä istuessani:

»Hyvin teit, Herra, ettäs minut tänne toit, pois ihmisten turhuudesta, juonista ja kateudesta, joilla ei lepoa eikä loppua ole. Eikö ole onnellisempi oloni täällä jään autiudessa ja alhaisen rahvaan parissa, kuin se oli maailman turulla, kirjanoppineitten seassa ja kunnian kukkuloilla? Minun vihamieheni ovat kaukana eivätkä tänne astikka minuun rupia. Onhan minulla siviä vaimo, joka on jalo Jumalan lahja ja tulee Herralta, joka kahdesta tekee yhden lihan, Syr. 26:3.»

Vaan koska minä näin ajattelin, en minä aavistanut, kuinka lyhyt minun sieluni lepo oli oleva, ja korkialla minun pääni päällä tuikki minun kylmä ja kuiva kohtalontähteni Saturnus.

Mutta kun me kolme yötä ja päivää näin olimme pyydystäneet ajojäällä, niin oli meidän yhteinen saaliimme kolme kolmattakymmentä hyljettä. Niin me läksimme paluumatkalle Reigiä kohden, hylkeet liukuen seljällänsä pitkin lumista jäätä, miesten vetäminä niinkuin kelkat, köysi kautta lävistettyjen etukäpälien, ja suussa rauta.

Ja  koko Reigin- ynnä Rootsikylän vaimonpuolet olivat meitä vastassa rannalla, ja kylissä alkoi kohta suuri hylkeenihran ynnä lihojen keitto ja suolaanpano sekä nahkanparkinta, ennenkuin ne vietiin Haapsalun ja Tallinnan markkinoille.

Mutta koska minä oman osuuteni kanssa, joka oli kaksi mahtavata hallia, Reigin pappilahan astuin, kuin oli vähän matkaa kirkolta maantien ja kujan takana, niin minun vaimoni Catharina peräytyi minua aivan kuten sinä ehtoona, koska kerran Bodeljesta tulin. Eikä hän tahtonut kättänsä hylkeeseen satuttaa eikä myös sen lihaa elikkä ihraa, vaikka se olisi ollut kuinka valkiata, kielellensä panna eikä sen löyhkää sieraimissansa sietää, niin se oli vastoin häncti luontoansa. Vaan palkkapiikain oli tehtävä tämä kaikki hänen edestänsä, ja hän käskei vielä viruttaa uudellensa avannossa koko pyykin, joka oli ollut saunassa, koska hylkeet pihaan tuotiin, ettei mitämaks siihen hajun haikua jäisi.

Ja vaikka hän ei sitä tosin sanoin sanonut, niin minä kuitenkin tajusin hengessäni, että hän sydämessänsä salaisesti nureksi ja katsoi ylön minun talonpoikaista vaateparttani ja ajanvietettäni Reigissä.

 

15

Niin meni suvi, ja syksy hänen jäljissänsä, ja joutui jo joulukuu, ja yhä minä Reigissä yksin murhettani ja häpiätäni haudoin. Mutta vastaan Uudenvuoden pyhää yötä tuotiin minulle kiireellinen sana, että vaimoni Catharina Wycken ja Jonas Kempe, se Reigin entinen Diaconus, oli tavoitettu yhdellä luodolla Turun saaristossa, kussa he olivat piileskelleet, ja senjälkeen tuotu Tallinnaan tuomiotansa ja rangaistustansa saamaan.

Niin tänä Uudenvuoden yönä kiilui paljon ja kirkkaita tähtiä taivaalla, mikä tietää runsasta pähkinäsatoa.

Mutta minun rinnassani löivät tuntoni aallot ristikkäin niinkuin Näckmansgrundin hyrskyt, koska minä tämän sanoman sain, ja usiasti päänikin ylitse, ja itsekullakin oli hänen tahtonsa.

Sillä vaikka minä olin tätä sanomata vartonut vajaan ajastajan pelvossa ja vavistuksessa, ja se oli ollut ensimmäinen ajatukseni aamulla ja viimeinen ehtoolla, niin en minä kuitenkaan ollut valmis sitä vastaanottamaan.

Niin tätä myrskyn riehua rinnassani kesti, ja minulla oli aikaa aivoitella enemmän kuin minun rauhalleni hyvä oli, sillä ilma kääntyi suojalle ja tuli kelirikko, enkä minä päässyt lähtemään jään poikki mannermaalle ennenkuin lähes kolmen viikon päästä, ja monta kutsuttua todistajata Hiidenmaalta minun kanssani.

Mutta koska me Tallinnaan saavuimme, niin oli Linnanoikeus jo ennättänyt kahdesti istua, ja kaikki Suomen puoleiset todistajat, kuin myös osaksi syytetytkin kuulusteltu.

