Translated by John Weinstock

Few men were there before

A lack of women for the men.

The man hugged his woman

Their blood they blended together.

The mother suckled her offspring

Washed and fed the child.

The boy kicked in the cradle

From his father got strong sinews

From his mother gained good sense.

Ancestor of the Sun’s sons.

That’s how we heard it

So it is told:

Beyond the easternmost star

To the west of moon and sun

Are found fells of silver and gold

Stones for hearth, stones for adornment.

Gold sparkles, silver glimmers

Sea mirrors the mountains’ image.

The suns, the moons and the stars

Smile on the mountains’ cheeks.

The son has his vessel floated

Takes with him the best men.

The wind takes hold of the sails

Pushes the boat forward

The waves drive the floating craft

Rudder and tiller turn

The south wind guides the group

Way beyond the moon

Way beyond the sun’s shining ring.

Soon the moon and the sun will be

As small as the northern star

Great this latter orb grows

Glows in burning ruby-red.

An entire year they are gone.

The waves break against the boat.

Finally the journey is over.

Toward the horizon giant’s shore.

From afar the eye beholds

The giant’s fair young maiden

The blind old man’s support.

She washes clothes by torchlight

Beats, rinses, dries, smoothes them

Makes herself pretty

Puts fragrant grass on her breast

Her eye seeks the sea

Catches sight of the trav’ling son.

(The giant’s daughter):

“Where do you come from, whom do you seek? 

The house of death, the son of the Sun!

Will you be drink for my father

Something good for me to suck on

Drudgery’s price for my brothers

Or my brother-in-laws’ cooking meat?”

(The son of the Sun):

“Sáráhkká shaped from my father

Flexible sinews and strong arms

Blended mother and father together.

Uksáhkká fed me with milk

Nourished my heart with reason.

Repose I seek in the storm

A mild smile for my wrath

In life someone to gladden me

In death a friend, in hardship hope

In heartache some support

Under burden of need a comfort.

A mouth to share the catch with

Someone to guide me in the unknown

A descendant of us both.”

Abruptly blood begins to course

Unrest beats in the young breast.

(The giant’s daughter):

“Let us two blend our blood

Let our hearts be united.

In sorrow and joy

In the name of my blessed mother.

Prayer sighing and loss

I hand over to my father.

Call my mother in sand and birchbark.”

(The giant):

“Let him come, the son of the Sun

Let us try the strength of our hands

Stretch our sinews in a fingerpull

Who will be strongest

Whose finger will straighten first?”

His daughter holds out iron glove.

(The giant):

“Sturdy they are

The sinews of the Sun’s people.

Hard is the Son’s nail.”

Fish fat to quench the thirst

A tar bucket as courting gift

Horsemeat for a snack.

The hard scull is filled with mead.

He became drunk, the blind giant

Pulled and tugged at gauntlet iron.

The sweat runs, the heat burns.

Weak grew the man without light.

On hide of sea’s sov’reign, the whale

He places them down

Cuts wounds in their fingers.

Hand in hand and chest to chest

He blends together their blood.

Ties then knots of the kiss.

Frightens away knots of envy.

Cuts snares, and loosens bands.

The wedding party begins.

To his own spinner

She who twisted sedge thread

To his steady seamstress

He gives of his own supply.

Up from the shore, out from the mountain

Silver and gold are borne forth.

Dowry rowed on board in the boat.

The bast wing’s vessel is filled

With precious stones to the gunwale

Gifts to his dear daughter

And his son-in-law with curly hair.

(The giant’s daughter):

“Will the boat hold a greater load?

Has the trav’ling swimmer room for more?”

Her maiden shoes she takes off

Hides well her ancestress’ rags

Devotes self to foreign brother

She accepts his key.

Three chests from the middle house

She has carried out

One blue, one red, one white

Three knots: Peace and strife

Illness and plague, blood and fire.

From Sáráhkká, Uksáhkká, Máttaráhkká

Three knots in a wash cloth:

Three knots in Máttaráhkká’s hand.

