Kalevala

Ensimmäinen runo

 

Mieleni minun tekevi,

aivoni ajattelevi

lähteäni laulamahan,

saa’ani sanelemahan,

sukuvirttä suoltamahan,

lajivirttä laulamahan.

Sanat suussani sulavat,

puhe’et putoelevat,

kieleni kerkiävät,

hampahilleni hajoovat.

Veli kulta, veikkoseni,

kaunis kasvinkumppalini!

Lähe nyt kanssa laulamahan.

saa kera sanelemahan

yhtehen yhyttyämme.

kahta’alta käytyämme!

Harvoin yhtehen yhymme.

saamme toinen toisihimme

näillä raukoilla rajoilla.

poloisilla Pohjan mailla.

Lyökähän käsi kätehen,

sormet sormien lomahan,

lauloaksemme hyviä,

parahia pannaksemme.

kuulla noien kultaisien.

tietä mielitehtoisien,

nuorisossa nousevassa,

kansassa kasuavassa:

noita saamia sanoja,

virsiä virittämiä

vyöltä vanhan Väinämöisen.

alta ahjon Ilmarisen,

päästä kalvan Kaukomielen,

Joukahaisen jousen tiestä,

Pohjan peltojen periltä.

Kalevalan kankahilta.

Niit’ ennen isoni lauloi

kirvesvartta vuollessansa;

niitä äitini opetti

väätessänsä värttinätä,

minun lasna lattialla

eessä polven pyöriessä,

maitopartana pahaisna.

Sampo ei puuttunut sanoja

eikä Louhi luottehia:

vanheni sanoihin Sampo,

katoi Louhi luottehisin,

virsihin Vipunen kuoli,

Lemminkäinen leikkilöihin.

Viel’ on muitaki sanoja,

ongelmoita oppimia:

tieohesta tempomia,

kanervoista katkomia,

risukoista riipomia,

vesoista vetelemiä,

päästä heinän hieromia,

rautiolta ratkomia,

paimenessa käyessäni,

lasna karjalaitumilla,

metisillä mättähillä,

kultaisilla kunnahilla,

mustan Muurikin jälessä,

Kimmon kirjavan keralla.

Vilu mulle virttä virkkoi,

sae saatteli runoja.

Viertä toista tuulet toivat,

meren aaltoset ajoivat.

Linnut liiteli sanoja,

puien latvat lausehia.

Ne minä kerälle käärin,

sovittelin sommelolle.

Kerän pistin kelkkahani,

sommelon rekoseheni;

ve’in kelkalla kotihin,

rekosella riihen luoksi;

panin aitan parven päähän

vaskisehen vakkasehen.

Viikon on virteni vilussa,

kauan kaihossa sijaisnut.

Veänkö vilusta virret,

lapan laulut pakkasesta,

tuon tupahan vakkaseni,

rasian rahin nenähän,

alle kuulun kurkihirren,

alle kaunihin katoksen.

aukaisen sanaisen arkun.

virsilippahan viritän,

kerittelen pään kerältä,

suorin sormin sommelolta?

Niin laulan hyvänkin virren,

kaunihinki kalkuttelen

ruoalta rukihiselta,

oluelta ohraiselta.

Kun en tuotane olutta,

tarittane taarivettä,

laulan suulta laihemmalta,

vetoselta vierettelen

tämän iltamme iloksi,

päivän kuulun kunniaksi,

vaiko huomenen huviksi,

uuen aamun alkeheksi.

 

***

 

Noin kuulin saneltavaksi,

tiesin virttä tehtäväksi:

yksin meillä yöt tulevat,

yksin päivät valkeavat;

yksin syntyi Väinämöinen,

ilmestyi ikirunoja

kapehesta kantajasta,

Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tyttö,

kave luonnotar korea.

Piti viikoista pyhyyttä,

iän kaiken impeyttä,

ilman pitkillä pihoilla,

tasaisilla tanterilla.

Ikävystyi aikojansa,

ouostui elämätänsä,

aina yksin ollessansa,

impenä eläessänsä

ilman pitkillä pihoilla,

avaroilla autioilla.

Jop’ on astuiksen alemma,

laskeusi lainehille,

meren selvälle selälle,

ulapallen aukealle.

Tuli suuri tuulen puuska,

iästä vihainen ilma;

meren kuohuille kohotti,

lainehille laikahutti.

Tuuli neittä tuuitteli,

aalto impeä ajeli

ympäri selän sinisen,

lakkipäien lainehien:

tuuli tuli kohtuiseksi,

meri paksuksi panevi.

Kantoi kohtua kovoa,

vatsantäyttä vaikeata

vuotta seitsemän satoa,

yheksän yrön ikeä;

eikä synny syntyminen,

luovu luomatoin sikiö.

Vieri impi veen emona.

Uipi iät, uipi lännet,

uipi luotehet, etelät,

uipi kaikki ilman rannat

tuskissa tulisen synnyn,

vatsanvaivoissa kovissa;

eikä synny syntyminen,

luovu luomatoin sikiö.