Vaan aamulla varhain minä majatalossani valmistin itseäni Oikeuden eteen mennäkseni paastolla ja rukouksella sekä myöskin etsein opastusta P. Kirjasta, ennenkuin läksin Oikeuden huoneeseen Toompäälle.

Mutta Oikeuden istuntoon oli saapunut sangen paljon rahvasta pakkasesta ja huonosta kelistä huolimatta, sillä totisesti ei taida joka päivä tapahtua, että kristillisen seurakunnan Diaconus karkaa esimiehensä emännän kanssa. Niin minä äkkäsin heidän seassansa monta muotoa, jotka olivat minullen tuiki tutut menestykseni ajoilta, mutta minä en ketään tervehtinyt, vaan sallein heidän supista ja silmiänsä killitellä. Niin myöskin Herra Tohtori Heinricius Bartholini, se nykyinen Tuomiokoulun Herra Rector, istui siellä etumaisessa rivissä, ja hän oli tosin paisunut ylön mahtavaksi, niinkuin ei hän olisi enää vaatteisiinsa mahtunut pelkästä ihrasta ja mahdista.

Niin myöskin Herra Praeses sekä kaikki Herrat Assessores, joittenka seassa oli sekä ritareita että porvareita, olivat paikoillansa.

Mutta koska syytetyt sisään tuotiin heidän vartijoittensa välissä, niin minun viheliäinen sydämeni alkoi lyödä niinkuin kellon läppä.

Sillä minä en ollut nähnyt vaimoani Catharinaa yhteen ajastaikaan, siitä tiimasta ja hetkestä, koska hänet vihapäissäni permannolle vaikertamaan jätin.

Niin minä vastahakoisilla silmilläni näin yhden vaimonpuolen hahmon, kuin minulle oli niinkuin muukalainen ja sentään tutumpi kuin kaikki kuolevaiset. Sillä hänen suunsa ynnä silmänsä, leukansa ja hiuksensa olivat samat ja sentään toiset ratki, ja hänen laihat sormensa, jotka hän taas sangen kiintiästi helmaansa risti, olivat samat, joihin minä olin kerran kihlasormuksen painanut.

Mutta mies hänen vierellänsä, Jonas Kempe, se Reigin Diaconus, oli kelmiä muodoltansa niinkuin kalkkiuunissa poltettu kalkki, ja minä hänen näköpäästänsä päätin, että häntä oli kuulustelussa kidutettu.

Niin minä en tuntenut säälin rahtua häntä kohtaan, vaan näin ajattelin:

»Mahtaakos Herras ja Ruhtinaas nyt avukses tulla, koskas häntä hädässäs huudat?»

Mutta minun ympärilläni kulkivat asiat sitä kulkua, kuin heille säädetty oli.

Niin Herra Praeses luki julki syytöksen suurella äänella kaikkien kuullen.

Ja todistajat astuivat esiin heidän järjestyksensä jälkeen ja vannoivat valansa todistustansa antaaksensa.

Niin enimmäisenä oli Napipärdin Jüri Kärdlan vallasta Hiidenmaalta, salakuljettajana tunnettu, joka ensin jyrkästi kielsi mitään tietävänsä. Mutta koska pyöveli oli häntä kahdesti tulisilla pihdeillä näpistänyt, niin hän Oikeuden huoneeseen takaisin tuotuna tunnusti, että Jonas Kempe ja Catharina Wycken olivat Kolmen Kuninkaan päivän jälkeisenä yönä edellisenä vuonna saapuneet hänen pirtillensä, jonka jälkeen hän seuraavana päivänä oli vienyt heidät kalapirttiinsä ja siellä heitä lymyttänyt kahdeksan viikkoa. Mutta meren auettua hän oli vienyt molemmat sytetyt yöllä purjevenheellänsä Suomen puolelle ja oli siihen myötätuulessa mennyt kaksi yötä ja päivää. Niin sytetyt olivat maksaneet hänelle tästä kaikesta kymmenen riikintalaria.

Niin Kristi, pappilan entinen karjapiika, otti valallensa, että hän oven raosta oli nähnyt, kuinka Herra Diaconus oli sekoittanut yrttejä elikkä jotain mustaa jauhoa kaljahaarikkaan ja tarinnut sitä papin muorin juoda. Mutta kun papin muori oli nostanut haarikan huulillensa, niin oli sinistä sauhua tullut hänen suustansa, ja sauhun seasta vähä tulenliekki, joka oli kaksihaarainen niinkuin kärmeenkieli. Ja tästä lähetin oli papin muori alkanut palaa synnillisessä lemmessä Herra Diaconukselle, niin että palkollisetkin olivat sen äkänneet.

Niin Sauna-Ann, joka asuu vähäisessä töllissä kirkon luona, todisti nähneensä Herra Diaconuksen antavan suuta papin muorille Reigin kirkkomaalla, mutta koska hän riensi lähemmäksi, niin kiireesti kuin lättäjalaltansa pääsi, ei hän nähnyt enää mitään, vaan kuuli vain kahden mustan peltovariksen rääkkyvän kiviaidalla.

