Päiven Pārne᾿ (Beaivvi bártni)

Beaivvi bártni soagŋu jiehtanasaid máilmmis
Translated to North-Sámi by Harald Gaski

 

Bođuid bártnit ledje dolin

Nieiddat vátnásat olbmáide

Dievdu lei nissonis deaddán

Varaideaskka vuohčudan oktii

Eadni lei njamahan guoddámis

Gállá gándda lávgon ja biebman

Go gállis gietkamis čievččai

Sahkanahttistis nana suonaid

Sahkkejeaddji mielaid leikii

Gállábártniid máttarmáddui

 

Nu leat mii gullan

Sáhka lea beaggán:

 

Dobbelis davimus nástti

Oarjjabeal beaivvi ja mánu

Silba-golli juovat, bávttit

Árrangeađggit ájageađggit

Golli giilá, silba šiilá

Mearas gáissát govaset gehččet

Beaivvážat, mánut ja násttit

Muođuineaset mojit čuvget

 

Beaivvi bárdni láivvis luoitá

Oaivámus olbmáidis váldá

Biegga ba borjasiid bossu

Juotna ba vatnasa vuojet

Bárut botnjiid báhtarahttet

Skearruset mielamiel botnjet

Luládat láivvi luoitá

Meaddil mánu meaddil

Beaivváža báitevaš rieggá

 

Šattai mánnu šattai beaivi

davvinástti unnosažžan

Muhto dat lea stuorát beaivvi

Čuovgasiin iežáládje

Ruvssohallá čalmmehuhttá

 

Jagi birra jávkosiin

Bárut bahtii bávkasiin

 

Viimmat – maŋážassii

Jiehtanasravda rahpasii

Čalbmái čábbát alihastá

Jiehtanasa nuorra nieida

Čalmmehis ádjá áidna goarru

Spáiddarčuovggas bivttasbassi

Čoalkkuhaddá cápmašaddá

Njoaraha ja goikadaddá

Njávkkada ja čábbudallá

Njamuidis njálgudallá

Oainnuidis vilššohallá

Čuovggaidis cakkasta bárdnái:

 

(Jiehtanasa nieida):

«Gos don boađát, gean don ozat?

Duona dálu, Beaivvi bárdni!

Áhččásan juhkamuššan?

Alccesan njammamuššan?

Vieljaidasan váivvi vuoitun?

Mágaidan mállásiid sálgan?»

 

(Beaivvi bárdni):

«Sáráhkká áhčestan sárai

Soddjilis suonaid, fággái fámuid

Eatnis áhčis mastadii oktii

Uksáhkká milkkiin mieđai

Leikestii váibmosan mielaid

Ozan oavttis oadjudeaddji

Moarrásan moddjejeai mielaid

Eallimis ilu, jápmimis guoimmi

Mihtolagain mieđušteaddji

Vuostálagain váruheaddji

Váibmobákčasiin veahkeheaddji

Váivvi noađis jeđđejeaddji

Sállaša juohkimii njálbmebealli

Amas máilbmái dieđušteaddji

Goappašagain buolvvajoatkka»

 

De gul varra viimmáskii

Nieidda buoŋat badjánaddet

Mielat mášuhuvvet

 

(Jiehtanasa nieida):

«Mastadeadno varaideame

Mastadettiin váimmuideame

Váivviideame, iluideame

Vánhurskkis eadnán guoddá!

Áhčážasan mu buoremussan

Sávaldagaid šuohki sártnun

Gatnjaliin ráhkisin čuorvvun

Eadnásan sádduid bessiid sis'»

 

(Jiehtanas):

«Bohtos beakkán Beaivvi bárdni!

Soddjilis suorpmain, nana suonain

Geasašedno gieđaideame

Isku suorpmaideame searaid

Goappás čuvddit čavgadebbo

Goappá suorpmat soddjilebbo?»

 

Nieida bárdnái áŋkor' geige

 

(Jiehtanas):

«Gal lea ba garrasat aiddo

Beaivvibeali suorbmasuonat

Beaivvi bártni garra gazza»

 

Vuoiddasfárppal jugástahkan

Bihkkafárppal máistagin

Obbagazza gaskabiebmun

Vuoi, de gal de vuolahuvai

Garra gállu gárihuvai

Muora- ja guolevuodja vuoidá

Váibmui ollá, njuorrada

Áŋkora rápmáinis rohtte

Bivastallá, báhkastallá

Čalmmehis čuovggahis áddjá

 