Itkeä hyryttelevi;

sanan viekkoi, noin nimesi:

”Voi, poloinen, päiviäni,

lapsi kurja, kulkuani!

Jo olen joutunut johonki:

iäkseni ilman alle,

tuulen tuuiteltavaksi,

aaltojen ajeltavaksi

näillä väljillä vesillä,

lake’illa lainehilla!

”Parempi olisi ollut

ilman impenä eleä,

kuin on nyt tätä nykyä

vierähellä veen emona:

vilu tääll’ on ollakseni,

vaiva värjätelläkseni.

”Oi Ukko, ylijumala,

ilman kaiken kannattaja!

Tule tänne tarvittaissa,

käy tänne kutsuttaessa!

Päästä piika pintehestä,

vaimo vatsanvääntehestä!

Käy pian, välehen jou’u,

välehemmin tarvitahan!”

 

Kului aikoa vähäisen,

pirahteli pikkaraisen.

Tuli sotka, suora lintu;

lenteä lekuttelevi

etsien pesän sijoa,

asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet,

lenti luotehet, etelät.

Ei löyä tiloa tuota,

paikkoa pahintakana,

kuhun laatisi pesänsä,

ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi;

arvelee, ajattelevi:

”Teenkö tuulehen tupani,

aalloillen asuinsijani?

Tuuli kaatavi tupasen,

aalto vie asuinsijani.”

Niin silloin ve’en emonen,

veen emonen, ilman impi,

nosti polvea merestä,

lapaluuta lainehesta

sotkalle pesän sijaksi,

asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,

liiteleiksi, laateleiksi.

Keksi polven veen emosen

sinerväisellä selällä;

luuli heinämättähäksi,

tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,

päähän polven laskeuvi.

Siihen laativi pesänsä,

muni kultaiset munansa:

kuusi kultaista munoa,

rautamunan seitsemännen.

 

Alkoi hautoa munia,

päätä polven lämmitellä.

Hautoi päivän, hautoi toisen,

hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,

veen emonen, ilman impi,

tuntevi tulistuvaksi,

hipiänsä hiiltyväksi;

luuli polvensa palavan,

kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,

järkytti jäseniänsä:

munat vierähti vetehen,

meren aaltohon ajaikse;

karskahti munat muruiksi,

katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,

siepalehet veen sekahan.

Muuttuivat murut hyviksi,

kappalehet kaunoisiksi:

munaisen alainen puoli

alaiseksi maaemäksi,

munasen yläinen puoli

yläiseksi taivahaksi;

yläpuoli ruskeaista

päivöseksi paistamahan,

yläpuoli valkeaista,

se kuuksi kumottamahan;

mi munassa kirjavaista,

ne tähiksi taivahalle,

mi munassa mustukaista,

nepä ilman pilvilöiksi.

 

Ajat eellehen menevät

vuoet tuota tuonnemmaksi

uuen päivän paistaessa,

uuen kuun kumottaessa.

Aina uipi veen emonen,

veen emonen, ilman impi,

noilla vienoilla vesillä,

utuisilla lainehilla,

eessänsä vesi vetelä,

takanansa taivas selvä.

Jo vuonna yheksäntenä,

kymmenentenä kesänä,

nosti päätänsä merestä,

kohottavi kokkoansa.

Alkoi luoa luomiansa

saautella saamiansa

selvällä meren selällä,

ulapalla aukealla.

Kussa kättä käännähytti,

siihen niemet siivoeli;

kussa pohjasi jalalla,

kalahauat kaivaeli;

kussa ilman kuplistihe,

siihen syöverit syventi.

Kylin maahan kääntelihe:

siihen sai sileät rannat;

jaloin maahan kääntelihe:

siihen loi lohiapajat;

pä’in päätyi maata vasten:

siihen laitteli lahelmat.

Ui siitä ulomma maasta,

seisattelihe selälle:

luopi luotoja merehen,

kasvatti salakaria

laivan laskemasijaksi,

merimiesten pään menoksi.

 

Jo oli saaret siivottuna,

luotu luotoset merehen,

ilman pielet pistettynä,

maat ja manteret sanottu,

kirjattu kivihin kirjat,

veetty viivat kallioihin.

Viel’ ei synny Väinämöinen,

ilmau ikirunoja.

Vaka vanha Väinämöinen

kulki äitinsä kohussa

kolmekymmentä keseä,

yhen verran talviaki,

noilla vienoilla vesillä.

utuisilla lainehilla.

Arvelee, ajattelevi,

miten olla, kuin eleä

pimeässä piilossansa.

asunnossa ahtahassa,

kuss’ ei konsa kuuta nähnyt

eikä päiveä havainnut.

Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

”Kuu, keritä, päivyt, päästä,

otava, yhä opeta

miestä ouoilta ovilta,

veräjiltä vierahilta,

näiltä pieniltä pesiltä,

asunnoilta ahtahilta!