Ja vielä monta muuta kristillistä todistajata kuulusteltiin tänäpänä, jotka kaikki ilman poikkeusta todistivat Catharina Wyckenin ja Herra Diaconuksen olleen synnillisessä lemmenliitossa keskenänsä.

Mutta koko ajan minä istuin ja varroin, milloin minun vuoroni todistaa tulisi.

 

18

Niin tuli vihdoin se yö, jonka huomen Oikeuden päätöksen ja meidän Herramme tahdon jälkeen oli oleva näitten kurjien syntisten viimeinen.

Mutta tänä yönä eivät minun luomeni laskeutuneet umpeen, vaan jo ehtoosta minä majataloni jätin ja vaeltelin kuin varjo pitkin alakaupunkia, senjälkeen kuin Toompään portti oli suljettu.

Vaan yö on aina päivää tukalampi, sillä Saatanan, sen Pimeyden Ruhtinaan, valta on yöllä väkevämpi, niinkuin hän myös yöllä surmasi esikoiset Egyptissä.

Näin minä vaeltelin auringon nousua odotellen. Pakasti heikosti, ja minun jalkani usein lipesivät, sillä kadut olivat pilkkoisen pimiät ja täynnänsä kuoppia. Kadun kulmissa tuli vastaani yövartioita avainkimppujensa ja lyhtyjensä kanssa, ja he huusivat toisillensa ajan ja tiimain kulkua. Niin he joskus lyhdyllänsä myöskin minun kasvojani valaisivat, mutta eivät minua pidättäneet, koska he papinkauhtanani äkkäsivät. Ja myös moniaita vartioita seisoskeli vuorollansa kaupungin muureilla ja porteilla, ja minä näin heidän vaihtuvan, koska yö kului.

Ja minä ajattelin kaikkia, jotka nukkuivat vanhurskaan unta lukittujen luukkujen takana, ja joille huomen oli vain huomen muitten seassa eikä muuta mitään.

Vaan koska aamu alkoi valjeta, niin minä astuin yhdelle kummulle, josta minä eroitin selkiästi tornit, kuin ovat Hyvänpäivän torni, Paholaisen torni, Neititorni, Paksu Margareta, Kiek in de Kök ynnä Pitkä Hermann.

Ja minä katselin Pitkää Hermannia ja ajattelin:

»Valvotkos elikkä nukutkos, Catharina Wycken? Koska sinun kuoleman pitää, muistatkos häntä, joka sai sinun neitsyytes?»

Ja minä olisin tainnut parahtaa tuskasta, sillä minun sydämeni oli vereslihalla ja niinkuin tulisien pihtien välissä.

Kadut olivat yhä vielä tyhjät, ja vain monikahdat leipurinsällit kiiruhtivat leivintupiin valmistaaksensa timpsaioja, koska kaupungin porvalit heräisivät unestansa.

Niin minä kuulin yhden heistä sanovan hänen kumppalillensa:

»Joudutakin jalkojas, että ehtisimme aamutaikinan ajoissa tehdä, sillä tänään teilataan pappi ja hänen porttonsa.»

Mutta kun minä tulin Raatihuoneen Turulle, niin oli kuin olisi Bodeljesta Raatihuoneen takaa, kussa pyövelin asunto oli, luukkujen läpitse näkynyt heikkoa tulen paistetta. Bodelje oli minulle tuttu, että sen seinien sisäpuolella olin kaksi yötä ja päivää itse virunut, ja niin minä hiivein lähemmäksi ja kurkistin sisään akkunaluukkujen raoista, kusta tuli loisti. Minä näin tulen liedessä ja kaupungin pyövelin puhdistavan isoa miekkaa, joka oli hänen edessänsä pöydällä, ja sitä hiovan. Tämä miekka oli arvaten lähes kolme kyynärätä hänen pituudeltansa, ja sen kärjessä viisi läpeä. Niin näihin läpiin pyöveli asetti plyijynpalasia, kääräisi hihansa ja koetteli miekan painoa.

Vaan koska minä tämän näyn näin, niin minä hoipertelin niinkuin humaltunut ja vihdoin yhteen muurin loukkoon kyyristyin ja siinä istuin, sillä voima meni jalvoistani. Minä tutkiskelin ankarasti sydäntäni, tokko rakkaus oli siitä tyystin kadonnut, mutta minä löysin sieltä niinkuin elävän lähteensilmän, joka yhä kumpusi rakkautta ynnä kärsimystä.

Ja minä sanoin itselleni, koska aamun pakkanen puistatti jäseniäni:

»Jollet häntä yhä vielä rakastaisi, Paavali Lempelius, totisesti, et sinä myöskään näin kärsisi.»