Čuožžilahttá, čohkkedahttá

Fállá, čázi háldi duolji alde

Čeŋkkežiidda čálaša

Varaideaskka mastadeaba

Gieđaid gihtii, fátmmiid fátmái

Cummáčuolmmaid čuolmmada

Bolbbiiguin balahusa baldá

Gielaid čuohppá, čuolmmaid čoavdá

Headjagiđmmiid boradit

 

Áidna snáldobodnásis

Suotnasuhppejeaddjásis

Áidna áibmegiehtasis

Ráju rátká:

Fiervájuovas, gollelássáid

Čuolddihahttá, guottihahttá

Silbarávttuid suvddihahttá

Nieidasis váimmu beale

Smarves, bolfe bealalahkkái

Ruoivvessoajálačča sisa

Fievrrideaddji rággogaskii

 

(Jiehtanasa nieida):

«Lea go vatnasis velá várri?

Guoddá go vuolgi vuoddji velá?»

 

Son nieidagápmagiid gahčaha

Nuppi eatni várjjuid vurke

Vieris villjii basis basut

Čielgasit čoavdaga duostu

 

Golmmaid giissáid gaskagoađis

Guottiha nuoraid guossis

Okta alit, nubbi rukses

Goalmmát vielgat – golbma čuolmma

Ráfi, doarut, dolat, varat

Duotna ja dávda ja rohttu

Lávgoliinnis golbma čuolmma

Sáráhká, Uksáhká ja Máttaráhká

Dálki, biegga ja riđđu

Golbma boalbbi boalbbastuvvon

Máttaráhká vuorkká duohkái

 

Bártnitba bohte bivddus

Njurjo, moršša, fálesguoli

Ohcalit oappás

– Goappás gaskagoađi fávru?

Eai gávdnan go luottaid ja saji

 

(Jiehtanasa bártnit):

«Gean bivastat nu njálggiidii

Go oza hájaid gesii?

Geasa giehta geigejuvvui

Guhte olbmásearaid anii,

Olbmá dujiid duhkorattai

Guhte nuorra nieidda stoagaha

Uksáhká uvssohiid njávká?»

 

(Jiehtanas):

«Beaivvi bárdni, borjjus bárdni»

 

Sáhče vieljat vatnasa fávlái

Doarridit dolvojun nuora

Máhcahit masson moarsi

 

Jo gullo áirruid spoahkas

Jo bohtet áŋuid gihčasat

Hállet, hupmet báruid bávkasat

Nieidavuođas vuosttas čuolmma luoitá

Das biegga borjasiid bossu

Vuolgaga addá vatnasii

Báruid beaškalahttá

De ba de jiehtanasat báhcet

Čavgejit čuvddiideaset áirruide

Bivastat bohčása čalmmiin

Holvun, hástin, nihtin ja áitin

Sáhppi suddá, moarri duoldá

 

Moarsi soagŋohávskkiid smiehttá

Čalmmit čuvget, váibmu vilšu

Headjasadjái háliida

Manimuččat viidot, deahkit sturrot

Buolvvavarat vajálduvvet

Irgásis geahččá, jearrala:

 

(Jiehtanasa nieida):

«Lea go vatnasis ain biekka várri?»

 

(Beaivvi bárdni):

«Lea čuolda leat gáinnut, gierdilat»

 

Leaibeliinnis čuolmma čoavdá

De ba de oarjjádat álggii

Meara mánáid bajádallá

Borjasiid bohtanahttá

Vieljat oidnosis báhcet

 

Varra duoldá, goastu goiká

Váldet maŋimuš fámuidis ovdii,

Varrabivastagaid njávkkastit.

Garret gieđat, sodjet sealggit

Giehtasajit áirui báhcet

Váibmu báhkkan, vanas vuodjá

Ábi álddut čuohpahallet

De fas jokse, joksagohte

 

(Jiehtanasa nieida):

«Aingo vatnasis várri?

Gierdá go garraset dálkki?»

 

Liinnis guoktáneami čuolmma čuollá

Ilbmáráddjá moaráskii

Almmi ráđđejeaddji oaivebálvá

Almmi gaskii davvioavtti

Riđu roasat sojahit sivlli

Borjasat biekkas doarggistit

Vatnasa bálkkodit bárut

Ieš gal báhtarussii veallánii

Vatnasa vuolimus bodnái

Čalmmiidis čárvii, čiehkádii

 

Badjáneaddji beaivvi báittus

Vieljat gorgŋejedje gáisái

Geahččat gos son sin oabbá

Beaivvi báitu suddadasttii

Geađgegállun garradasttii

 

Váhkis velá odne oidno

Veaikevanas báktin šattai

 

Ádjáduolji, vuonjalduolji

alde moarsi sámáidahttui

Unnui olbmo sturrodahkii.

