Kirjaalien uusi kuninkas

Oli talvi ko met jätimä Novgorodin. Met laitoima rajapylhväitä luomalla lumet ja kaivamalla kuoppia kirsimaahan. Sitte met hakkasimma kiven ja jatkoima matkaa. Järvistä sai kallaa ja mettistä lintua ja jänestä. Koko Kirjaalien maassa vallitti Jaroslavin rauha, mutta Belo-ozerassa, joka oon Syvärinväylän länsipuolela, met saima kuula uutisen, ette kirjaalilla oliki uusi kuninkas, jota kukhaan ei ollu nähny, mutta se oli syntyny Marjatta-nimisestä tyttärestä, joka oli neitsy. Se oli marjamettässä syöny puolan ja siittä lähteny raskhaaksi. Synnyttäminen oli saanu villit mellakat aikhaan. Tyttären vanhemmat olit ajahneet sen kotoa huorana. Tyärriepu oli kuiten löytäny hevostallin Novgorodin likeltä ja hevoset olit puhaltanheet niin paljon höyryä, ette talli oli muuttunu saunaksi, jossa tyär oli hajonu ja saanu pojan, jonka se oli kasuattannu salassa uueksi kuninkhaaksi. Pahat henget olit ryöstänheet pojan ja viskanheet sen Hiitheen mutta aurinko oli näyttäny pojan äitile missä poikariepu oli. Sillä ei ollu nimeäkhään ja siksi äiti kuttu vanhaan tietäjän Väinön valhaan sen veelä, mutta Väinö oli pölästynny ja tuominu pojan kuolemhaan. Jos ei Kväänlannin tietäjä olis siihen tullu, poika olis hävitetty. Tietäjä valo sen veelä niin, ette vesi pirskosi Väinön parthaan ja vaatheishiin ja poika valethiin kirjaalien kuninkhaaksi ikusiksi aijoiksi. Väinö oli pahentunnu ja menny pyrrölä Belo-ozeran järvele ja kaonu ulvoen jäähyvstiveisua.

Marjatta ja poika olit nyt Jaroslavin palatsissa.

Näin meile kerrothiin. Se oli meile uutinen, vaikka Marjatta-nimisen tyttären olin nähny palatsissa.

Myrskyn loimet ja musta ilma

Met jou’uima liika kauas pohjosheen ja käänyimä takasi. Ison jänkän laiassa oli pahtoja ja niitten suojassa oli hyvä levätä täyen kuun aikana ko permit ei haluhneet tehä matkaa kuutamon takia. Se oli heile vaaralinen ko sutheetki tulit hulluiksi ja ulvoit yökauet. Alakuussa met lähimä jänkän yli läntheen. Pohjastuuli puhalsi laiasta ja palelutti monet posket, sormet ja jalat.

Kullervo ilmotti eestä, ette pohjanen huiskutti pieniä koijuja ja nosti lumipilviä kukkuloilta. Se tiesi niin pahhaa ilmaa, ette Kullervo käski kääntää takasi jänkän syrjän pahtojen välhiin. Mie tulin epävarmaksi ja kysyin yheltä permiltä, joka pouvasi ilmoja. Se katto mustista kuusista merkkiä ja ilmotti, ettei mithään hättää: kuuset levitit isot oksat ja otit tuulet sylhiin. Ei net sieltä mihinkhään pääsheet. Mutta Kullervo varotti: ko mänty huokaa ja pieni kuusi ojentaa sölkää pakkasessa se tietää myrskyjä.

Mie päätin jatkaa matkaa. Toinen päivä oli komea ja ilma seiso. Sivakoitten sihinä kanto pakkasessa kauas.

Yhtäkkiä keli huononi. Sivakoitten alle alko tarthuun. Met pyhimä net kuula, mutta sekhään ei auttanu. Tuuli katkasi männynlalvan ja sitte tuli myrsky. Se puri ja paino jänkän yli. Ei auttanu muu ko kääntää, näessi, jokku permiläiset sanoit, ette eessä oli maanääri ja tyhjyyen syrjä, josta putosi pohjattomhaan musthaan kuophaan, jossa ei ollu mithään muuta ko mustaa ilmaa.