Ja minä olin sangen viheliäinen siinä istuessani, ja minun desperatio'ni suuri.

Kuinka sanookaan jo viisas pakana, nomine Homerus:

»Ei ole viheliäisempätä luontokappaletta eikä matoa maan päällä kuin Ihminen.»

Mutta vihdoin oli yö ja hänen valtansa ohitse, ja päivä nousi hänen herraudessansa. Minä näin Toompäällä talojen tiilikattojen kuin tulessa palavan, ja tiesin, että oli tulossa kirkas talvipäivä.

Niin Toompään linnan nostosilta laskettiin alas, ja kaupungin portit aukaistiin, ja myös talojen holviovet ynnä luukku-akkunat avautuivat, niinkuin makaajan silmät, koska hän herää. Kauppias alkoi kaupitella rihkamaansa, leipuri leipäänsä, savenvalaja kruukkujansa, nahkuri vuotiansa. Maarahvasta saapui paljon maalta ja kaupungin muurien ulkopuolelta, mutta myös monta neli- ynnä kuusivaljakkoa moisioista heidän kuomurekiensä ja vaakunoittensa kanssa, ja ritareita ratsujensa seljassa. Niin kadut ja Raatihuoneen Turku täyttyivät väestä, ja oli siinä miehen- sekä vaimonpuolta, mutta myös lapsia, kaupungin porvalia ja hantvärkkiä ja Suuren ja P. Kanutin Killan kauppamiehiä, ja pönkkähameisia moisionrouvia heidän palkollistensa kanssa. Niin kaikki tämä väenpaljous teki, niinkuin he olisivat jotain erinomaista ja tähdellistä odottaneet, jonka piti heille suurta mielenrattoa tuoman. Minä näin heidän vääntelevän ja kääntelevän kaulojansa ja kurkistelevan toistensa olkapäitten yli ja kiivaasti toisiansa tyrkkivän ja tappelevan, kuka etumaiseksi saisi, ja koko ajan pitävän senkaltaista sipinätä ja supinata niinkuin mettiäiset, koska he parveilevat. Niin minä ymmärsin ylön hyvin, että heille oli tuiki yhdentekevätä, josko he vartosivat yhtä karhuntanssittajata ja sälmänkääntäjätä elikkä nuoralla kävijätä ja muuta konstiniekkaa elikkä myös kahden kurjan syntisen surkiata kuolemata, kun se vain heidän uteliaisuuttansa kutkuttaisi. Ja minä sangen suuresti halveksin heitä ja koko ihmisen sukukuntaa tämän takia, mutta sekaannuin heidän vilinäänsä, näin lymyten, ettei minua mitämaks vielä tunnettaisi. Niin minä kuljin väentungoksen mukana Raatihuoneen Turulle asti.

Siellä minä pysähdyin, Vaakahuoneen kulmaan, ja koska Luoja on minulle runsaasti pituutta mitannut, niin taisin selkiästi nähdä kaiken, kuin tapahtui, vaikka seisoinkin taampana.

Mutta koska Raatihuoneen iso kello kymmenen lyöntiänsä löi, niin tämä hälisevä väenpaljouskin hetkeksi hätkähtäen vaikeni, sillä kaikki tiesivät tämän merkiksi, että Pitkän Hermannin ovi aukeni, ja saatto läksi sieltä alas kaupunkiin. Mutta minun korvissani tämä kellonsoitto kaikui niinkuin sielukellot.

Niin minä näin saaton saapuvan Raatihuoneen Turulle, ja siinä oli kuusi kaupungin vartiata, ja heidän keskellänsä molemmat kurjat syntiset. Mutta kaupunginpyöveli kulki heidän vierellänsä, paljas miekka kädessä, vaan pappia ei näkynyt, sillä he olivat jo ennen lähtöänsä viimeisen lohdutuksensa saaneet.

Koska he Raatihuoneen eteen ennättivät, niin he alkoivat kolmasti kiertää turkua, tavan jälkeen. Mutta kurjain syntisten silmät olivat peitetyt liinaisella, etteivät he näkisi.

Niin koska he ensimmäistä kertaa minun kohdalleni tulivat, niin minun raadollinen sydämeni kiertyi ympärinsä rinnassani niinkuin jauhinkivi, ja minä olisin maahan horjahtanut, jollen olisi seisonut väentungoksessa, ja takanani paksu olvenpanija. Sillä vaikka minä olin luullut vihaavani tätä vaimonpuolta sen vaivan takia, minkä hän minulle oli valmistanut, ja leikanneeksi hänet pois elävästä lihastani, niin minä häntä yhä rakastinkin palavalla ja kipiällä rakkaudella, koska näin häntä viheliäisesti vietävän ohitseni teilattavaksi hänen synteinsä takia.