Iežas giissás, ákšuin uvssaid

Galjidedje govddidedje

Stobuid stuorrudedje

Son de guttii gállábártniid

Son of the Sun's Courting in the Land of the Giants

Translated by John Weinstock

 

Few men were there before

A lack of women for the men.

The man hugged his woman

Their blood they blended together.

The mother suckled her offspring

Washed and fed the child.

The boy kicked in the cradle

From his father got strong sinews

From his mother gained good sense.

Ancestor of the Sun’s sons.

 

That’s how we heard it

So it is told:

 

Beyond the easternmost star

To the west of moon and sun

Are found fells of silver and gold

Stones for hearth, stones for adornment.

Gold sparkles, silver glimmers

Sea mirrors the mountains’ image.

The suns, the moons and the stars

Smile on the mountains’ cheeks.

 

The son has his vessel floated

Takes with him the best men.

The wind takes hold of the sails

Pushes the boat forward

The waves drive the floating craft

Rudder and tiller turn

The south wind guides the group

Way beyond the moon

Way beyond the sun’s shining ring.

 

Soon the moon and the sun will be

As small as the northern star

Great this latter orb grows

Glows in burning ruby-red.

 

An entire year they are gone.

The waves break against the boat.

 

Finally the journey is over.

Toward the horizon giant’s shore.

From afar the eye beholds

The giant’s fair young maiden

The blind old man’s support.

She washes clothes by torchlight

Beats, rinses, dries, smoothes them

Makes herself pretty

Puts fragrant grass on her breast

Her eye seeks the sea

Catches sight of the trav’ling son.

 

(The giant’s daughter):

“Where do you come from, whom do you seek? 

 

The house of death, the son of the Sun!

Will you be drink for my father

Something good for me to suck on

Drudgery’s price for my brothers

Or my brother-in-laws’ cooking meat?”

 

(The son of the Sun):

“Sáráhkká shaped from my father

Flexible sinews and strong arms

Blended mother and father together.

Uksáhkká fed me with milk

Nourished my heart with reason.

Repose I seek in the storm

A mild smile for my wrath

In life someone to gladden me

In death a friend, in hardship hope

In heartache some support

Under burden of need a comfort.

A mouth to share the catch with

Someone to guide me in the unknown

A descendant of us both.”

 

Abruptly blood begins to course

Unrest beats in the young breast.

 

(The giant’s daughter):

“Let us two blend our blood

Let our hearts be united.

In sorrow and joy

In the name of my blessed mother.

Prayer sighing and loss

I hand over to my father.

Call my mother in sand and birchbark.”

 

(The giant):

“Let him come, the son of the Sun

Let us try the strength of our hands

Stretch our sinews in a fingerpull

Who will be strongest

Whose finger will straighten first?”

His daughter holds out iron glove.

 

(The giant):

“Sturdy they are

The sinews of the Sun’s people.

Hard is the Son’s nail.”

 

Fish fat to quench the thirst

A tar bucket as courting gift

Horsemeat for a snack.

The hard scull is filled with mead.

He became drunk, the blind giant

Pulled and tugged at gauntlet iron.

The sweat runs, the heat burns.

Weak grew the man without light.

 

On hide of sea’s sov’reign, the whale

He places them down

Cuts wounds in their fingers.

Hand in hand and chest to chest

He blends together their blood.

Ties then knots of the kiss.

Frightens away knots of envy.

Cuts snares, and loosens bands.

The wedding party begins.

 

To his own spinner

She who twisted sedge thread

To his steady seamstress

He gives of his own supply.

Up from the shore, out from the mountain

Silver and gold are borne forth.

Dowry rowed on board in the boat.

The bast wing’s vessel is filled

With precious stones to the gunwale

Gifts to his dear daughter

And his son-in-law with curly hair.

 

(The giant’s daughter):

“Will the boat hold a greater load?

Has the trav’ling swimmer room for more?”

 

Her maiden shoes she takes off

Hides well her ancestress’ rags

Devotes self to foreign brother

She accepts his key.

 

Three chests from the middle house

She has carried out

One blue, one red, one white

Three knots: Peace and strife

Illness and plague, blood and fire.

From Sáráhkká, Uksáhkká, Máttaráhkká

Three knots in a wash cloth:

Three knots in Máttaráhkká’s hand.

The brothers return from fishing

Have caught walrus and seal.

They seek her, they miss their sister.

“Where’s the beauty of turf hut’s midst?”