Kullervo huusi, ette met olema saarossa. Tulien loistheessa met näimä koiranaamat. Net irvistelit ja ja hiivit pensikoissa. Mutta ei net olheet vaaralisia. Net puhuit heän kieltä, joka muistutti niin paljon kväänlantia, ette met käsitimmä mitä net puhuit.

Net kälisit yhtheen äähneen ko maanalaset ruonat ja voivottelit pimeätä ko Kväänlannin paha akka taasen oli varastannu aurinkon ja kuun.

Koiranaamat olit lappalaisia eikä mithään elläimiä. Net olit siivoja ja rauhalisia eikä net vahahneet mithään maan äärtä. Net sanoit, ette maan äärtä ei ollu olemassakhaan. Ko vesi jääty saatto jatkaa vaikka kunkas kauas. Yks oli marsinu niin kauon, ette tuli takasi siihen, mistä se oli lähteny.

Porovasikan syän

Lappalaiset pölkäsit, ette met eksymä ja niilä oli siihen apua antaa. Jos kulkijoile selittää mistä kaikki oon tullu, net kostuva perile eikä mene hukhaan. Ei se piisaa, ette itte tietää mistä tullee, häätyy tietää mistä kaikki oon tullu.

Jobmel oli luonu kaiken porovasikan syämestä ja siksi maa oli sen syän. Ko kaikki oon aivan hiljasta ja tyyntä saattaa kuula syämen lyönin ko painaa korvaa maata vasten. Tämä tieno oli ollu rikasta ennen mailmassa. Vaivasissa koijuissa kasusi lihhaa ja joissa virtasi maitoa, mutta ko ruhtinhaat aloit verothaan niin maa köyhty ja tieno muuttu tyhjäksi ja autioksi. Aurinko, josta kaikki oli tullu, otti kaikki takasi ja ihmiset jäit tänne yksin kivelihöön. Kerran porovasikan syän valitti herättääksheen aurinkon myötätuntoa ja aurinko lähätti takasi maion vaaimen tuuhmiin ja lihan porhoon. Aurinko pani oman tyttären, Päivän neidan, pithään tienoja silmälä. Se viepi nyt koko mailmaa kohti ikusta kessää ja siksi lappalaiset ei rakena pysyviä majoja, ei kaupunkia eikä kyliä. Net oon kulun päälä niinku Päivän Neida ja tuulet, joita oon neljäkymmentäkaheksan.

Nyt sanothiin, ette paha akka oli pannu Päivän Neidan vaahraan. Pahat ihmiset sanoit, ette heän isä oli koira ja äiti Kväänlannin perekuninkhaan tyär, mutta se oli valhetta. Het olit aurinkon ja valon lapsia ja heän mieli virtasi ko tunturijoki.

Kerran jatunit meinasit syä kaikki kalat ja porot, mutta Jobmel poltti heän majat ja net pakenit. Sitte tulit rautavaatheet ja varastit kullan ja hopean ja lopuksi nämät tsuutit, jokka itteä käskevä kvääniksi. Net veit kultaa ja hopeata kans ja tapoit lappalaisia, jokka olit siirtynheet maan alle ashuun. Net, jokka sinne jäit, oon vieläki sielä ja niitä sanothaan ruoniksi. Niitä suojelevva tulikäärhmeet. Lappalaisile Jobmel oli antanu noiat. Kerranki tsuutit tulit taphaan noitaa. Tämä halusi ensin syä vähäsen poronlihhaa. Se söi ja mutisi, mutisi ja söi kunnes tsuutit tulit hulluiksi ja tapoit toisensa. Tätä mutinaa saattaa vielä kuunela, ja jos sen käsittää, saapi noituuen lahjan.

Met kiitimä viehraanvarasuuesta.

Käymäjärven kivi ja Kainulaisjärven taistelu

Met pääsimä hankikelilä äkkiä Kväänlanthiin ja tulima järvele, jonka rannoila asu lappalaisia ja kvääniä. Met panima kiven näitten välhiin: lappalaiset jäit veromaksajien puolele ja kväänit veronkantajien puolele. Mie jätin sinne pirkkamiehen valhvoon ruhtinhaan asioita. Lappalaiset pölästyit ja jätit järven, joka sai nimeksi Käymäjärvi, ko paikka oli ollu kätkössä. Sinne met panima ison kiven, johonka hakathiin Antreeaksin kolme ristiä, jokka muistutit lappalaisten kottaa ja perekuninkhaan kruunua. Tätä sanothiin sen jälkhiin Käymäjärven kiveksi ja ko se oli hakattu ruonaväen palvontapahthaasta siinä oli vaaralista liikkua. Siinä meni pää sekasin. Siinä oli näkyviä sanoja, joita kukhaan ei käsittänny. Kylän tietäjä sano, ette näkyvien sanojen auvain oon Tuonelassa ja ko uusi perekuninkas tullee, se noutaa sen ja selittää mitä siinä seisoo.