Niin minä tuiki unhoitin hänen synninkumppalinsa Jonas Kempen, joka hänen vieressänsä kuolemata kohden kulki, niin etten minä häntä nyt enkä myöhemmin katsonut, vaan hän oli minulle niinkuin tyhjää ilmaa. Niin minä myös unhoitin ihmiset ympärilläni, heidän uteliaisuutensa ja heidän julmuutensa.

Ja minä sanoin hiljaa, mutta kuitenkin niin että sen kuuluman piti:

»Catharina!»

Mutta hän ei näyttänyt kuulevan ääntäni sen hälinän takia, jota rahvas piti, sillä kompia ja herjauksia satoi ihmisten suusta, olivatpa he ylhäisiä elikkä alhaisia, saksalaisia, ruotsalaisia elikkä maarahvasta, ja itsekukin katsoi, että hänen oli heitä solvaistava. Ja jollei vartioita olisi ollut, niin he olisivat kai repineet kurjat syntiset, kappaleiksi elikkä kivittäneet heitä.

Vaan minä ennätin juuri selkiästi nähdä vaimoni Catharinan huulet, kalpiat ja vailla verenpisaraista, ja hänen päänsä, joka oli kallellansa, ja hänen valloilliset hiuksensa. Ja minä myös ennätin nähdä hänen kaulansa sinertävät suonet, mutta side peitti hänen silmänsä minulta. Vaan kun minä katsoin hänen kahlehdittuja käsiänsä, niin minä muistin, kuinka hän kerran oli loitonnut tyköäni, että hän luuli pyövelin minuun kajonneen. Ja minun tuli häntä tällöin suuresti surku, sillä minä tiesin, että pyöveli oli häneen rupiava, juuri pian.

Niin koska hän toista kertaa kohdalleni tuli (sillä minä en enää nähnyt muuta kuin hänet yksin, ja kaikki muu oli minulle yhdentekevätä ja turhaa ratki), niin minä uudellensa koroitin ääneni ja sanoin, mutta tällä kertaa selkiämmin, että hän kuulisi:

»Catharina Wycken, kuuletkos minua?»

Niin tällä kertaa hän varmasti kuuli minun ääneni, sillä hänen jalkansa, jotka olivat kahleitta, pysähtyivät, ja hän käänsi päänsä minua kohden, ja hänen huultensa sopesta juoksi kuin tuskan juova, ja hänen vähä leukansa värisi. Mutta kaupunginvartia tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä kylkeen, ja hän vavahti ja meni eteenpäin.

Niin minut tällöin valtasi suuri sielunhätä, ja minä olisin antanut autuuteni, jos olisin vielä taitanut kuulla hänen äänensä, niinkuin se olisi ollut ainoa tärkiä asia maailmassa. Ja koska hän kolmannella ja viimeisellä kierroksella taas tuli kohdalleni, niin tunkeuduin minä väkijoukon läpitse etumaiseen riviin, ja nyt minä sanoin, sangen kuuluvasti:

»Catharina, minä olen läsnä.»

Niin minä näin, kuinka hänen verettömät huulensa avautuivat, ja hän aikoi puhua, ja liinaisen alta, kuin hänen katsantonsa kätki, kierähti kyynel hänen poskellensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, eikä hän taitanut sitä poispyhkiä. Ja ennenkuin hän mitään ennätti sanoa, oli hän jo ohitse, ja saatto läksi kulkemaan Raatihuoneen Turulta Jerusalemin mäkeä kohden. Mutta väenpaljous, joka oli paisunut turulle kuin virta patoon, vyöryi nyt heidän jälkeensä, sillä itsekukin tahtoi mielensä ylennykseksi nähdä heidän päänsä putoavan pyövelin miekan alla. O ihmissukua ja hänen kataluuttansa! Ja vielä koko Tallinnan olvenpanijain ammattikunta liittyi saattoon, sillä tainkaltainen oli tapa.

Vaan minä jäin jalkaani sijalle seisomaan tyhjälle turullen enkä kuullut ympärilläni kuin kyyhkysten kuherruksen Raatihuoneen räystäältä. Ja niin ei pitänyt minun kuuleman Catharina Wyckenin ääntä enää tässä elämässä, eikä mitä häriellä olisi minulle sanottavata ollut ennen kuolemaansa. Kuka tietää, mitä yksi syntinen ja rikkonut vaimo mietiskelee mielessänsä, koska hän pyövelin vieressä viimeisiä askeleitansa astuu? Minä en sitä tiedä, sillä se on Jumalan Kaikkitietävän salaisuus.

Mutta Catharina Wycken ja Jonas Kempe haudattiin niinkuin henkipatot ja pahantekijät hirsipuun alle, jalat etelää, mutta pää pohjoista kohden. Ja pyöveli ynnä hänen vaimonsa jakoivat kurjain syntisten vaatteet keskenänsä, niinkuin laki sallei, samoinkuin sotamiehet kerran Golgatalla Jumalan Ainokaisen Karitsan, joka poisottaa maailman synnit.

