”Ehkä se on peruja lapsuuden kodista. Evakkous, kun ihmiset on ajettu pois himasta, se vaikuttaa myös seuraavaan sukupolveen. Kun on syntynyt 50-luvulla, näki sen, kuinka toivuttiin sodasta. Kuinka paljon vanhemmat teki duunia, miten pienellä palkalla elettiin ja kaikki jaettiin tasan. Ehkä se ajatus oikeudenmukaisuudesta tulee sieltä.”
Muusikko ja kirjailija Pelle Miljoona Helsingin Sanomat 9.2.2015.
ISÄNI, EVAKKO
Sain jouluna 2014 äidiltäni VHS-kasetin. Äitini ja isäni viettivät yhteisiä 70-vuotisjuhlia joulukuussa 1997. Heillä oli ikäeroa alle kuukausi.
Vanhempani vastaanottavat videolla onnitteluja. Isäni on tyylikkäästi harmaantunut ja ryhdikäs. Isäni halusi järjestää juhlat, koska hän epäili, ettei seuraavia tasavuosisyntymäpäiviä tulisi. Hän oli oikeassa. Vuotta myöhemmin isäni Taavi Johannes Pietiäinen (s. 1927 Raudussa, k. 1998 Helsingissä) kuoli muutama päivä ennen 71-vuotispäiväänsä.
Tämä on isäni, evakon tarina. Kerron miten pakolaisuus vaikuttaa ihmiseen sellaisessa ainutkertaisessa tilanteessa, joka tapahtui Suomessa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.
Kun luen toisen maailmansodan pakolaisvirroista tai näen televisiosta kuvia tämän päivän pakolaisista, ajattelen, että isäni pääsi sittenkin helpolla. Kärsimyksen määrä tai sen vähäisyys ei saa peittää alleen yksilöiden kokemuksia. Jokainen tarina, myös isäni, on sen vuoksi kertomisen arvoinen. Mietin myös sitä, miten isäni kohtalo on vaikuttanut minuun.
Karjalasta Uudellemaalle
Joulukuun 7. päivänä 1939, viikko Talvisodan alkamisen jälkeen, isäni täytti 12 vuotta. Hän oli yksi niistä 500 000 suomalaisesta, jotka muuttivat perheensä kanssa pois kotiseudultaan Laatokan Karjalasta, kun Neuvostoliitto hyökkäsi.
Isovanhempani asuivat Raudussa, rajapitäjässä, josta oli matkaa suurkaupunki Pietariin 70 kilometriä. Rautu on tyypillinen maalaispitäjä. Isovanhemmillani on vähän peltoa ja jonkin verran metsää. Samoin oli lähinaapureilla.
Maailmanhistorialliset tapahtumat olivat vaikuttaneet sukuuni aiemminkin. Pietiäiset olivat porsaskauppiaita ja heidän parasta markkina-aluettaan oli Pietari ympäristöineen.
Kun bolshevikit nousivat syksyllä 1917 Venäjällä valtaan ja Suomi julistautui joulukuussa 1917 itsenäiseksi, vaikeutui kaupankäynti. Raja meni umpeen ja sukuni menetti elinkeinomahdollisuuksiaan. Jatkossa kauppaa tehtiin vain kotimaahan.
1920-luku oli hitaan ja 1930-luku nopean vaurastumisen aikaa, kunnes suursota syttyi. Lähtö Raudusta joulukuussa 1939 oli kaoottinen. Vain välttämättömyystarvikkeet voitiin ottaa mukaan. Sodan äänet kuuluivat läheltä.
Karjalasta paenneita ei kutsuttu pakolaisiksi vaan evakoiksi. He olivat paossa sotaa. Evakkoja varten ei Suomessa perustettu pakolaisleirejä, sillä sellaiseen ei ollut varauduttu. Evakuoidut asuivat maaseudulla pääasiassa yksityistalouksissa.
Kun jatkosota alkoi kesällä 1941, isäni muutti perheensä kanssa takaisin kotiseudulleen, kuten valtaosa evakkoon lähteneistä karjalaisista. Vuonna 1944 Karjalassa asui 280 000 suomalaista. Kotia korjattiin, kunnes kesällä ja syksyllä 1944, isäni ollessa 17-vuotias, karjalaiset joutuivat sotatilanteen ja sittemmin rauhansopimuksen vuoksi lähtemään kodeistaan uudelleen. Kukaan suomalainen ei halunnut jäädä Neuvostoliitolle luovutettavalle alueelle.
Siirtoväki sai tai osti maata kanta-Suomesta. He rakensivat ensin saunan, sen jälkeen talon ja navetan. He ostivat karjaa, viljelivät peltoja ja tekivät metsätöitä. Isovanhemmillani on peltoa seitsemän hehtaaria ja metsää kolmekymmentä hehtaaria.
Vain pienempi osa karjalaisista muutti kaupunkeihin. Yhteiskuntarauha säilyi, kun evakot saivat maaseudulta näin työtä ja toimentulon. Niukka toimeentulo oli parempi kuin niukka sosiaaliturva tai ei-mitään.