Saata maalle matkamiestä,

ilmoille inehmon lasta,

kuuta taivon katsomahan,

päiveä ihoamahan,

otavaista oppimahan,

tähtiä tähyämän!”

Kun ei kuu kerittänynnä

eikä päivä päästänynnä,

ouosteli aikojansa ,

tuskastui elämätänsä:

liikahutti linnan portin

sormella niemttömällä,

lukon luisen luikahutti

vasemmalla varpahalla;

tuli kynsin kynnykseltä,

polvin porstuan ovelta.

Siitä suistui suin merehen,

käsin kääntyi lainehesen;

jääpi mies meren varahan,

uros aaltojen sekahan.

Virui siellä viisi vuotta

sekä viisi jotta kuusi,

vuotta seitsemän, kaheksan.

Seisottui selälle viimein,

niemelle nimettömälle,

manterelle puuttomalle.

Polvin maasta ponnistihe,

käsivarsin käännältihe.

Nousi kuuta katsomahan,

päiveä ihoamahan.

otavaista oppimahan,

tähtiä tähyämän.

Se oli synty Väinämöisen,

rotu rohkean runojan

kapehesta kantajasta,

Ilmattaresta emosta.

1. rune
Translated by Søren Sørensen
 

Mig greb lystne til at synge,

Jeg fik tanken om at tale,

Sætte ord til mine syner,

melde om hvad jeg kan mindes.

Slægtens sange vil jeg synge,

Svundne tiders tanker tolke.

På min tunge smelter toner,

Dannes digte som i fordum,

Slår med vingerne gør verset,

flagrer af mundens mørke.

Kom, min kære fosterbroder!

Kom, nu vil vi sammen synge,

Være fælles om de versord,

lægge lod til lod i vægten,

To mand høj at mane tonen.

Mødes gør vi alt for sjældent,

Holder højtid med hinanden

Her i disse magre marker,

Nødens tilholdssted i Norden.

Kom, min kære lille broder,

Du min fagre fosterbroder!

Kom, nu kan vi sammen synge, 

Være fælles om de versord,

Lægge lod til lod i vægten,

To mand høj at mane tonen. 

[...]

Anden ankom, fagerfuglen,

Flyvsk i flugten, fast i tanken,

Faldt dens blik blandt havets blånen

På hvor vandets moders knæ var,

Tog det for en græsklædt tue,

For en græstørv, fin og fugtig.

Fløj derhen i stille gliden,

Sænked sig til knæets bue,

Byggede sit bo, begyndte

Så lidt småt at lægge guldæg,

Seks var æggene med guldskal,

Sort og råddent var det syvende.

Den blev rede til at ruge,

Gi det kolde knæ lidt varme.

Ruged én dag, en dag mere,

Trak det ud til tredjedagen.

Først da finder vandets moder,

Vandets moder, luftens datter,

At det føles som det brænder,

At den fine hud bli’r brunet,

Tror at knæet står i lue,

Tror at nerven næsten smelter.

Rystede så raskt med knæet,

Lod sit lange bentøj bæve:

Alle æg røg ud i vandet,

Vælted om for vind og vover,

Brækked over, brast i stumper,

Knustes med et knæk af knæet.

Men forsvandt de så i svælget,

Slugtes de af slam på bunden?

Nej, de blev til blanke dele,

Skønne skærver blev der af dem:

Thi den nedre del af ægget

Blev til Moder Jord hernede,

Og den øvre del af ægget

Til det høje himmelhvælv;

Æggeblommens øvre halvdel

Skabtes om til sol som skinner,

Hvor det øverste af hviden

Magedes til månens mathed;

Alt hvad broget var i ægget,

Står som stjerner nu i altet,

Og det skumle i de skaller

Skygger nu som tordenskyer.

[...]

Runo I 
Translated by W. F. Kirby

 

I am driven by my longing,

And my understanding urges

That I should commence my singing;

And begin my recitation.

I will sing the people's legends,

And the ballads of the nation.

To my mouth the words are flowing,

And the words are gently falling,

Quickly as my tongue can shape them,

And between my teeth emerging.

 

Dearest friend, and much-loved brother,

Best beloved of all companions,

Come and let us sing together,

Let us now begin our converse,

Since at length we meet together,

From two widely sundered regions.

Rarely can we meet together,

Rarely one can meet the other,

In these dismal Northern regions,

In the dreary land of Pohja.

 

Let us clasp our hands together,

Let us interlock our fingers;

Let us sing a cheerful measure,

Let us use our best endeavours,

While our dear ones hearken to us,

And our loved ones are instructed,

While the young are standing round us,

Of the rising generation,

Let them learn the words of magic.

And recall our songs and legends,

Of the belt of Väinämöinen,

Of the forge of Ilmarinen,

And of Kaukomieli's sword-point,

And of Joukahainen's crossbow:

Of the utmost bounds of Pohja,

And of Kalevala's wide heathlands.