The brothers return from fishing

Have caught walrus and seal.

They seek her, they miss their sister.

“Where’s the beauty of turf hut’s midst?”

Find traces of the bed, ask their father:

“Whose sweaty smell was so sweet

Who perceived the smell of the bosom

To whom did our sister give her hand?

Who showed her manly strength

Played the man’s game with her

Who now amuses the young maid

Who strokes Uksáhkká’s door?”

(The giant):

“The Sun’s son, the sailor.”

Anew the brothers climbed into boat

Took up the chase of the young ones

To bring their sister back.

Soon are heard oar strokes

Creaking against the boat’s timber

Drown out the waves’ roar.

She unties the maidenhood knot.

The wind grows, fills the sail

Drives the boat quickly away.

Giant brothers are left behind

Squeeze hard on the pair of oars

Sweat and tears are forced out

Howls and threats, orders, oaths.

Gall melts, wrath seethes.

The giant’s daughter’s eyes sparkle

The young bride’s heart hammers

She longs for her marital bed.

Her kidneys swell, her body spreads

The family’s blood is forgotten.

She casts a glance at her husband:

“Can the boat handle stronger wind?”

(The son of the Sun):

“Mast and ropes are strong, the boat’ll hold up!”

Then she loosens one more knot

On the alder-colored wash cloth. 

Anew the storm takes hold

Lifts the sea’s children.

The sail swells

The brothers again left behind.

The blood boils, they thirst for vengeance.

Their last strength is brought to bear.

Blood and sweat are wiped away.

Bent fists, curved backs

Their hands stuck fast to the oars

The heart boils, the boat rushes

Cuts through the sea’s hard rolls.

Again they are right behind.

(The giant’s daughter):

“Can the boat handle stronger wind?”

She loosens the knot of deliv’rance

Wrath reaches Ilmarinen himself

The highest god’s main servant.

Squalls between the heavens to the east

Gusts of wind shake the mast

They tear and shred the sails.

The boat is tossed between billows.

The giant’s daughter seeks shelter

Closes her eyes and crawls

Down into the bottom of the boat.

The sunrise draws near.

The brothers have gone ashore

Are on the lookout for their sister.

The Sun’s rays melt them

Turn their foreheads to stone.

Can still be seen in Vågen

A copper boat in the mountain.

On skin of bear and young reindeer doe

Bride is transformed to a Sámi

Becomes a human in size.

And with an axe from her own chest

Her doors become wider

The room made larger.

To the Sun’s sons she then gave birth.

Vähä oli muinoin poikasia,

Vähin neitoja pojille.

(Päivänmaalla nimittäin)

Mies se silloin naistaan koski,

Yhteen vuodatit verensä.

Äiti saamansa imetti,

Pesi, syötti kallihinsa.

Se kun oli käynyt kätkyestä,

Oli saanut kantajaltaan

Suonet jäntevät, sukevat;

Kantaja oli mieltä luonut

Muinaiskansaan Kalevaisten.

Sana saattoi, tavu tiesi:

Tuollapuolen pohjantähden,

Kuun ja päivän länsipuolia,

Kivet on kultaiset, hopeiset,

Liesikivet, verkon kivet;

Kulta kiiltää, hopia hohtaa,

Kalliot kuvautuu meressä,

Päivä, kuu ja tähdet kiiltää,

Loistaa välkkyen vedessä.

Päivän poika purtensa päästää,

Ottaa uskonsa valitut.

Tuuli purjeisin puhuvi,

Vedenhenki venhosehen

Aallot työntävät uroita,

Perämies melassa vääntää;

Itä purtta tuuvittavi,

Siistävi sivutse kuusta,

Päivän paistavan sivutse.

Pienet on jo kuu ja päivä,

Pienemmät kun pohjantähti;

Pohjantähti suurennunna

Suuremmaksi aurinkoa,

Punestavi, häikäisevi.