Tarina on uskomattoman hieno, kun ajattelemme yleisesti entisajan ja nykypäivän pakolaisten kohtaloita tai kärsimyksiä. Harva pakolainen saa sellaisia mahdollisuuksia kuin karjalaiset saivat.
Vielä uskomattomammaksi tarina tulee, kun muistamme, että vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla Suomi oli ollut köyhä maa. Lukutaidon, koulutuksen ja osaamisen kautta Suomi kasvoi muutaman sukupolven aikana, vaikeidenkin kokemusten myötä (kuten vuonna 1918 käyty sisällissota) kansakunnaksi, joka puhalsi Talvisodan aikana yhteen hiileen.
Jatkosodan päätösvaiheessa isäni oli muutaman kuukauden upseerikerhon lähettinä. Hän oli yksi nuorimmista sotaveteraanitunnuksen saaneista suomalaisista.
Sodan aikana isäni oppi polttamaan tupakkaa. Hän poltti savukkeita 55 vuotta kunnes keuhkot eivät enää toimineet. Valinta oli isäni: tupakointi hänet tappoi.
Vaikka isäni ei joutunut rintamalle, sota vaurioitti häntä monella tavalla. Isäni oli perheen iltatähti, kymmenen vuotta nuorempi kuin hänen vanhemmat sisarensa, jotka olivat sodan aikana jo aikuisia. Tragiikkaa ei puuttunut. Sodan aikana avioituneen tätini mies ammuttiin omien toimesta vahingossa kesällä 1944 sekasortoisissa oloissa. Kaukaisempia sukulaisia ja tuttavia kuoli rintamalla.
Äitinsä poika
Isäni oli kiltti. Hän oli hauska mies, hyvä seuraihminen, mutta samalla erittäin herkkä. Juurettomuus näkyi hänen elämässään monella tavalla.
Isäni ankkuroituminen äitiinsä on yksi ilmentymä evakkouden seurauksista. Hän oli äitinsä poika ja hemmoteltu lemmikki. Isäni halusi miellyttää äitiään ja salasi tältä asioita, olipa kysymyksessä tupakointi tai alkoholi.
Vielä 1970-luvun alussa, jolloin isäni oli jo alkoholisoitunut, isoäitini kehui, kuinka hieno poika hänellä oli. Ei muka koskaan käyttänyt alkoholia.
Todellisuudessa isäni joi salassa. Äitini, minä ja veljeni tiesimme asian, mutta meistä ei ollut häntä auttamaan. On aika ikävää 13-vuotiaalle hakea juovuksissa oleva isä autotallista (asuimme kerrostalossa) tai naapurustosta ja maanitella häntä tulemaan kotiin.
Kun minä perustin perheen ja saimme lapsia, päätin, ettei alkoholi ole tabu. Jos juon viiniä, juon viiniä. Jos juon viskiä, juon viskiä.
Riippuvuus äidistä jatkui, kun isoäitini muutti meille asumaan isänisäni kuoleman jälkeen vuonna 1963. Suomessa on sanonta, että karjalaiset hautajaiset ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät. Muistan kuinka isääni itketti, kun hautajaisväki nauroi, muisteli ja kertoi juttuja isoäitini muistotilaisuudessa. Isästäni tuollainen käytös ei sopinut muistotilaisuuteen, jossa piti surra vainajan poismenoa.
Ei saattoväki tarkoittanut pahaa. Monet heistä eivät vain olleet tavanneet pitkään aikaan toisiaan.
Isäni alkoholisoitumisen yksi keskeinen tekijä on mielestäni juurettomuus. Siitä hän joskus herkistyneessä tilassa myös puhui. Lapsena koin nämä avautumiset kiusallisena.
Alkoholismi ei ole ollut ainoa tekijä, mutta se on yksi keskeisistä tekijöistä. Toinen tekijä oli epäilemättä, että veljeni sairastui vakavasti yksivuotiaana ja sai kehityshäiriöitä. Äitini jäi kotiin yli kymmeneksi vuodeksi hoitamaan veljeäni. Isälläni oli nyt yksin taloudellinen vastuu.
Isäni jäi ensimmäisen kerran kiinni rattijuoppoudesta samana päivänä kuin hänen äitinsä kuoli. Poliisit armahtivat hänet. Toinen kerta johti sitten siihen, että hän sai tuomion ja joutui keväällä 1976 muutamaksi kuukaudeksi työsiirtolaan. Vankina hän rakensi Helsinki-Vantaan lentokenttää.
Olin juuri saanut ajokortin. Vein äitini vierailulle kerran viikossa.
Isäni heikkoa itseluottamusta vahvisti se, että hän oli käynyt vain neljä luokkaa kansakoulua. Työelämässä hän oli self-made-man. Hän oli töissä autoliikkeessä, yleni urallaan päälliköksi, mutta erosi saatuaan tuomion rattijuoppoudesta. Loppuajan työelämästään hän työskenteli varastonhoitajana.