 

These my father sang aforetime,

As he carved his hatchet's handle,

And my mother taught me likewise,

As she turned around her spindle,

When upon the floor, an infant,

At her knees she saw me tumbling,

As a helpless child, milk-bearded,

As a babe with mouth all milky.

Tales about the Sampo failed not,

Nor the magic spells of Louhi.

Old at length became the Sampo;

Louhi vanished with her magic;

Vipunen while singing perished;

Lemminkainen in his follies.

 

There are many other legends;

Songs I learned of magic import;

Some beside the pathway gathered;

Others broken from the heather;

Others wrested from the bushes;

Others taken from the saplings,

Gathered from the springing verdure,

Or collected from the by-ways,

As I passed along as herd-boy,

As a child in cattle pastures,

On the hillocks, rich in honey,

On the hills, for ever golden,

After Muurikki, the black one,

By the side of dappled Kimmo.

 

Then the Frost his songs recited,

And the rain its legends taught me;

Other songs the winds have wafted,

Or the ocean waves have drifted;

And their songs the birds have added,

And the magic spells the tree-tops.

 

In a ball I bound them tightly;

And arranged them in a bundle;

On my little sledge I laid it,

On my sleigh I laid the bundle;

Home upon the sledge I brought it,

Then into the barn conveyed it;

In the storehouse loft I placed it,

In a little box of copper.

 

In the cold my song was resting,

Long remained in darkness hidden.

I must draw the songs from Coldness,

From the Frost must I withdraw them,

Bring my box into the chamber,

On the bench-end lay the casket,

Underneath this noble gable,

Underneath this roof of beauty.

Shall I ope my box of legends,

And my chest where lays are treasured?

Is the ball to be unravelled,

And the bundle's knot unfastened?

Then I'll sing so grand a ballad,

That it wondrously shall echo,

While the ryebread I am eating,

And the beer of barley drinking.

But though ale should not be brought me,

And though beer should not be offered,

I will sing, though dry my throttle,

Or will sing, with water only,

To enhance our evening's pleasure,

Celebrate the daylight's beauty,

Or the beauty of the daybreak,

When another day is dawning.

 

I have often heard related,

And have heard the song recited,

How the nights closed ever lonely,

And the days were shining lonely.

Only born was Väinämöinen,

And revealed the bard immortal,

Sprung from the divine Creatrix,

Born of Ilmatar, his mother.

 

Air's young daughter was a virgin,

Fairest daughter of Creation.

Long did she abide a virgin,

All the long days of her girlhood,

In the Air's own spacious mansions,

In those far extending regions.

 

Wearily the time passed ever.

And her life became a burden,

Dwelling evermore so lonely,

Always living as a maiden,

In the Air's own spacious mansions,

In those far-extending deserts.

 

After this the maid descending,

Sank upon the tossing billows,

On the open ocean's surface,

On the wide expanse of water.

 

Then a storm arose in fury,

From the East a mighty tempest,

And the sea was wildly foaming,

And the waves dashed ever higher.

 

Thus the tempest rocked the virgin,

And the billows drove the maiden,

O'er the ocean's azure surface,

On the crest of foaming billows,

Till the wind that blew around her,

And the sea woke life within her.

 

Then she bore her heavy burden,

And the pain it brought upon her,

Seven long centuries together,

Nine times longer than a lifetime.

Yet no child was fashioned from her,

And no offspring was perfected.

 

Thus she swam, the Water-Mother,

East she swam, and westward swam she,

Swam to north-west and to south-west,

And around in all directions,

In the sharpness of her torment,

In her body's fearful anguish;

Yet no child was fashioned from her,

And no offspring was perfected.

 

Then she fell to weeping gently,

And in words like these expressed her:

"O how wretched is my fortune,

Wandering thus, a child unhappy!

I have wandered far already,

And I dwell beneath the heaven,

By the tempest tossed for ever,

While the billows drive me onward.

O'er this wide expanse of water,

On the far-extending billows.

 

"Better were it had I tarried,

Virgin in aerial regions,

Then I should not drift for ever,

As the Mother of the Waters.

Here my life is cold and dreary,

Every moment now is painful,

Ever tossing on the billows,

Ever floating on the water.

 

"Ukko, thou of Gods the highest,

Ruler of the whole of heaven,

Hasten here, for thou art needed;

Hasten here at my entreaty.

Free the damsel from her burden,

And release her from her tortures.

Quickly haste, and yet more quickly,

Where I long for thee so sorely."

 

Short the time that passed thereafter,

Scarce a moment had passed over,

Ere a beauteous teal came flying

Lightly hovering o'er the water,

Seeking for a spot to rest in,

Searching for a home to dwell in.

 

Eastward flew she, westward flew she.

Flew to north-west and to southward,

But the place she sought she found not,

Not a spot, however barren,

Where her nest she could establish,

Or a resting-place could light on.