Ensimmäinen runo

 

Mieleni minun tekevi,

aivoni ajattelevi

lähteäni laulamahan,

saa’ani sanelemahan,

sukuvirttä suoltamahan,

lajivirttä laulamahan.

Sanat suussani sulavat,

puhe’et putoelevat,

kieleni kerkiävät,

hampahilleni hajoovat.

Veli kulta, veikkoseni,

kaunis kasvinkumppalini!

Lähe nyt kanssa laulamahan.

saa kera sanelemahan

yhtehen yhyttyämme.

kahta’alta käytyämme!

Harvoin yhtehen yhymme.

saamme toinen toisihimme

näillä raukoilla rajoilla.

poloisilla Pohjan mailla.

Lyökähän käsi kätehen,

sormet sormien lomahan,

lauloaksemme hyviä,

parahia pannaksemme.

kuulla noien kultaisien.

tietä mielitehtoisien,

nuorisossa nousevassa,

kansassa kasuavassa:

noita saamia sanoja,

virsiä virittämiä

vyöltä vanhan Väinämöisen.

alta ahjon Ilmarisen,

päästä kalvan Kaukomielen,

Joukahaisen jousen tiestä,

Pohjan peltojen periltä.

Kalevalan kankahilta.

Niit’ ennen isoni lauloi

kirvesvartta vuollessansa;

niitä äitini opetti

väätessänsä värttinätä,

minun lasna lattialla

eessä polven pyöriessä,

maitopartana pahaisna.

Sampo ei puuttunut sanoja

eikä Louhi luottehia:

vanheni sanoihin Sampo,

katoi Louhi luottehisin,

virsihin Vipunen kuoli,

Lemminkäinen leikkilöihin.

Viel’ on muitaki sanoja,

ongelmoita oppimia:

tieohesta tempomia,

kanervoista katkomia,

risukoista riipomia,

vesoista vetelemiä,

päästä heinän hieromia,

rautiolta ratkomia,

paimenessa käyessäni,

lasna karjalaitumilla,

metisillä mättähillä,

kultaisilla kunnahilla,

mustan Muurikin jälessä,

Kimmon kirjavan keralla.

Vilu mulle virttä virkkoi,

sae saatteli runoja.

Viertä toista tuulet toivat,

meren aaltoset ajoivat.

Linnut liiteli sanoja,

puien latvat lausehia.

Ne minä kerälle käärin,

sovittelin sommelolle.

Kerän pistin kelkkahani,

sommelon rekoseheni;

ve’in kelkalla kotihin,

rekosella riihen luoksi;

panin aitan parven päähän

vaskisehen vakkasehen.

Viikon on virteni vilussa,

kauan kaihossa sijaisnut.

Veänkö vilusta virret,

lapan laulut pakkasesta,

tuon tupahan vakkaseni,

rasian rahin nenähän,

alle kuulun kurkihirren,

alle kaunihin katoksen.

aukaisen sanaisen arkun.

virsilippahan viritän,

kerittelen pään kerältä,

suorin sormin sommelolta?

Niin laulan hyvänkin virren,

kaunihinki kalkuttelen

ruoalta rukihiselta,

oluelta ohraiselta.

Kun en tuotane olutta,

tarittane taarivettä,

laulan suulta laihemmalta,

vetoselta vierettelen

tämän iltamme iloksi,

päivän kuulun kunniaksi,

vaiko huomenen huviksi,

uuen aamun alkeheksi.

 

***

 

Noin kuulin saneltavaksi,

tiesin virttä tehtäväksi:

yksin meillä yöt tulevat,

yksin päivät valkeavat;

yksin syntyi Väinämöinen,

ilmestyi ikirunoja

kapehesta kantajasta,

Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tyttö,

kave luonnotar korea.

Piti viikoista pyhyyttä,

iän kaiken impeyttä,

ilman pitkillä pihoilla,

tasaisilla tanterilla.

Ikävystyi aikojansa,

ouostui elämätänsä,

aina yksin ollessansa,

impenä eläessänsä

ilman pitkillä pihoilla,

avaroilla autioilla.

Jop’ on astuiksen alemma,

laskeusi lainehille,

meren selvälle selälle,

ulapallen aukealle.

Tuli suuri tuulen puuska,

iästä vihainen ilma;

meren kuohuille kohotti,

lainehille laikahutti.

Tuuli neittä tuuitteli,

aalto impeä ajeli

ympäri selän sinisen,

lakkipäien lainehien:

tuuli tuli kohtuiseksi,

meri paksuksi panevi.