Ajastaikoja ajelit,

Viimein aalloista avautui,

Hiitten ranta rapsahutti.

Siellä Hiiden nuori neito,

Sokko-ukon neulojatar,

Pesi valkian valossa,

Lyöpi, kolkkii vaattehia

Visutellen, valutellen.

Somistellen sievisteli

Ripeiksi rintojansa,

Siirti silmänsä välehen,

Käänsi päälle Päivän pojan,:

"Mistäs tulet, mitä etsit,

Tuonenko pöytää, Päivän poika,

Isoseni himoherkku,

Itseni imupalanen,

Vaivanpalke veljieni

Lankojen! atriainen?"

Päivän poika:

"Sarakka on mulle saanut

Lujat suonet, vahvat voimat

Isästäni, äitistäni,

Maidossa Uksakka mulle

Mieltä päähäni valutti.

Asetusta myöskin etsin,

Vihan, raivon viehdytintä,

Elin-, kuolinkumppalia,

Onnessani ohjausta,

Vastuksissa varjelusta,

Vaivan, tuskan vaimennusta,

Syöjää metsän veden viljan,

Ilman toisen tuntiaista,

Jälkisuvun jättäjäistä."

Hiiden neiti:

"Kaikki vierähtää vereni,

Nousee neitinen poveni,

Muuksi muuttuu mieliraukka.

Yhdistäkämme veremme,

Mielemme ja sydämemme,

Ilojen ja huolten päivät,

Sinä, vesa vieraan äitin!

Isälleni armahalle

Haastan mieleni, haluni,

Haikein kyynelin mä huudan

Emon mullan, tuohten päällä."

(Kysyy isältänsä. Sokia ukko ei suostu

kosijaan ilman koettamattansa ja miet-

­tien hänet syödä sanoo ylonkatseisesti:)

"Käypä koita, Päivän poika,

Lujain suonten sormikoukut;

Käsin, kourin koittakamme,

Kumman on sormet suonevammat,

Kumman kynnet kestävämmät!"

(Neito työntää sokealle ukolle rau-

­taisen ankkurikoukun käteen ja pitää

itse toisesta päästä.)

Hiisi:

"Kylläpä tuntuvi kovalta

Päivän pojan sormisuonet,

Kourakoukut Päivöläisen."

(Neiden neuvosta Päivän poika tar-

joo ukolle kihlajaislahjoiksi:)

Rasvatynnyrin simaksi,

Tervatynnyrin hapoksi,

Umpisorkan suurukseksi.

Päivenpuolen sulo, suloinen

Kosija-sima keveästi vuotaa.

Väkevä on päivän pojan

Kosija-happo, viehättävä,

Herkullinen hänen ruoka.

Ukko joutui juovuksihin,

Kova päänsä päihdyksihin,

Puun ja kalan raikas rasva

Vuoti, sulatti sydämen.

Tarttui rauta-ankkurihin,

Hiostuvi, palavustuu.

--------

Silmitön, valoton vanhus

Seisottaa, sijottaa heidät

Veden valtaan, valaan taljan

Päälle, piirti pikkusormet,

Vuodattavi veret yhteen,

Kädet, sylit yhteen liitti,

Solmii solmut suuteloiden,

Poistaa väärät vastussolmut,

Päästää kädet, riistää solmut.

Hääkattilat katsotahan,

Täytetähän, tyhjetähän.

Sitten kelpo kehrääjälle,

Suonten aimo suortajalle,

Ainoiselle ompelialle

Ukko myötä-annit antoi:

Rannan kultaraunioista

Kiskoi kivet, kannatutti,

Soudatti, hop eapaakut

Neidon mielen ottajalle,

Pää-käherän pettäjälle,

Purteen hamppupurjeisehen.

Hiisi kysyy:

"Vieläkö varaa veneessä,

Kantaako uimaris enemmän?" — 

"Varaa kyll' on." — Lisää tuodaan.