 

Then she hovered, slowly moving,

And she pondered and reflected,

"If my nest in wind I 'stablish

Or should rest it on the billows,

Then the winds will overturn it,

Or the waves will drift it from me."

 

Then the Mother of the Waters,

Water-Mother, maid aerial,

From the waves her knee uplifted,

Raised her shoulder from the billows,

That the teal her nest might 'stablish,

And might find a peaceful dwelling.

Then the teal, the bird so beauteous,

Hovered slow, and gazed around her,

And she saw the knee uplifted

From the blue waves of the ocean,

And she thought she saw a hillock,

Freshly green with springing verdure.

There she flew, and hovered slowly,

Gently on the knee alighting,

And her nest she there established,

And she laid her eggs all golden,

Six gold eggs she laid within it,

And a seventh she laid of iron.

 

O'er her eggs the teal sat brooding,

And the knee grew warm beneath her;

And she sat one day, a second,

Brooded also on the third day;

Then the Mother of the Waters,

Water-Mother, maid aerial,

Felt it hot, and felt it hotter,

And she felt her skin was heated,

Till she thought her knee was burning,

And that all her veins were melting.

Then she jerked her knee with quickness,

And her limbs convulsive shaking,

Rolled the eggs into the water,

Down amid the waves of ocean,

And to splinters they were broken,

And to fragments they were shattered.

 

In the ooze they were not wasted,

Nor the fragments in the water,

But a wondrous change came o'er them,

And the fragments all grew lovely.

From the cracked egg's lower fragment,

Now the solid earth was fashioned,

From the cracked egg's upper fragment,

Rose the lofty arch of heaven,

From the yolk, the upper portion,

Now became the sun's bright lustre;

From the white, the upper portion,

Rose the moon that shines so brightly;

Whatso in the egg was mottled,

Now became the stars in heaven,

Whatso in the egg was blackish,

In the air as cloudlets floated.

 

Now the time passed quickly over,

And the years rolled quickly onward,

In the new sun's shining lustre,

In the new moon's softer beaming.

Still the Water-Mother floated,

Water-Mother, maid aerial,

Ever on the peaceful waters,

On the billows' foamy surface,

With the moving waves before her,

And the heaven serene behind her.

 

When the ninth year had passed over,

And the summer tenth was passing,

From the sea her head she lifted,

And her forehead she uplifted,

And she then began Creation,

And she brought the world to order,

On the open ocean's surface,

On the far extending waters.

 

Wheresoe'er her hand she pointed,

There she formed the jutting headlands;

Wheresoe'er her feet she rested,

There she formed the caves for fishes;

When she dived beneath the water,

There she formed the depths of ocean;

When towards the land she turned her,

There the level shores extended,

Where her feet to land extended,

Spots were formed for salmon-netting;

Where her head the land touched lightly,

There the curving bays extended.

Further from the land she floated,

And abode in open water,

And created rocks in ocean,

And the reefs that eyes behold not,

Where the ships are often shattered,

And the sailors' lives are ended.

 

Now the isles were formed already,

In the sea the rocks were planted;

Pillars of the sky established,

Lands and continents created;

Rocks engraved as though with figures,

And the hills were cleft with fissures.

Still unborn was Väinämöinen;

Still unborn, the bard immortal.

 

Väinämöinen, old and steadfast,

Rested in his mother's body

For the space of thirty summers,

And the sum of thirty winters,

Ever on the placid waters,

And upon the foaming billows.

 

So he pondered and reflected

How he could continue living

In a resting-place so gloomy,

In a dwelling far too narrow,

Where he could not see the moonlight,

Neither could behold the sunlight.

 

Then he spake the words which follow,

And expressed his thoughts in this wise:

 

"Aid me Moon, and Sun release me,

And the Great Bear lend his counsel,

Through the portal that I know not,

Through the unaccustomed passage.

From the little nest that holds me,

From a dwelling-place so narrow,

To the land conduct the roamer,

To the open air conduct me,

To behold the moon in heaven,

And the splendour of the sunlight;

See the Great Bear's stars above me,

And the shining stars in heaven."

 

When the moon no freedom gave him,

Neither did the sun release him,

Then he wearied of existence,

And his life became a burden.

Thereupon he moved the portal,

With his finger, fourth in number,

Opened quick the bony gateway,

With the toes upon his left foot,

With his nails beyond the threshold,

With his knees beyond the gateway.

 

Headlong in the water falling,

With his hands the waves repelling,

Thus the man remained in ocean,

And the hero on the billows.

 

In the sea five years he sojourned,

Waited five years, waited six years,

Seven years also, even eight years,

On the surface of the ocean,

By a nameless promontory,

Near a barren, treeless country.

 

On the land his knees he planted,

And upon his arms he rested,

Rose that he might view the moonbeams,

And enjoy the pleasant sunlight,

See the Great Bear's stars above him,

And the shining stars in heaven.