Find traces of the bed, ask their father:

“Whose sweaty smell was so sweet

Who perceived the smell of the bosom

To whom did our sister give her hand?

Who showed her manly strength

Played the man’s game with her

Who now amuses the young maid

Who strokes Uksáhkká’s door?”

 

(The giant):

“The Sun’s son, the sailor.”

 

Anew the brothers climbed into boat

Took up the chase of the young ones

To bring their sister back.

 

Soon are heard oar strokes

Creaking against the boat’s timber

Drown out the waves’ roar.

She unties the maidenhood knot.

The wind grows, fills the sail

Drives the boat quickly away.

Giant brothers are left behind

Squeeze hard on the pair of oars

Sweat and tears are forced out

Howls and threats, orders, oaths.

Gall melts, wrath seethes.

 

The giant’s daughter’s eyes sparkle

The young bride’s heart hammers

She longs for her marital bed.

Her kidneys swell, her body spreads

The family’s blood is forgotten.

She casts a glance at her husband:

“Can the boat handle stronger wind?”

 

(The son of the Sun):

“Mast and ropes are strong, the boat’ll hold up!”

Then she loosens one more knot

On the alder-colored wash cloth. 

Anew the storm takes hold

Lifts the sea’s children.

The sail swells

The brothers again left behind.

 

The blood boils, they thirst for vengeance.

Their last strength is brought to bear.

Blood and sweat are wiped away.

Bent fists, curved backs

Their hands stuck fast to the oars

The heart boils, the boat rushes

Cuts through the sea’s hard rolls.

Again they are right behind.

 

(The giant’s daughter):

“Can the boat handle stronger wind?”

 

She loosens the knot of deliv’rance

Wrath reaches Ilmarinen himself

The highest god’s main servant.

Squalls between the heavens to the east

Gusts of wind shake the mast

They tear and shred the sails.

The boat is tossed between billows.

The giant’s daughter seeks shelter

Closes her eyes and crawls

Down into the bottom of the boat.

 

The sunrise draws near.

The brothers have gone ashore

Are on the lookout for their sister.

The Sun’s rays melt them

Turn their foreheads to stone.

 

Can still be seen in Vågen

A copper boat in the mountain.

 

On skin of bear and young reindeer doe

Bride is transformed to a Sámi

Becomes a human in size.

And with an axe from her own chest

Her doors become wider

The room made larger.

 

To the Sun’s sons she then gave birth.

Päivän pojat
Translated by Erkki Itkonen

 

Vähä oli muinoin poikasia,

Vähin neitoja pojille.

(Päivänmaalla nimittäin)

Mies se silloin naistaan koski,

Yhteen vuodatit verensä.

Äiti saamansa imetti,

Pesi, syötti kallihinsa.

Se kun oli käynyt kätkyestä,

Oli saanut kantajaltaan

Suonet jäntevät, sukevat;

Kantaja oli mieltä luonut

Muinaiskansaan Kalevaisten.

 

Sana saattoi, tavu tiesi:

Tuollapuolen pohjantähden,

Kuun ja päivän länsipuolia,

Kivet on kultaiset, hopeiset,

Liesikivet, verkon kivet;

Kulta kiiltää, hopia hohtaa,

Kalliot kuvautuu meressä,

Päivä, kuu ja tähdet kiiltää,

Loistaa välkkyen vedessä.

 

Päivän poika purtensa päästää,

Ottaa uskonsa valitut.

Tuuli purjeisin puhuvi,

Vedenhenki venhosehen

Aallot työntävät uroita,

Perämies melassa vääntää;

Itä purtta tuuvittavi,

Siistävi sivutse kuusta,

Päivän paistavan sivutse.

Pienet on jo kuu ja päivä,

Pienemmät kun pohjantähti;

Pohjantähti suurennunna

Suuremmaksi aurinkoa,

Punestavi, häikäisevi.

 

Ajastaikoja ajelit,

Viimein aalloista avautui,

Hiitten ranta rapsahutti.

Siellä Hiiden nuori neito,

Sokko-ukon neulojatar,

Pesi valkian valossa,

Lyöpi, kolkkii vaattehia

Visutellen, valutellen.

Somistellen sievisteli

Ripeiksi rintojansa,

Siirti silmänsä välehen,

Käänsi päälle Päivän pojan,:

"Mistäs tulet, mitä etsit,

Tuonenko pöytää, Päivän poika,

Isoseni himoherkku,

Itseni imupalanen,

Vaivanpalke veljieni

Lankojen! atriainen?"

 

Päivän poika:

"Sarakka on mulle saanut

Lujat suonet, vahvat voimat

Isästäni, äitistäni,

Maidossa Uksakka mulle

Mieltä päähäni valutti.