Kantoi kohtua kovoa,

vatsantäyttä vaikeata

vuotta seitsemän satoa,

yheksän yrön ikeä;

eikä synny syntyminen,

luovu luomatoin sikiö.

Vieri impi veen emona.

Uipi iät, uipi lännet,

uipi luotehet, etelät,

uipi kaikki ilman rannat

tuskissa tulisen synnyn,

vatsanvaivoissa kovissa;

eikä synny syntyminen,

luovu luomatoin sikiö.

Itkeä hyryttelevi;

sanan viekkoi, noin nimesi:

”Voi, poloinen, päiviäni,

lapsi kurja, kulkuani!

Jo olen joutunut johonki:

iäkseni ilman alle,

tuulen tuuiteltavaksi,

aaltojen ajeltavaksi

näillä väljillä vesillä,

lake’illa lainehilla!

”Parempi olisi ollut

ilman impenä eleä,

kuin on nyt tätä nykyä

vierähellä veen emona:

vilu tääll’ on ollakseni,

vaiva värjätelläkseni.

”Oi Ukko, ylijumala,

ilman kaiken kannattaja!

Tule tänne tarvittaissa,

käy tänne kutsuttaessa!

Päästä piika pintehestä,

vaimo vatsanvääntehestä!

Käy pian, välehen jou’u,

välehemmin tarvitahan!”

 

Kului aikoa vähäisen,

pirahteli pikkaraisen.

Tuli sotka, suora lintu;

lenteä lekuttelevi

etsien pesän sijoa,

asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet,

lenti luotehet, etelät.

Ei löyä tiloa tuota,

paikkoa pahintakana,

kuhun laatisi pesänsä,

ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi;

arvelee, ajattelevi:

”Teenkö tuulehen tupani,

aalloillen asuinsijani?

Tuuli kaatavi tupasen,

aalto vie asuinsijani.”

Niin silloin ve’en emonen,

veen emonen, ilman impi,

nosti polvea merestä,

lapaluuta lainehesta

sotkalle pesän sijaksi,

asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,

liiteleiksi, laateleiksi.

Keksi polven veen emosen

sinerväisellä selällä;

luuli heinämättähäksi,

tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,

päähän polven laskeuvi.

Siihen laativi pesänsä,

muni kultaiset munansa:

kuusi kultaista munoa,

rautamunan seitsemännen.

 

Alkoi hautoa munia,

päätä polven lämmitellä.

Hautoi päivän, hautoi toisen,

hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,

veen emonen, ilman impi,

tuntevi tulistuvaksi,

hipiänsä hiiltyväksi;

luuli polvensa palavan,

kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,

järkytti jäseniänsä:

munat vierähti vetehen,

meren aaltohon ajaikse;

karskahti munat muruiksi,

katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,

siepalehet veen sekahan.

Muuttuivat murut hyviksi,

kappalehet kaunoisiksi:

munaisen alainen puoli

alaiseksi maaemäksi,

munasen yläinen puoli

yläiseksi taivahaksi;

yläpuoli ruskeaista

päivöseksi paistamahan,

yläpuoli valkeaista,

se kuuksi kumottamahan;

mi munassa kirjavaista,

ne tähiksi taivahalle,

mi munassa mustukaista,

nepä ilman pilvilöiksi.

 

Ajat eellehen menevät

vuoet tuota tuonnemmaksi

uuen päivän paistaessa,

uuen kuun kumottaessa.

Aina uipi veen emonen,

veen emonen, ilman impi,

noilla vienoilla vesillä,

utuisilla lainehilla,

eessänsä vesi vetelä,

takanansa taivas selvä.

Jo vuonna yheksäntenä,

kymmenentenä kesänä,

nosti päätänsä merestä,

kohottavi kokkoansa.

Alkoi luoa luomiansa

saautella saamiansa

selvällä meren selällä,

ulapalla aukealla.

Kussa kättä käännähytti,

siihen niemet siivoeli;

kussa pohjasi jalalla,

kalahauat kaivaeli;

kussa ilman kuplistihe,

siihen syöverit syventi.

Kylin maahan kääntelihe:

siihen sai sileät rannat;

jaloin maahan kääntelihe:

siihen loi lohiapajat;

pä’in päätyi maata vasten:

siihen laitteli lahelmat.

Ui siitä ulomma maasta,

seisattelihe selälle:

luopi luotoja merehen,

kasvatti salakaria

laivan laskemasijaksi,

merimiesten pään menoksi.

 

Jo oli saaret siivottuna,

luotu luotoset merehen,

ilman pielet pistettynä,

maat ja manteret sanottu,

kirjattu kivihin kirjat,

veetty viivat kallioihin.

Viel’ ei synny Väinämöinen,

ilmau ikirunoja.

Vaka vanha Väinämöinen

kulki äitinsä kohussa

kolmekymmentä keseä,

yhen verran talviaki,

noilla vienoilla vesillä.

utuisilla lainehilla.