 

Thus was ancient Väinämöinen,

He, the ever famous minstrel,

Born of the divine Creatrix,

Born of Ilmatar, his mother. 

Erste Rune
Translated by Anton Schiefner & Martin Buber
 

Werde von der Lust getrieben,

Von dem Sinne aufgefordert,

Daß ans Singen ich mich mache,

Daß ich an das Sprechen gehe,

Daß des Stammes Lied ich singe,

Des Geschlechtes Sang ich sage;

Worte schmelzen mir im Munde,

Es entschlüpfen mir die Töne,

Wollen meiner Zung' enteilen,

Wollen meine Zähne spalten.

Goldner Freund, mein lieber Bruder,

Teurer, mit mir aufgewachsen!

Komm jetzt um mit mir zu singen,

Um vereint mit mir zu sprechen,

Da wir hier zusammentrafen,

Von verschiednen Seiten kommend;

Selten kommen wir zusammen,

Selten finden wir einander

In den kargen Länderstrecken,

Auf des Nordens armem Boden.

Laß uns Hand in Hand nun legen,

Unsre Finger sich verschränken,

Einen muntern Sang zu singen,

Unsern besten vorzutragen,

Daß die Teuern ihn vernehmen,

Die Geliebten ihn erfahren,

In der Jugend, die emporsteigt,

In dem wachsenden Geschlechte -

Diese Worte, die erhaltnen,

Diese Lieder, die erschlossnen

Aus dem Gürtel Wäinämöinens,

Aus der Esse Ilmarinens,

Von dem Schwerte Kaukomielis,

Von dem Bogen Joukahainens,

Von des Nordgefildes Marken,

Von den Fluren Kalewalas.

Diese sang voreinst mein Vater,

Wenn er an dem Beilschaft schnitzte,

Diese lehrte mich die Mutter,

Wenn sie ihre Spindel drehte,

Da ich als ein Kind am Boden,

Vor den Knien ihr mich wälzte,

Als ein jämmerlicher Milchbart,

Als ein Milchmaul klein von Wuchse;

Über Sampo fehlten nimmer,

Über Louhi Zauberworte:

Alt ward in den Worten Sampo,

Louhi schwand im Zaubersange,

In den Liedern starb Wipunen,

In dem Spiele Lemminkäinen.

Gibt noch manche andre Worte,

Zaubersprüche, die ich lernte,

Die vom Wegrand ich gelesen,

Von der Heide abgebrochen,

Vom Gesträuche abgerissen,

Von den Zweigen abgepflücket,

Die gepreßt ich aus den Gräsern,

Von den Stegen aufgehoben,

Da ich ging als Hirtenknabe,

Als ein Kindlein auf die Weide,

Auf die honigreichen Wiesen,

Auf die goldbedeckten Hügel,

Folgend Muurikki der schwarzen,

An der bunten Kimmo Seite.

Lieder schenkte selbst der Frost mir,

Sang gab mir der Regenschauer,

Andre Lieder brachten Winde,

Trugen mir des Meeres Wogen,

Worte fügten mir die Vögel,

Sprüche schuf des Baumes Wipfel.

Sammelt' sie zu einem Knäuel,

Band zusammen sie zum Bündel;

Tat das Knäuel auf den Karren,

Warf das Bündel in den Schlitten;

Führte sie in meine Wohnung,

Mit dem Schlitten zu der Darre;

Tat sie auf des Speichers Bretter,

In den kupferreichen Kasten.

Lagen lange in der Kälte,

Weilten lange in dem Dunkel;

Soll das Lied ich aus der Kälte,

Aus dem Frost den Sang ich holen,

Meinen Kasten in die Stube,

Zu dem Tische meine Kiste,

Unter diese schönen Balken,

Dieses Dach, das weitberühmte,

Meine Liedertruhe öffnen,

Des Gesanges Schrein erschließen,

Soll das Knäuel sich entwirren,

Lösen dieses Bündels Knoten?

Werd' ein gutes Lied nun singen,

Daß es wunderschön ertöne,

Hab' ich Roggenbrot gegessen,

Und vom Gerstensaft getrunken;

Sollte man kein Bier mir bringen

Und kein Dünnbier mir hier reichen,

Singe ich mit magrem Munde,

Singe ich bei bloßem Wasser

Zu der Freude unsres Abends,

Zu des schönen Tages Zierde,

Oder zu der Lust des Morgens,

Zum Beginn des neuen Tages.

Hörte oftmals also sagen,

Hörte oft im Liede singen:

Einzeln nahen uns die Nächte,

Einzeln leuchten uns die Tage,

Einzeln ward auch Wäinämöinen,

Dieser ew'ge Zaubersänger,

Von der schönen Lüftetochter,

Die ihm Mutter war, geboren.

Jungfrau war das Kind der Lüfte,

Sie, die schöne Schöpfungstochter,

Trug gar lang ihr einsam Dasein,

Alle Zeit ihr Mädchenleben

In der Lüfte weiten Höfen,

Auf den flachgebahnten Planen.