Asetusta myöskin etsin,

Vihan, raivon viehdytintä,

Elin-, kuolinkumppalia,

Onnessani ohjausta,

Vastuksissa varjelusta,

Vaivan, tuskan vaimennusta,

Syöjää metsän veden viljan,

Ilman toisen tuntiaista,

Jälkisuvun jättäjäistä."

 

Hiiden neiti:

"Kaikki vierähtää vereni,

Nousee neitinen poveni,

Muuksi muuttuu mieliraukka.

Yhdistäkämme veremme,

Mielemme ja sydämemme,

Ilojen ja huolten päivät,

Sinä, vesa vieraan äitin!

Isälleni armahalle

Haastan mieleni, haluni,

Haikein kyynelin mä huudan

Emon mullan, tuohten päällä."

 

(Kysyy isältänsä. Sokia ukko ei suostu

kosijaan ilman koettamattansa ja miet-

­tien hänet syödä sanoo ylonkatseisesti:)

"Käypä koita, Päivän poika,

Lujain suonten sormikoukut;

Käsin, kourin koittakamme,

Kumman on sormet suonevammat,

Kumman kynnet kestävämmät!"

(Neito työntää sokealle ukolle rau-

­taisen ankkurikoukun käteen ja pitää

itse toisesta päästä.)

Hiisi:

"Kylläpä tuntuvi kovalta

Päivän pojan sormisuonet,

Kourakoukut Päivöläisen."

 

(Neiden neuvosta Päivän poika tar-

joo ukolle kihlajaislahjoiksi:)

Rasvatynnyrin simaksi,

Tervatynnyrin hapoksi,

Umpisorkan suurukseksi.

 

Päivenpuolen sulo, suloinen

Kosija-sima keveästi vuotaa.

Väkevä on päivän pojan

Kosija-happo, viehättävä,

Herkullinen hänen ruoka.

 

Ukko joutui juovuksihin,

Kova päänsä päihdyksihin,

Puun ja kalan raikas rasva

Vuoti, sulatti sydämen.

Tarttui rauta-ankkurihin,

Hiostuvi, palavustuu.

--------

Silmitön, valoton vanhus

Seisottaa, sijottaa heidät

Veden valtaan, valaan taljan

Päälle, piirti pikkusormet,

Vuodattavi veret yhteen,

Kädet, sylit yhteen liitti,

Solmii solmut suuteloiden,

Poistaa väärät vastussolmut,

Päästää kädet, riistää solmut.

Hääkattilat katsotahan,

Täytetähän, tyhjetähän.

Sitten kelpo kehrääjälle,

Suonten aimo suortajalle,

Ainoiselle ompelialle

Ukko myötä-annit antoi:

Rannan kultaraunioista

Kiskoi kivet, kannatutti,

Soudatti, hop eapaakut

Neidon mielen ottajalle,

Pää-käherän pettäjälle,

Purteen hamppupurjeisehen.

 

Hiisi kysyy:

"Vieläkö varaa veneessä,

Kantaako uimaris enemmän?" — 

"Varaa kyll' on." — Lisää tuodaan.

(Morsian) karisutti neitikengät,

Varui vieraan äitin varjoon,

Veljenj vieraan palveluhun,

Sai piilosta loihtuneuvot.

Kolme arkkua kodasta

Kantoi nuorten kammiosta

(Sini-, puna-, vaalean arkun)

Kolme solmua lisäksi,

Kauhan, sodan, tulen, veren,

Tuonen, taudin, ruton arkut,

Pesuliinau kolmisolmut:

Sarakan, Uks-, Maderakan,

Leyhkän, tuulen, myrskyn solmut.

Siveyden solmut kolme

Säilyttää sai Maderakka.

 

Pojat pyydöstä tulevat

Hylkeen, mursun, valaskalan:

"Sisar poissa." — Kunne mennyt?

Kuss' on keskikodan kukita?

Näy ei muuta kun sijansa.

Kuka kumma mielen otti,

Kelle antoi hän kätensä,

Kell' oli urohon suonet,

Ken kuvaili ihmistöitä,

Mielitteli nuoren neiden,

Uksakan oven avasi?"

 

Hiisi:

"Päivän poika purjehtiva."

Työnsivät veneen vesille,

Riensivät taka-ajohon,

Nuorta noutamaan takaisin.

Kuuluvi jo airon isku,

Kohti saa kova kohina,

Äänten melske, aaltoin polske.