Olin nuorena ujo ja arka. Murrosiästäni tuli rankka. Koulussa olin laiska. Kotikokemukseni olivat kovettaneet minua. Kun aikuistuin, päätin elää toisin. Pääsin yliopistoon lukemaan Suomen historiaa. Minusta tuli sukuni ensimmäinen maisteri, lisensiaatti ja tohtori. Oli ennenkuulumatonta, että luin ja kirjoitin työkseni.
Kun väittelin filosofian tohtoriksi viikkoa ennen kuin täytin 30 vuotta, isäni oli sairaalassa, eikä hän päässyt väitöstilaisuuteen. Häntä harmitti. Kun kävin tapaamassa häntä, hän ehdotti että ryhtyisin tämän jälkeen lukemaan kauppatieteitä. Isälleni humanistiset ammatit eivät merkinneet mitään. Ainakaan ne eivät merkinneet taloudellista vaurautta.
Muistan kuinka naureskelimme ystävieni kanssa illalla, kuinka typerä isäni ehdotus oli. Poika oli juuri väitellyt nuorena hyvin arvosanoin ja elämä oli edessä.
Kymmenen vuotta myöhemmin isäni oli jälleen sairaalassa. Muistin mitä hän oli sanonut. Työskentelin kustantajana. Olin siis liike-elämässä. Työnantajani oli laittanut minut vuodeksi johtamiskoulutukseen Helsingin kauppakorkeakouluun. Isäni oli tyytyväinen.
Kultainen nuoruus
Isäni oli ns. puolivälin ihminen. Vaikka hän muutti äitini ja työn perässä Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, ei hän vuosikymmeniin kotiutunut sinne. Helsinki ei ollut mikään suurkaupunki, mutta kaupunki kuitenkin.
Juurettomuus näkyi myös siinä, että isäni piti päästä – ja perhe tietysti kanssaan – joka viikonloppu Karkkilaan, kotiin, jonka isäni vanhemmat olivat sodan jälkeen rakentaneet.
Matkaa Helsingistä oli onneksi vain 60 kilomeriä. Sinne lähdettiin perjantain heti töiden jälkeen ja sieltä palattiin sunnuntaina illalla. Myös kaikki kesälomat vietettiin siellä maaseudun rauhassa.
Tätini, joka oli perheetön, vietti kesät kanssamme. Keittiön pöydän ääressä hän ja isäni muistelivat nuoruuttaan. Samat, sinänsä mainiot tarinat kerrottiin moneen kertaan. Menetetyn kotiseudun muistot kultautuivat pikku hiljaa.
Mietin vaihtoehtoista historiaa. Muistot eivät olisi olleet samoja, jos Karjalaa ei olisi menetetty. Karjala-nostalgia on ymmärrettävää, mutta sitä pitää minun kaltaiseni historioitsijan tarkastella myös lähdekriittisesti.
Muistot kultautuivat, koska ne kertoivat hyvästä ajasta 1930-luvulla, lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin huolet eivät painaneet. Ne kertoivat jostain, joka oli menetetty ja koettiin menetetyksi. Tällainen muistelu taisi pikemminkin kasvattaa isäni kaipuuta, ahdistusta ja juurettomuutta kuin helpottaa oloa. Mennyt aika oli huoletonta. Nyt oli erilaisia vaikeuksia.
Isäni nostalgiassa on paradoksaalisia piirteitä. Jos hän olisi aikuistunut Raudussa, eihän sinne olisi jäänyt, kuten ei jäänyt sodan jälkeen asutustilalle. Ainoana poikana hän olisi saanut tilan haltuunsa. ”Ei ollut maahenkeä”, hän kertoi minulle. Hän ei halunnut olla pienviljelijä. Olen ollut onnellinen, että vanhempani muuttivat Helsinkiin, jos tuli elinikäinen kotikaupunkini.
Perinteet kunniaan
Isälläni oli myös temperamenttia. Olemme samanlaisia. Suutumme nopeasti ja lepymme nopeasti. Sen jälkeen ihmettelemme, miksi muut ovat vielä vihaisia meille, vaikka tilanne on ohi ja kaikki on anteeksiannettu. Raudussa, isäni kotiseudulla eli toteamus, joka kertoi äkkipikaisuudestamme: ne ovat Pietiäisiä.
Isäni kanssa oli mahdotonta seurata vaalikeskusteluja ja muita politiikkaa käsitteleviä ohjelmia. Hän laukoi ehdottomia mielipiteitään tavalla, että oli parempi poistua kuin suuttua tai ryhtyä väittelemään.
Pahinta olivat ulkopoliittiset keskustelut. Isäni oli vihainen ja katkera venäläisille. Venäläiset eivät olleet hänelle neuvostoliittolaisia vaan ryssiä.
Karjalaisella kotiseudullaan hän kävi kerran, muttei halunnut mennä toista kertaa. Kotitilan paikalle oli perustettu kettutarha. Haju oli sanoinkuvaamaton. Muistojen ihana lampi oli ruohottunut ja likaantunut. Isäni ei halunnut Karjalaa takaisin, vaikka siitä toistuvasti Suomessa puhuttiin. Hänessä ei ollut revanssihenkeä. ”Pitäkööt”, hän sanoi.