Einsam ward ihr dort das Leben,

Unbehaglich ihr das Dasein,

Immerfort allein zu weilen,

So als Jungfrau dort zu hausen,

In der Lüfte weiten Höfen,

In der langgestreckten Öde.

Nieder ließ sich da die Jungfrau,

Senkt' sich auf des Wassers Fluten,

Auf des Meeres klaren Rücken,

Auf die freie Wogenfläche;

Fing ein Sturmwind an zu blasen,

Aus dem Osten böses Wetter,

Trieb das Meer zu wildem Schäumen,

Daß die Wellen wütend wogten.

Sturmwind wiegte dort die Jungfrau,

Mit ihr spielt' des Meeres Welle

Auf dem blauen Wasserrücken,

Auf den weißbekränzten Fluten;

Schwanger blies der Wind die Jungfrau

Und das Meer verlieh ihr Fülle.

Und es trug des Leibes Schwere,

Seine Bürde sie mit Schmerzen

Ganze siebenhundert Jahre,

Trug sie neun der Mannesalter,

Ohne daß das Kind geboren,

Daß zum Vorschein es gekommen.

Also schwamm als Wassermutter

Bald nach Osten, bald nach Westen,

Bald nach Norden, bald nach Süden,

Sie zu allen Himmelsrändern,

Angstvoll ob der Frucht des Windes,

Ob des Leibes schwerer Bürde,

Ohne daß das Kind geboren,

Daß zum Vorschein es gekommen.

Fing da leise an zu weinen,

Redet Worte solcher Weise:

Weh mir Armen ob des Schicksals,

Wehe mir ob meines Wanderns!

Dahin bin ich nun geraten,

Unterm Himmel hinzuirren,

Daß der Sturmwind mich hier wiege,

Daß die Welle mit mir spiele,

Auf den weiten Wasserstrecken,

Auf den schrankenlosen Fluten.

"Wäre besser mir gewesen,

Wär' ich Jungfrau in den Lüften,

Als daß hier als Wassermutter

Durch die fremde Zeit ich treibe;

Frostig ist mir hier das Leben,

Schmerzhaft ist es hier zu weilen,

In den Wogen so zu irren,

In dem Wasser so zu wandern.

"Akko, du, o Gott der Höhe,

Du der Himmelswölbung Träger!

Komm herbei, du bist vonnöten,

Komm herbei, du wirst gerufen,

Lös' das Mädchen von den Qualen,

Von den argen Wehn das Weib du,

Komm geschwind, herbei komm eilend,

Eilend her, denn man bedarf dein!"

Wenig Zeit war hingegangen,

Kaum ein Augenblick verflossen,

Sieh, herbei eilt eine Ente,

Fliegt heran der schöne Vogel,

Sucht zum Nest sich eine Stelle,

Späht nach einem Platz zur Wohnung.

Fliegt nach Osten, fliegt nach Westen,

Fliegt nach Norden und nach Süden,

Kann kein solches Plätzchen finden,

Nicht die allerschlechteste Stelle,

Wo ihr Nest sie machen könnte,

Eine Stätte sich bereiten.

Langsam schwebt sie, schaut rings um sich,

Sie besinnt und überlegt es:

"Baue ich mein Haus im Winde,

Auf den Wogen meine Wohnung,

Wird der Wind das Haus zerstören,

Weit die Wogen es entführen."

Da erhebt die Wassermutter,

Sie, der Lüfte schöne Tochter,

Aus dem Meere ihre Knie,

Aus der Flut die Schulterblätter,

Wo die Ent' ein Nest sich bauen,

Wo sie friedlich weilen könnte.

Entlein nun der schöne Vogel

Schwebt herbei und schaut rings um sich,

Sieht das Knie der Wassermutter

Auf dem blauen Meeresrücken,

Hält's für einen Wiesenhügel,

Meint, es wäre frischer Rasen.

Hin nun fliegt sie, schwebet langsam,

Läßt sich auf das Knie dann nieder;

Bauet dort ihr Nestlein fertig,

Legt hinein die goldnen Eier,

Goldner Eier ganze sechse,

Siebentes ein Ei von Eisen.

Setzt sich brütend auf die Eier,

Wärmt gemach des Knies Wölbung;

Brütet einen Tag, den zweiten,

Brütet auch am dritten Tage;

Schon bemerkt's die Wassermutter,

Sie, der Lüfte schöne Tochter,

Spürt nun, daß es heißer wurde,

Daß die Haut beginnt zu glühen,

Meint, daß ihr die Knie brennen,

Alle Adern ihr zerschmelzen.

Hastig rührt sie ihre Knie,

Schüttelt heftig ihre Glieder,

Daß die Eier in das Wasser,

In die Flut des Meeres stürzen,

In der Flut in Stücke brechen

Und in Splitter sich zerschlagen.