Neiti päästi ensisohnun;

Tuli tuulta purjehisin,

Vei se venehen edemmäs,

Ajoi aaltoja koholle,

Niin ne jäivät jättiläiset.

Kiskoit airoja kovemmin,

Hiki silmistä sirisi,

Huusit, haastit uhkain ähkäin,

Sappi kiehui, vihai sehui.

Morsian muisti sulhoansa,

Silmät välkkyy (välkkymällä),

Sydän sykkii (sykkimällä).

Ikävöiden hää-iloa,

Munaskuut (sisässä) hyppii,

Sukuveret vierähtävät,

Katsoi ylkähän ja lausui:

"Kestääkö vene tuult' enemmän?" —

"Vahva on masto, touvit vahvat."

Päästi veriliinan solmun,

Siitä nosti länsituuli

Meren lapset liikkehelle,

Pullistutti purjehia.

Näkymästä jäivät veljet.

Veri kiehui, kosto kuohui,

Viimisvoimansa viritit,

Verta kasvot hikoilivat,

Ruskat rutkui, selkä notkui,

Kourat kiskoi, jytkii, nytkii,

Sydän hehkuu, venhe väistyy

Halki aaltojen ajavi.

Veljet alkoi saavutella.

Morsian:

"Vieläkö sietäisi venonen

Tuulen kahta kauheamman?" —

Päästi solmun kolmannenki:

Itse Ilmari jo suuttui,

Pääpalvelja taivaan herran;

Pohjaisvanka taivahalta

Nosti myrskyn, mastot huojuu,

Purjeet pahoin paiskelehtii,

Vene hyppii kallistuen.

Itse morsian vetinen

Alemmaksi purren pohjaan,

Peitti silmänsä säkenet.

Päivä uus' kun alkoi paistaa,

Veljet kiipii kukkulalle

Katsomaan mihin sisar päätyi.

Päivän säteissä sulivat,

Kivettyivät kallioksi.

Vaakessa he nähdään vielä,

Vaskivenhe kalliona.

 

Karhun, vuonilon taljan päällä

Morsian nyt vihitähän,

Mukautuu ihmismuotoon.

Arkun kirves avaroitti

Kodan ukset, pihtipielet,

Saatti tuvat suuremmiksi.

Hän synnytti Päivöläiset,

Hän kantoi Kalevanpojat.

(Herjedalin etelänpuolisilla seuduilla

lisätään vielä seuraavat värssyt:)

Viimeinen se heistä nukkui

Naimatonna Ruotsinmaalla,

Toinen haara on Karjalassa,

Toinen on etelämaalla,

Juutin, Tanskanmaan takana.

Der Sonnensohn
Translated by Christine Schlosser

 

Einst lebten wenige Männer für sich allein,

An Frauen mangelte es ihnen.

Umarmte der Mann seine Frau,

Mischten sie ihr Blut zusammen.

Die Mutter säugte ihren Sprössling,

Badete und fütterte Gállás Knaben.

Der Knabe stieß die Wiege um,

Von Vaters her begabt mit Muskelkraft,

Von der Mutter mit Verstand,

Der Ahn der Sonnensöhne.

 

So geht die Kunde,

So der Bericht:

 

Hinter dem nördlichsten Gestirn,

Westwärts von Sonne und Mond,

Aus Gold und Silber sind Fels und Stein,

Steine um das Feuer, Steine für die Netze.

Silber schimmert, Gold glänzet.

Im Meer gespiegelt die Bergesgipfel.

Sonnen, Monde und Sterne

Blinken lächelnd von ferne.

 

Der Sonnensohn lässt das Schiff zu Wasser,

An seiner Seite die besten Männer.

Der Wind wölbt die Segel,

Der Wassergeist treibt an das Boot.

Die Wellen tragen dieSeefahrer voran,

Ruder und Pinne in Bewegung.

Der Ostwind trägt das Schiff entlang

Vorbei am Mond,

Vorbei am strahlenden Sonnenkranz.

 

Mond und Sonne gerieten bald

Kleiner als der Stern des Nordens,

Der nun größer als die Sonne

Strahlt im Licht von andrer Art,

Leuchtet in blendendem Rot.

 

Ein ganzes Jahr währt die Fahrt,

Krachen die Wellen an das Boot.

 

Endlich, am Schluss der Reise,

Die Küste der Riesen schimmert am Horizont.

Doch schöner noch für das Auge

Erscheint die junge Tochter des Riesen,

Des blinden Alten einzige Näherin.

Sie wäscht die Kleider bei Fackelschein,

Klopft und schlägt die Gewänder,

Wringt, trocknet

Und glättet sie später.