Yksi osa tradition säilyttämistä oli, että perinneruoat olivat kunniassa. Karjalanpaistia, juureslaatikoita ja perunapiirakoita syötiin usein ja ruokaa kehuttiin aina vuolaasti.
Kun isäni halusi viedä meidät ravintolaan, hän vei meidän yleensä Helsingissä Karjala-talolle, jonka buffetpöytä notkui perinneruokia. Nuorena aikuisena olin itse pakinoitsija Bisquitin linjoilla: antakaa Karjala takaisin, mutta pitäkää perinneruoat.
Kulttuurisesti sotasukupolveen kuuluvat vanhempamme olivat paljon kauempana meistä kuin lapsemme. Elintapamme, musiikkimakumme, ruokailutottumuksemme olivat kaukana toisistaan. Kielitaidottomina vanhempani eivät juuri matkustaneet ulkomaille. Me kolusimme Eurooppaa Interrailmatkoilla 16-vuotiaasta alkaen.
Osa karjalaisista koki sodan jälkeen kurjaa kohtelua. Heitä pidettiin tunkeutujina, jotka veivät maanomistajilta maita ja heitä saatettiin jopa ryssitellä. Nimittely oli epäoikeutettua. Valtaosa karjalaisista kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon, pienempi osa oli ortodokseja, hekin suomalaisia ja Suomen kansalaisia.
Isovanhempani tai isäni eivät olleet saaneet tuollaista huonoa kohtelua. Heidän puheestaan henki kiitollisuus niitä kohtaan, jotka olivat heitä auttaneet. Isäni oli sangen suvaitsevainen maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan. Tämäkin asenne kumpuaa evakkouden kokemuksista.
Eläkkeellä
Yksi sodan ja pulan kokemuksista kumpuava asenne oli, että vanhempani olivat kauhuissaan, kun ryhdyimme 1980-luvulla kierrättämään lasten vaatteita. Sota-ajan kokeneille se oli köyhyyden, ei kestävän kehityksen merkki. Lapsille piti ostaa uutta, kun siihen oli vihdoinkin varaa.
Isäni jäi eläkkeelle 60-vuotiaana. Eläke ei ollut suuri, mutta hän näytti vihdoin viimein rauhoittuvan ja nauttivan elämästään. Alkoholin käyttö väheni.
Jos minä sain nähdä isäni ahdistuksen ja pelon, omat lapseni näkivät rakastavan isoisän. Hän kuljetti lapsiani musiikkiopistoon ja urheiluharrastuksiin. Hänestä oli eriomaisen mukavaa keskustella lasten kanssa.
Hän kulki kaupungilla ilman erityistä asiaa ja katseli elämänmenoa. Hän pyysi minulta suosituksia ja ryhtyi lukemaan kirjoja. Hänestä tuli himolukija.
Kun minä pääsin vihdoin murrosiästä ja kapinoinnista ja aikuistuin, tutustuimme isäni kanssa pikku hiljaa toisiimme paremmin. Jos hän olisi elänyt pidempään, uskon, meistä olisi tullut hyviä ystäviä.
Kävin muutama vuosi isäni kuoleman jälkeen Raudussa (nykyinen Sosnovo). Löysimme vanhan tätini kanssa yrityksen ja erehdyksen kautta vanhan kotitilan paikan. Kettutarha oli lopettanut, mutta sen rakennukset olivat hylättynä paikallaan. Lampi oli ruohottunut lähes kokonaan umpeen.
Oli kummallista seisoa paikalla, jossa sukuni oli asunut yksijaksoiseksi ainakin 1600-luvun alkupuolelta saakka. Sen pidemmälle ei ole kirkonkirjoja tai muita arkistolähteitä. Olen suvussani 1600-luvulta asti suoraa linjaa vanhin poika, vanhin poika ja niin edelleen.
En tuntenut kaipuuta tai nostalgiaa. Miksi minun pitäisi sellaista ylipäätään tuntea? Jos sotaa ei olisi tullut, elämä olisi kulkenut toisin. Minua ei olisi olemassa, sillä isäni ja äitini eivät olisi koskaan tavanneet. En aio kiittää Stalinia olemassa olostani, sodassa kuoli yli 65 000 suomalaista, mutta näin tässä nyt joka tapauksessa kävi, että minä olen olemassa.
Ajattelin Raudussa kuinka mallikelpoisesti Suomi hoiti sotien jälkiseuraukset, vaikka se joutui maksamaan jälleenrakennuksen lisäksi myös suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Köyhästä maasta kasvoi vauras kansakunta, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa elintaso on maailman korkeimpia.
Isäni evakkoudesta saamia arpia aika hoiti hitaasti. Minun sukupolveeni nuo arvet vielä heijastuivat. Samalla on muistettava, että hänen sukupolvensa loi meille helpomman ja turvallisemman elämän.