(Morsian) karisutti neitikengät,

Varui vieraan äitin varjoon,

Veljenj vieraan palveluhun,

Sai piilosta loihtuneuvot.

Kolme arkkua kodasta

Kantoi nuorten kammiosta

(Sini-, puna-, vaalean arkun)

Kolme solmua lisäksi,

Kauhan, sodan, tulen, veren,

Tuonen, taudin, ruton arkut,

Pesuliinau kolmisolmut:

Sarakan, Uks-, Maderakan,

Leyhkän, tuulen, myrskyn solmut.

Siveyden solmut kolme

Säilyttää sai Maderakka.

Pojat pyydöstä tulevat

Hylkeen, mursun, valaskalan:

"Sisar poissa." — Kunne mennyt?

Kuss' on keskikodan kukita?

Näy ei muuta kun sijansa.

Kuka kumma mielen otti,

Kelle antoi hän kätensä,

Kell' oli urohon suonet,

Ken kuvaili ihmistöitä,

Mielitteli nuoren neiden,

Uksakan oven avasi?"

Hiisi:

"Päivän poika purjehtiva."

Työnsivät veneen vesille,

Riensivät taka-ajohon,

Nuorta noutamaan takaisin.

Kuuluvi jo airon isku,

Kohti saa kova kohina,

Äänten melske, aaltoin polske.

Neiti päästi ensisohnun;

Tuli tuulta purjehisin,

Vei se venehen edemmäs,

Ajoi aaltoja koholle,

Niin ne jäivät jättiläiset.

Kiskoit airoja kovemmin,

Hiki silmistä sirisi,

Huusit, haastit uhkain ähkäin,

Sappi kiehui, vihai sehui.

Morsian muisti sulhoansa,

Silmät välkkyy (välkkymällä),

Sydän sykkii (sykkimällä).

Ikävöiden hää-iloa,

Munaskuut (sisässä) hyppii,

Sukuveret vierähtävät,

Katsoi ylkähän ja lausui:

"Kestääkö vene tuult' enemmän?" —

"Vahva on masto, touvit vahvat."

Päästi veriliinan solmun,

Siitä nosti länsituuli

Meren lapset liikkehelle,

Pullistutti purjehia.

Näkymästä jäivät veljet.

Veri kiehui, kosto kuohui,

Viimisvoimansa viritit,

Verta kasvot hikoilivat,

Ruskat rutkui, selkä notkui,

Kourat kiskoi, jytkii, nytkii,

Sydän hehkuu, venhe väistyy

Halki aaltojen ajavi.

Veljet alkoi saavutella.

Morsian:

"Vieläkö sietäisi venonen

Tuulen kahta kauheamman?" —

Päästi solmun kolmannenki:

Itse Ilmari jo suuttui,

Pääpalvelja taivaan herran;

Pohjaisvanka taivahalta

Nosti myrskyn, mastot huojuu,

Purjeet pahoin paiskelehtii,

Vene hyppii kallistuen.

Itse morsian vetinen

Alemmaksi purren pohjaan,

Peitti silmänsä säkenet.

Päivä uus' kun alkoi paistaa,

Veljet kiipii kukkulalle

Katsomaan mihin sisar päätyi.

Päivän säteissä sulivat,

Kivettyivät kallioksi.

Vaakessa he nähdään vielä,

Vaskivenhe kalliona.

Karhun, vuonilon taljan päällä

Morsian nyt vihitähän,

Mukautuu ihmismuotoon.

Arkun kirves avaroitti

Kodan ukset, pihtipielet,

Saatti tuvat suuremmiksi.

Hän synnytti Päivöläiset,

Hän kantoi Kalevanpojat.

(Herjedalin etelänpuolisilla seuduilla

lisätään vielä seuraavat värssyt:)

Viimeinen se heistä nukkui

Naimatonna Ruotsinmaalla,

Toinen haara on Karjalassa,

Toinen on etelämaalla,

Juutin, Tanskanmaan takana.