Nämät lappalaiset ei olheet yhtä rauhalisia ko net, joilta saima opastuksen. Nämät villittit heimolaisia ja net aloit sothiin meitä vasthaan. Net ei haluhneet luovuttaa maita meile eikä net tykähneet rajapaaluista. Tämä oli ensi kerran ko met koko matkan varrela kohtasimma viholisia. Tämä johtu varhmaan siittä, ette Kväänlanti oli kauon ollu ilman perekuninkasta, joka olis saattanu pittää heimot paikoilans. Nyt net riitelit tienoista ja vesistä. Met freistasimma pysyä Kväänlannin rajojen sisälä, mutta se oli hankalaa. Kukas tietää mistä rajat menevä ko niitä ennen ei ole ollu.

Käymäjärvestä met menimä suohraan aurinkonlaskhuun käsin. Tarkotus oli laittaa paalut rajoile ja mennä Caelicsheen, jossa oon Antreeaksen kivi, josta täti oli mulle puhunu kuolinvuotheela. Mie halusin nähä jos se toelaki oli haljenu. Päämäärä oli Turilanvaara. Caelicsen ja Turilanvaaran välinen maa oli palanu ja näköala sanothiin olevan päätä huimaava.

Meile tuli ilmotus perekuninkas Turihlaalta, ette Siima häätys loistaa kaukaa Turilanvaarale samana päivänä ko yö ja päivä olit yhtä pitkät, ko päivä seisoo ja yö jähmettyy.

Met kiiruhtimma, mutta Kväänlannin pohjosemassa paikassa, Kainulaisjärvessä, lappalaiset olit meitä vastassa ja täälä sytty kova taistelu. Met järjestimmä kaariampujat. Lappalaiset viskoit keihhäitä. Taistelu aaltosi ees ja takasi. Met hyökkäsimmä ja viholisjoukko perräinty oman rajan tienoila, missä yks väylä varastaa vettä toiselta ja kuljettaa sitä päivänsuunthaan. Lappalaiset sanoit vasthaanottavaa varastettua vettä gaalash-väyläksi ko vesi oli aina kylmä. Kväänit sanoit sitä Caelicseksi, mikä tarkottaa sitä sammaa.

Omala rajala ihminen taistelee aina kovemin. Lappalaiset sait omia henkiolentoja heän puolele ja noitia tuli mettistä ja net köyryt huusit rakheita taihvaasta. Net olit niin isoja, ette etumaiset kaariampujat kuolit. Kullervo sai othaan kans rakheen, mutta se puisti päätä ja huusi: ”Taivas ja maa tärisevvä!” Paikkaa oon siittä saakka sanottu Täränöksi.

Lappalaisia oli niin paljon, ette met olisimma joutunheet hukhaan jos meän tietäjä tietäjä ei olis ilmestynny siihen. Se tuli pienessä venheessä, jota porohärkä veti. Se sai meän pakokauhun rauhottumhaan ja järjesti Kullervon avula linjan, jako kalpoja ja uusia kaaria ja niihin kuuluvia manattuja kuuttia. Sitte se huusi taihvaale, ette vaihettaa puolta. Se huusi lappalaisten kielelä: ”Ukko hukko halla huttu hut hut!” Silloin taivas kuuli ja lähätti kettulauman ja sytytti hännät tulheen. Ketut elikkä revot niinku niitä kvääniksi kuttuthan, kuljit koloa vauhtia taihvaan yli ja löit lappalaisten rautakampheita niin, ette net poltit pahasti käet. Taihvaantuli sai siinä uuen nimenki: revontulet.

Met konttasimma tulten alta ja pääsimä amphuun kuuttia. Lappalaiset pakenit, mutta huusit hyvästiksi, ette het kostava.

Met olima auasheet tien pohjosesta Faaraviitin valtakunthaan.

With kind permission of Bengt Pohjanen