„Vielleicht ist es das Familienerbe. Die Heimatlosigkeit, wenn Menschen vertrieben werden, wirkt sich das auch auf die nächste Generation aus. Wenn man in den 50er Jahren geboren ist, hat man mitbekommen, wie die Kriegsfolgen beseitigt wurden. Wie viel die Eltern schufteten, mit einem wie kleinen Einkommen sie lebten und wie sie alles gerecht teilten. Vielleicht rührt der Gedanke an die Gerechtigkeit daher.“
Der Musiker und Schriftsteller Pelle Miljoona in der Zeitung Helsingin Sanomat vom 9. Februar 2015
Zu Weihnachten 2014 gab mir meine Mutter eine VHS-Kassette. Sie und mein Vater feierten im Dezember 1997 gemeinsam ihren 70. Geburtstag. Sie waren mit weniger als einem Monat Abstand voneinander geboren.
Auf dem Video nehmen meine Eltern Glückwünsche entgegen. Mein Vater ist stilvoll ergraut und stattlich. Er wollte dies Fest, weil er fürchtete, die nächsten runden Geburtstage nicht mehr zu erleben. Er hatte recht. Ein Jahr später starb mein Vater Taavi Johannes Pietiäinen (geb. 1927 in Rautu, gest. 1998 in Helsinki) wenige Tage vor seinem 71. Geburtstag.
Dies ist die Geschichte meines Vaters, des Flüchtlings. Ich erzähle, wie sich Heimatlosigkeit in jener einzigartigen Situation auf einen Menschen auswirkt, die in Finnland während des II. Weltkriegs und danach herrschte.
Wenn ich von den Flüchtlingsströmen im II. Weltkrieg lese oder im Fernsehen Bilder heutiger Flüchtlinge sehe, denke ich, dass mein Vater noch gut davongekommen ist. Die Art und Menge des erlittenen Leids darf jedoch die Erfahrungen des Einzelnen nicht verhüllen. Deswegen verdient es jede Geschichte, auch die meines Vaters, erzählt zu werden. Ich denke auch darüber nach, wie sich das Schicksal meines Vaters auf mich ausgewirkt hat.
Am 7. Dezember 1939, eine Woche nach Beginn des Winterkriegs, wurde mein Vater zwölf. Er war einer der 500 000 Finnen, die mit ihren Familien ihre Heimat Ladoga-Karelien beim Angriff der Sowjetunion verließen.
Meine Großeltern wohnten an der Grenze, in der Gemeinde Rautu, 70 km von der Großstadt Sankt Petersburg entfernt. Rautu war ein typisches Dorf. Den Großeltern gehörte etwas Ackerfläche und ein Stück Wald. Bei den Nachbarn war es ähnlich.
Die Weltgeschichte hatte schon früher in meine Familie hineingespielt. Die Pietiäinens verkauften Ferkel, und ihre besten Handelsgebiete lagen in Sankt Petersburg und Umgebung.
Im Herbst 1917, als die Bolschewiken in Russland an die Macht kamen und Finnland seine Unabhängigkeit erklärte, beeinträchtigte das den Handel. Die Grenze wurde geschlossen, und meine Familie verlor einige ihrer Verdienstmöglichkeiten. Fortan trieben sie Handel nur noch im eigenen Land.
In den 20er Jahren wurden sie langsam und in den 30ern schnell reich, bis der große Krieg ausbrach. Sie verließen Rautu im Dezember 1939 unter chaotischen Umständen. Nur das Nötigste durfte mit. Der Kriegslärm war schon zu hören.
Die aus Karelien Geflohenen nannte man nicht Flüchtlinge, sondern Evakuierte. Sie waren auf der Flucht vor dem Krieg. Für Evakuierte richtete Finnland keine Flüchtlingslager ein, denn darauf war man nicht vorbereitet. Die Evakuierten lebten vor allem auf dem Land in Privathaushalten.
Als im Sommer 1941 der Fortsetzungskrieg begann, kehrte die Familie meines Vaters in die Heimat zurück, so wie die meisten evakuierten Karelier. 1944 wohnten in Karelien 280 000 Finnen. Sie brachten ihre Häuser in Ordnung, bis sie im Sommer 1944, als mein Vater 17 war, wegen des Kriegs und später wegen des Friedensvertrags ihr Zuhause erneut verlassen mussten. Kein Finne wollte in dem Gebiet bleiben, das an die Sowjetunion abgetreten wurde.
Die Aussiedler bekamen oder kauften Land in Finnland. Sie bauten erst die Sauna, dann das Haus und den Stall. Sie kauften Vieh, bebauten die Felder und verrichteten Waldarbeiten. Meinem Großvater gehörten sieben Hektar Feld und dreißig Hektar Wald.
Nur ein kleiner Teil der Karelier zog in die Städte. Der soziale Frieden wurde bewahrt, weil die Flüchtlinge Arbeit und Auskommen auf dem Land fanden. Ein knappes Einkommen war besser als eine knappe Sozialhilfe oder als gar nichts.