Duft verleiht sie ihrem Busen,

Ihre Blicke lässt sie schweifen

Und erblickt den Sonnensohn.

 

(Tochter des Riesen):

Woher kommst du, wen suchst du?

Das Haus des Todes, Sonnensohn!

Bist du Labsal für meinen Vater,

Für mich etwas zum Liebkosen,

Eine Mahlzeit für meine Schwäger,

Oder für die Mühsal meiner Brüder der Lohn?

 

(Sonnensohn):

Sáhráhkká formte mich nach meinem Vater,

Gab mir Sehnen und Kraft für den Kampf,

Ließ Vater und Mutter sich vermischen.

Uksáhkká fütterte mich mit Milch,

Und füllte mein Herz mit Verstand.

Eine, die mir Ruhe gibt im Sturm,

Ein mildes Lächeln für meinen Zorn,

Eine Gefährtin such ich im Leben wie im Tod,

Eine, die schützt im Unglück,

Eine, die mäßigt im Glück,

Die Beistand ist in Kummer,

Trost spendet bei Ungemach,

Einen Mund, den Fang gerecht zu teilen,

Eine, die mich weiß in fremden Welten zu begleiten

Und einen gemeinsamen Nachfahren uns schenkt.

 

Ihr Blut begann zu sieden,

Unruhig schlug die Brust der Riesentochter,

All ihre Sinne wie im Strudel.

 

(Tochter des Riesen):

Unser Blut soll sich vermischen,

Unsre Herzen sich verbinden,

Lass in Kummer und Freude uns vereinen,

Im Namen meiner gesegneten Mutter!

Meinem Vater, meinem liebsten,

Erzähl ich seufzend von meinen Wünschen,

Voll Tränen ruf ich an

Meine Mutter in Sand und Birke.

 

(Riese):

Komm, berühmter Sonnensohn,

Mit den gewandten Fingern, mit den starken Sehnen.

Wessen Hand wohl besser zieht?

Lass uns streiten, wer der Finger Meister ist,

Wessen Finger fassen fester,

Wessen Finger sich messen besser.

 

Die Tochter reicht dem Sohn einen Anker.

 

(Riese):

Recht kräftig und stark gewachsen

Die Fingersehnen der Sonnensöhne,

Hart deren Nägel.

 

Ein Fass Tran zum Durstlöschen,

Ein Fass Pech als Mitgift,

Und zum Mahl ein ganzes Pferd.

Vuoi, der Alte ist betrunken,

In Rausch geraten der harte Schädel,

Der Tran schmiert und glättet,

Erreicht das Herz und macht es weich.

An der Ankerflunke zieht der Riese,

Schwitzt und keucht erhitzt.

Der Alte ohne Augenlicht

Heißt die beiden Platz zu nehmen

Auf des Wasserherrschers Fell,

Ritzt der beiden kleine Finger,

Lässt sie ihr Blut vermischen,

Fügt Hand in Hand, Schoß in Schoß.

Knüpft dann die Kussknoten,

Verscheucht alle Hindernisse,

Durchtrennt die Schlingen, löst die Knoten.

Dann essen sie aus dem Hochzeitskessel.

 

Für seine einzige Weberin,

Für seine Sehnenflechterin,

Für seine einzige Näherin

Wählt er aus die Mitgift:

Goldstücke vom steinigen Strand

Lässt er bergen und bringen,

Lässt Silberbarren verschiffen

Unter Hilfe seiner Tochter Liebsten,

Seines lockigen Schwiegersohns,

In das Boot mit den Segeln aus Hanf,

An Bord des wartenden Schiffs.

 

(Riese):

Hält das Boot wohl eine größere Ladung?

Birgt das schwimmende Gefährt noch mehr Platz?

 

Dann legt die Braut die Jungfernschuhe ab,

Verbirgt das Tuch der andren Mutter,

Begibt sich in den Dienst des fremden Bruders

Und empfängt den Zauberschlüssel.

 

Drei Kisten lässt sie wegschaffen

Aus der Jugend mittleren Hütte,

Die eine blau, die andre rot,

Die dritte weiß sowie drei Knoten.

Krieg und Frieden, Blut und Feuer,

Krankheit, Tod und Seuche.

In das Tuch drei Knoten

von Sáhráhkka, Uksáhkká, Máttaráhkká,

Brise, Wind und Sturm,

Drei Knoten geknüpft, gegeben

In die Obhut von Máttaráhkká.

 

Die Söhne indes zurückgekehrt vom Fischen

Mit Seehund, Walross, Fisch,

Vermissen ihre Schwester,

Die Schöne aus dem Mittelzelt,

Doch keine Spur zu finden an der Stelle.