Arvelee, ajattelevi,

miten olla, kuin eleä

pimeässä piilossansa.

asunnossa ahtahassa,

kuss’ ei konsa kuuta nähnyt

eikä päiveä havainnut.

Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

”Kuu, keritä, päivyt, päästä,

otava, yhä opeta

miestä ouoilta ovilta,

veräjiltä vierahilta,

näiltä pieniltä pesiltä,

asunnoilta ahtahilta!

Saata maalle matkamiestä,

ilmoille inehmon lasta,

kuuta taivon katsomahan,

päiveä ihoamahan,

otavaista oppimahan,

tähtiä tähyämän!”

Kun ei kuu kerittänynnä

eikä päivä päästänynnä,

ouosteli aikojansa ,

tuskastui elämätänsä:

liikahutti linnan portin

sormella niemttömällä,

lukon luisen luikahutti

vasemmalla varpahalla;

tuli kynsin kynnykseltä,

polvin porstuan ovelta.

Siitä suistui suin merehen,

käsin kääntyi lainehesen;

jääpi mies meren varahan,

uros aaltojen sekahan.

Virui siellä viisi vuotta

sekä viisi jotta kuusi,

vuotta seitsemän, kaheksan.

Seisottui selälle viimein,

niemelle nimettömälle,

manterelle puuttomalle.

Polvin maasta ponnistihe,

käsivarsin käännältihe.

Nousi kuuta katsomahan,

päiveä ihoamahan.

otavaista oppimahan,

tähtiä tähyämän.

Se oli synty Väinämöisen,

rotu rohkean runojan

kapehesta kantajasta,

Ilmattaresta emosta.

Työnsin lapsenrattaita, ratkoin ongelmaa, jota Claude

Simon sanoo kirjailijan ainoaksi ammatilliseksi

ongelmaksi, miten kirjoittaa,

kahvi kiehuu, lapsi huutaa seinän takana,

jatkan,

hyvin vähän esineitä,

tai hyvin paljon.

Aurinko paistoi häikäisevästi, Hämeentiellä tuoksui vastapais-

tettu leipä, Elannon, ajattelin ihmisiä,

jotka ovat samanaikaisesti, mutta eri lailla,

kiihtynyt tajuntani

leikkeli kadun äänistä mielivaltaisia,

merkitseviä

yhdistelmiä.

Sattumanvaraisella ja lainalaisella ei todellakaan ole mitään eroa,

miksi kirjailijan tehtävä,

kuten Simon sanoo,

olisi antaa muoto muodottomalle,

miksi juuri kirjailijan pitäisi olla niin avuton.

Juon kahvia.

Sitten kävelin rauhallisesti, kädet selän takana, en ainoastaan

miettinyt, olin myös miettivän näköinen, miten

kirjoittaa,

miten maksaa laskut, miten suhtautua

erilaisiin väitteisiin,

kevät ilahdutti minua.

Nyt kun vaimoni on ostamassa puserokangasta, panisinko Jarl

Souranderin,

avustavan kaupunginvoudin, joka kuitenkin ulos-

mittaa tästä runosta tulevan palkkion, sellaisenaan

tähän runoon, vai puhuisinko

metafyysisestä epätoivosta, apeista vesistä?

Pakettia kantava lippalakkipäinen mies,

tai hississä siivooja

vesiämpäri kädessä, raitiovaunussa ulkotyötä tekevä

nainen jolla on rahapussi taskussa,

näillä on tässä jotakin tekemistä,

tai ei mitään,

seurasin rattaiden erilaista tärinää

erilaisilla kiveyksillä.

En tiedä mitä tapahtuu todella.

Kun olen saanut tämän valmiiksi, käyn ostamassa punaviiniä,

ehkä menemme elokuviin illalla, tai

kapakkaan, mahdollisuuksia ei ole paljon, juon

punaviiniä, kirjoittaen menen en tiedä minne.

Lapsi leikkii helistimellä, ja saattaa olla,

että olen väärässä, arvioinut väärin jonkin tär-

keän etäisyyden, sitä paitsi en ymmärrä historiaa,

enkä että olisi jotenkin arvokasta seisoa

mielipiteittensä takana.

Tapahtumat

seuraavat toisiaan, kuin sykähdykset, astun samaan

virtaan kahdesti, vaikka kolmestikin, en ole sidottu

tottumuksiin enkä muinaisten filo-

sofien väitteisiin.

Tai sitten voisimme taas keittää kahvia ja istua ja rupatella,

ilta kuluisi,

x ja z ovat kiehtovia kirjaimia: Marx,

zodiakki.

Täysikuu valaisee mustia kattoja, moni ihminen tuntee itsensä

yksinäiseksi tänäkin iltana.

Nyt olen elänyt tähän hetkeen asti.