Die Geschichte ist unglaublich gut, wenn man das Schicksal und den Leidensweg früherer und heutiger Flüchtlinge bedenkt. Nur wenige bekommen solche Chancen wie die Karelier damals.
Noch unglaublicher wird die Geschichte, wenn man bedenkt, dass Finnland noch in der zweiten Hälfte des 19. Jahrhunderts ein armes Land war. Durch Alphabetisierung, Schulbildung und Erfindungsgeist, aber auch durch schlechte Erfahrungen (wie den Bürgerkrieg 1918) wurde daraus eine Nation, die im Winterkrieg fest zusammenstand.
In der letzten Phase des Fortsetzungskrieges war mein Vater ein paar Monate lang Bote des Offizierskasinos. Als einer der jüngsten Finnen bekam er den Status eines Kriegsveteranen.
Im Krieg begann mein Vater zu rauchen. 55 Jahre lang rauchte er Zigaretten, bis die Lungen nicht mehr mitmachten. Er hatte die Wahl: Das Rauchen brachte ihn um.
Obwohl mein Vater nicht an die Front musste, war er vielfältig vom Krieg beeinträchtigt. In seiner Familie war er ein Nachzügler, zehn Jahre jünger als seine älteren Schwestern, die im Krieg schon erwachsen waren. An tragischen Ereignissen fehlte es nicht. Meine Tante hatte während des Krieges geheiratet, und ihr Mann wurde im Sommer 1944 von seinen eigenen Leuten unter ungeklärten Umständen versehentlich erschossen. Entferntere Verwandte und Bekannte starben an der Front.
Mein Vater war sanft. Ein netter Mann, ein guter Gesellschafter, aber gleichzeitig äußerst empfindlich. Seine Entwurzelung kam auf vielen Ebenen zum Vorschein.
Eine Folge der Flucht war die enge Verbindung zu seiner Mutter. Er war ein Mama-Sohn und ihr verwöhnter Liebling. Mein Vater wollte seiner Mutter gefallen und verheimlichte ihr Dinge, sei es das Rauchen oder das Trinken.
Noch am Beginn der 70er Jahre, als mein Vater schon Alkoholiker war, prahlte meine Großmutter mit ihrem feinen Sohn. Er trank angeblich nie.
Tatsächlich trank mein Vater heimlich. Meine Mutter, ich und mein Bruder wussten es, aber wir konnten ihm nicht helfen. Für einen 13-Jährigen ist es ziemlich schlimm, seinen betrunkenen Vater aus der Garage herauszuholen (wir wohnten in einem Wohnblock) oder zu den Nachbarn zu gehen, um ihn zu überreden, nach Hause zu kommen.
Als ich eine Familie gründete und wir Kinder bekamen, beschloss ich, dass Alkohol kein Tabu ist. Wenn ich Wein trinke, trinke ich Wein. Wenn ich Whisky trinke, trinke ich Whisky.
Die Abhängigkeit von der Mutter ging weiter, als mein Großvater 1963 starb und meine Großmutter zu uns zog. In Finnland gibt es das Sprichwort, dass karelische Beerdigungen lustiger sind als Hochzeiten in der Landschaft Häme. Ich weiß noch, wie mein Vater weinen musste, als die Trauergäste bei der Gedenkfeier für meine Großmutter lachten, sich an sie erinnerten und Anekdoten erzählten. Er fand, das war unpassend für eine Gedenkfeier, auf der man den Toten betrauern sollte.
Die Trauergäste meinten es nicht böse. Viele von ihnen hatten sich bloß lange nicht gesehen.
Ein Grund für die Alkoholsucht meines Vaters war meiner Ansicht nach seine Entwurzelung. Manchmal, wenn er schwermütig wurde, sprach er davon. Als Kind waren mir solche Bekenntnisse peinlich.
Das Trinken war nicht der einzige Faktor, aber ein wesentlicher. Ein anderer war zweifellos, dass mein Bruder im Alter von einem Jahr schwer erkrankte und entwicklungsgestört war. Meine Mutter blieb über zehn Jahre lang zu Hause, um ihn zu pflegen. Da trug mein Vater die Verantwortung für das Familieneinkommen allein.
Zum ersten Mal wurde er an dem Tag betrunken am Steuer erwischt, als seine Mutter starb. Die Polizisten hatten Mitleid mit ihm. Beim zweiten Mal wurde er verurteilt und musste im Frühjahr 1976 für einige Monate zur Zwangsarbeit. Als Gefangener baute er am Flughafen Helsinki-Vantaa mit. Ich hatte gerade meinen Führerschein gemacht und fuhr meine Mutter einmal in der Woche hin, um ihn zu besuchen.
Zum schwachen Selbstbewusstsein meines Vaters trug die Tatsache bei, dass er nur vier Jahre lang die Volksschule besucht hatte. Im Arbeitsleben war er ein Selfmademan. Er arbeitete in einer Autofirma, wo er sich zum Chefposten hocharbeitete, ging aber, als er wegen Trunkenheit am Steuer verurteilt wurde. Den Rest seines Arbeitslebens war er Lagerverwalter.