 

(Söhne des Riesen):

Wessen Schweißgeruch schien ihr so süß,

Lockte sie in seinen Bann,

Wem reichte sie ihre Hand,

Wer zeigte seine Tatkraft als Mann,

Spielte das Spiel von Mann und Frau,

Wer ist der Erwählte des jungen Mädchens,

Liebkost Uksáhkkás Zelttür jetzt?

 

(Der Riese):

Der Sonnensohn, der Sohn der Segel.

 

Die Brüder lassen das Boot ins tiefe Wasser,

Das geraubte Mädchen zu verfolgen,

Die verlorne Braut zurückzuholen.

Schon ist das Ruderschlagen zu vernehmen,

Schon näher kommen die knarrenden Dollen,

Die Wellen tosen und krachen.

Da löst sie den ersten Jungfernknoten,

Der Wind bläst auf nun die Segel,

Trägt das Boot von dannen,

Das Boot durchbricht die Wellen,

Und zurück die Riesen bleiben.

Fester ziehen diese nun die Ruder,

Schweiß und Tränen treten aus den Augen,

Geheul, Drohen, Befehle, Flüche,

Es brodelt die Wut, es kocht die Galle.

 

Die Braut erinnert sich der Hochzeitsfreuden,

Es klopft ihr Herz, die Augen leuchten,

Sie sehnt sich nach der Hochzeitsnacht,

Die Nieren schwellen, die Muskeln gespannt,

Vergessen das Blut ihrer Ahnen,

Ihren Bräutigam betrachtend fragt sie:

 

(Tochter des Riesen):

Kann das Boot noch mehr Wind vertragen?

(Sohn des Sonne):

Mast und Taue halten stand.

 

Wieder löst sie aus dem Tuch einen Knoten,

Schon frischt der Wind auf aus Westen,

Hebt hoch die Kinder des Meeres,

Lässt die Segel sich blähen,

Die Brüder bleiben weit zurück.

 

Das Blut am Kochen, sie dürsten nach Rache,

Geben hin ihre letzten Kräfte,

Wischen Schweiß und Blut sich ab,

Die Hände greifen fester, die Rücken gebeugt,

Die Fäuste wie eins mit den Rudergriffen.

Mit heißem Herzen führen sie das Boot,

Die hohen Wogen des Ozeans schneidend,

Wieder haben sie den Flüchtigen eingeholt.

 

(Tochter des Riesen):

Verträgt das Schiff wohl noch mehr?

Hält es noch stand einem stärkeren Sturm?

 

So löst sie aus dem Tuch auch den dritten Knoten.

In Zorn geriet selbst Ilbmáráddja,

Der höchste Diener des höchsten Gotts,

Nordwind aus der Mitte des Himmels,

Sturm und Windböen biegen die Rahen,

Im Wind die Segel schlagen,

Wellen werfen hin und her das Boot.

Selbst die Braut sucht nach einer Zuflucht,

Legt sich auf den Grund des Bootes

Und verschließt die Augen fest.

 

Beim Leuchten der aufgehenden Sonne

Besteigen die Brüder einen hohen Gipfel,

Um zu schauen nach ihrer Schwester.

Die Sonnenstrahlen schmolzen die Brüder,

Zu Stein wurde ihre Stirn.

 

Auch das kupferne Boot versteinerte zu einem Felsen,

Noch heute zu sehen bei Vågen.

 

Auf dem Fell des Bären, auf dem Fell des jungen Rens

Feierte die Braut die Hochzeit,

Nahm an die Größe der Menschen.

Mit der Axt aus ihrer Kiste

Verbreiterten sie die Tür,

Vergrößerten die Stuben

Für die Kinder der Sonne,

Für die Kinder Gállás, die sie gebar.

 

Als Schwedens letzter König stirbt,

Von einer Kugel getroffen, ohne ein Weib zu hinterlassen,

Wandert ein Zweig aus nach Karjel,

Ein andrer noch weiter nach Süden,

Hinter Dänemark und Jütland.

 

From: Worte verschwinden / fliegen / zum blauen Licht
© Samica, Freiburg 2019


  • Country in which the text is set
    Sweden
  • Translations
    Language Year Translator
    English 2003 John Weinstock
    Finnish 1876 Otto Donner
    Finnish 1974  Erkki Itkonen
    German 1868 Henrik Helms
    German 1872 Georg Schultz-Bertram (abr.)
    German 1876 Otto Donner
    Swedish 1849 J. A. Linder (abr.)
    Swedish 1873 Gustav von Düben