Als Jugendlicher war ich schüchtern und ängstlich. Meine Pubertät war schwer. In der Schule war ich faul. Meine Erfahrungen zu Hause hatten mich hart gemacht. Als Erwachsener wollte ich anders leben. Ich ging zur Uni und studierte Geschichte. Ich wurde der erste Magister, Lizenziat und Doktor in meiner Familie. Es war unerhört, dass meine Arbeit aus Lesen und Schreiben bestand.
Als ich eine Woche vor meinem 30. Geburtstag Doktor der Philosophie wurde, war mein Vater im Krankenhaus und konnte nicht zur Feier kommen. Das ärgerte ihn. Als ich ihn besuchte, meinte er, als Nächstes sollte ich Wirtschaft studieren. Ihm bedeuteten die humanistischen Berufe nichts. Zumindest bedeuteten sie keinen wirtschaftlichen Wohlstand.
Ich weiß noch, wie ich am Abend mit meinen Freunden darüber lachte, wie blöd der Vorschlag meines Vaters war. Gerade hatte sein Sohn in jungen Jahren und mit guter Note promoviert und hatte das Leben vor sich.
Zehn Jahre später lag mein Vater wieder im Krankenhaus. Ich erinnere mich an seine Worte. Ich arbeitete als Verleger, also in der Wirtschaft. Mein Arbeitgeber hatte mich für ein Jahr zur Fortbildung an die Handelsschule in Helsinki geschickt. Mein Vater war zufrieden.
Mein Vater saß zwischen allen Stühlen. Obwohl er wegen meiner Mutter und wegen seiner Arbeit nach Helsinki, in die finnische Hauptstadt, zog, wurde er da jahrzehntelang nicht heimisch. Helsinki war keine Großstadt, aber trotzdem eine Stadt.
Seine Entwurzelung zeigte sich unter anderem darin, dass er – und die Familie natürlich mit ihm – jedes Wochenende nach Karkkila musste, in das Haus, das seine Eltern nach dem Krieg gebaut hatten.
Zum Glück betrug die Strecke von Helsinki dorthin nur 60 km. Wir fuhren jeden Freitag gleich nach der Arbeit los und kamen am Sonntagabend zurück. Auch alle Sommerferien verbrachten wir in der Stille des Landlebens.
Meine unverheiratete Tante war im Sommer auch immer da. Sie und mein Vater saßen am Küchentisch und erinnerten sich an ihre Jugend. Die gleichen, an sich tollen Geschichten wurden oft erzählt. Die verlorene Heimat wurde von Mal zu Mal goldener.
Ich überlegte, wie es anders hätte kommen können. Die Erinnerungen wären nicht dieselben, wenn Karelien nicht verloren gewesen wäre. Die Karelien-Sehnsucht war verständlich, aber ein Historiker wie ich muss die Sache quellenkritisch erforschen.
Die Erinnerungen waren so schön, weil es um die gute Zeit in den 30er Jahren ging, ihre Kindheit und Jugend, als sie sorglos lebten. Die war verloren und wurde als Verlust empfunden. Solche Rückblicke verstärkten die Sehnsucht, die Bedrücktheit und die Entwurzelung meines Vaters eher, als dass sie ihm gutgetan hätten. Die Vergangenheit war ohne Sorgen. Jetzt standen andere Schwierigkeiten an.
Die Sehnsucht meines Vaters trug paradoxe Züge. Wäre er in Rauta erwachsen geworden, wäre er nicht dort geblieben, so wie er nach dem Krieg nicht auf dem neuen Bauernhof geblieben war. Als einziger Sohn hätte er das Land geerbt. „Das war nichts für mich“, sagte er mir. Er wollte kein Kleinbauer sein. Ich war glücklich, dass meine Eltern nach Helsinki zogen, das unser Zuhause wurde.
Temperament hatte mein Vater. Darin ähneln wir uns. Wir ärgern uns schnell und beruhigen uns schnell. Danach wundern wir uns, wieso die anderen noch immer wütend auf uns sind, obwohl die Sache vorüber und alles vergeben ist. In Rautu, Vaters Heimat, wurde unser Jähzorn einfach zur Kenntnis genommen. Man sagte sich: Das sind Pietiäinens.
Es war unmöglich, mit meinem Vater zusammen Gesprächsrunden über Wahlen oder andere Politiksendungen zu sehen. Er feuerte seine unumstößlichen Meinungen in einer Art ab, dass es besser war, wegzugehen als sich aufzuregen oder eine Diskussion anzufangen.
Am schlimmsten waren die Gesprächsrunden über Außenpolitik. Mein Vater war verbittert und wütend auf die Russen. Die Russen waren für ihn nicht das Sowjetvolk, sondern Russkis.
Karelien besuchte er nur noch einmal, danach wollte er das nicht mehr. Am Ort seines Hofes fand er eine Fuchsfarm vor. Der Gestank war unbeschreiblich. Der herrliche Weiher aus seiner Erinnerung war vergrast und verdreckt. Karelien wollte mein Vater nicht zurückhaben, obwohl in Finnland ständig davon gesprochen wurde. Er war kein Revanchist. „Sollen sie es doch behalten“, sagte er.
Die Traditionen wurden unter anderem dadurch gepflegt, dass die herkömmlichen Speisen hochgehalten wurden. Karelischen Fleischtopf, Wurzelgemüseauflauf und Kartoffelpiroggen gab es oft, und das Essen wurde immer überschwänglich gelobt.
Wenn uns mein Vater in Helsinki zum Essen ausführte, gingen wir gewöhnlich ins Karelien-Haus, wo sich die Tische unter den traditionellen Speisen bogen. Als junger Erwachsener vertrat ich die Linie des Kolumnisten Seppo Ahti: Gebt uns Karelien zurück, aber behaltet das Essen.
Unsere Eltern gehörten unter kulturellem Aspekt zur Kriegsgeneration und waren viel weiter von uns entfernt als unsere Kinder. Unsere Art zu leben, unser Musikgeschmack, unsere Essgewohnheiten waren ganz anders. Meine Eltern, die keine Fremdsprachen konnten, reisten nicht ins Ausland. Wir durchstreiften Europa per Interrail, seit wir 16 waren.
Manchen Kareliern erging es nach dem Krieg schlecht. Sie wurden als Eindringlinge betrachtet, die den rechtmäßigen Besitzern ihr Land wegnahmen, und als Russen beschimpft. Das war ungerecht. Der Großteil der Karelier gehörte der evangelisch-lutherischen Kirche an, ein kleiner Teil war orthodox, und alle waren Finnen und finnische Staatsbürger.
Meine Großeltern und mein Vater wurden nie so schlecht behandelt. Sie sprachen voller Dankbarkeit von denen, die ihnen geholfen hatten. Mein Vater war äußerst tolerant Zuzüglern und Flüchtlingen gegenüber. Auch diese Haltung ist eine Folge seiner Erfahrungen als Evakuierter.
Aufgrund ihrer Erfahrungen mit Krieg und Mangel waren meine Eltern entsetzt, als wir in den 80er Jahren die Kleider unserer Kinder recycelten. Wenn man einen Krieg erlebt hat, ist das ein Zeichen von Armut, nicht von Nachhaltigkeit. Den Kindern musste man etwas Neues kaufen, wo man es sich doch endlich leisten konnte.
Mit 60 ging mein Vater in Rente. Er bekam nicht viel Geld, aber er schien endlich seine Ruhe zu finden und das Leben zu genießen. Er trank weniger.
Ich hatte bei meinem Vater Bedrängnis und Angst gesehen, meine Kinder sahen in ihm den liebevollen Großvater. Er fuhr sie zur Musikschule und zum Sport. Er genoss es, mit den Kindern zu sprechen.
Er lief ohne ein bestimmtes Ziel durch die Stadt und sah sich das Leben an. Von mir wollte er Empfehlungen und fing an, Bücher zu lesen. Er wurde ein ganz begeisterter Leser.
Als bei mir Pubertät und Rebellion endlich vorbei waren und ich erwachsen wurde, lernten mein Vater und ich uns allmählich besser kennen. Hätte er länger gelebt, wären wir gute Freunde geworden, glaube ich.
Einige Jahre nach Vaters Tod fuhr ich nach Rautu (heute Sosnovo). Meine alte Tante und ich fanden nach einigen Fehlversuchen den Ort des alten Hofes. Die Fuchszucht war aufgelassen, aber die leeren Gebäude standen noch da. Der Weiher war fast völlig zugewachsen.
Es war merkwürdig, an einem Ort zu stehen, an dem meine Familie mindestens seit Beginn des 17. Jahrhunderts ununterbrochen gelebt hatte. Weiter reichen die Kirchenbücher und andere Archivalien nicht zurück. In meiner Familie bin ich in direkter Linie der älteste Sohn des ältesten Sohnes und so weiter, bis ins 17. Jahrhundert zurück.
Ich spürte keine Sehnsucht oder Nostalgie. Wieso auch? Hätte es keinen Krieg gegeben, wäre das Leben anders verlaufen. Ich würde nicht existieren, denn mein Vater und meine Mutter hätten sich nie getroffen. Ich habe nicht vor, mich bei Stalin für meine Existenz zu bedanken, im Krieg starben über 65 000 Finnen, aber so ist es nun einmal gelaufen, und da bin ich.
In Rautu dachte ich darüber nach, wie vorbildlich Finnland die Kriegsfolgen gehandhabt hat, obwohl es neben dem Wiederaufbau große Reparationszahlungen an die Sowjetunion leisten musste. Aus dem armen Land wurde eine reiche Nation, eine nordische Wohlstandsgesellschaft, deren Lebensstandard zu den höchsten in der Welt zählt.
Die Wunden, die die Flucht meines Vaters hinterließ, heilte die Zeit langsam. Sie sind noch in meiner Generation sichtbar. Gleichzeitig darf man nicht vergessen, dass uns seine Generation ein leichteres und sichereres Leben ermöglichte.