Nicht verkommen sie im Schlamme,

Nicht die Stücke in dem Wasser,

Sondern werden schön verwandelt,

Schön gestaltet alle Splitter:

Aus des Eies untrer Hälfte

Wird die niedre Erdenwölbung,

Aus des Eies obrer Hälfte

Wird des hohen Himmels Bogen;

Was sich Gelbes oben findet,

Fängt als Sonne an zu strahlen,

Was sich Weißes oben findet,

Das beginnt als Mond zu scheinen;

Von dem Sprenkligen im Eie

Werden Sterne an dem Himmel,

Von dem Dunklen in dem Eie

Wird Gewölke in den Lüften.

Und die Zeiten schwinden rascher,

Immer fort und fort die Jahre

Bei der jungen Sonne Leuchten,

Bei des jungen Mondes Glanze;

Immer schwimmt die Wassermutter,

Sie, der Lüfte schöne Tochter,

In den schlummerstillen Wellen,

Auf der nebelreichen Fläche,

Vor sich hat sie nur die Fluten,

Hinter sich den hellen Himmel.

Endlich in dem neunten Jahre,

Zu der Zeit des zehnten Sommers

Hebt ihr Haupt sie aus dem Meere,

Ihre Stirn sie aus den Wogen,

Sie fängt an, ein Werk zu schaffen,

Anzufertigen beginnt sie

Auf dem klaren Meeresrücken,

Auf der weiten Wogenfläche.

Wo die Hand nur hin sie streckte,

Hoben sich schon Landesspitzen,

Wo sie mit dem Fuße rührte,

Bildeten sich Fischesgruben,

Wo ins Wasser sie sich tauchte,

Senkten sich des Meeres Tiefen,

Wo die Hüfte hin sie wandte,

Da erschienen ebne Ufer,

Wo den Fuß zum Land sie lenkte,

Wurden Lachsessammelplätze,

Wo der Kopf dem Lande nahte,

Da erwuchsen breite Buchten.

Schwamm noch weiter von dem Lande,

Ruht' ein wenig auf dem Rücken,

Schuf so Klippen in dem Meere,

Riffe, die dem Aug' verborgen,

Wo die Schiffe oft zerschellen,

Wo der Männer Leben endet.

Schon gebildet waren Inseln,

Klippen in dem Meer begründet,

Festgestellt der Lüfte Pfeiler,

Flur und Felder schon geschaffen,

Bunt die Steine schon gesprenkelt,

Wohlgefurchet schon die Felsen,

Wäinämöinen nur, der Sänger,

War und blieb noch ungeboren.

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Wandert noch im Leib der Mutter

Dreißig Sommer nacheinander,

Eine gleiche Zahl von Wintern,

In den schlummerstillen Wellen,

Auf der nebelreichen Fläche.

Er besinnt und überlegt es,

Wie zu sein und wie zu leben

In dem nimmerhellen Raume,

In der unbequemen Enge,

Wo er nicht das Nordlicht schauen,

Nicht die Sonne kann gewahren.

Darauf spricht er diese Worte,

Läßt sich solcherart vernehmen:

"Lös', o Mond, befrei', o Sonne,

Bringe mich, o Bär am Himmel,

Von den ungewohnten Türen,

Von den unbekannten Pforten,

Hier aus diesem kleinen Neste,

Aus dem engen Aufenthalte!

Daß ich auf der Erde wandre,

Wie ein Menschenkind im Freien,

Daß des Himmels Mond ich schaue,

Daß die Sonne ich gewahre,

Daß den Bären ich erblicke,

Daß die Sterne ich betrachte!"

Da der Mond ihn nicht erlöset,

Nicht die Sonne ihn befreiet,

Wird das Sein ihm unbehaglich,

Ihm das Leben dort verdrießlich;

Sprengt der Festung schmale Pforte

Mit dem Finger ohne Namen,

Schlüpfet durch das Schloß, das starre,

Mit des linken Fußes Zehe,

Kriechet mit der Hand zur Schwelle,

Auf den Knien durch das Vorhaus.

Stürzt nun häuptlings sich ins Wasser,

Wendet mit der Hand die Wogen;

Also bleibt der Mann im Meere,

So der Held im Flutgetriebe.

Ruht im Meere fünf der Jahre,

Fünf der Jahre, ja gar sechse,

Selbst das siebente und achte,

Endlich hält er ein im Meere,

An der Landzung' ohne Namen,

An dem baumentblößten Strande.

Rafft sich auf den Knien zum Lande,

Wendet mit der Hand sich hastig,

Hebt sich um den Mond zu schauen,

Um die Sonne zu gewahren,

Um den Bären zu erblicken,

Um die Sterne zu betrachten.

Also wurde Wäinämöinen,

Dieser mächt'ge Zaubersänger,

Von der Lüfte schöner Tochter,

Die ihm Mutter war, geboren.

Första sången
Luonnotar och Väinämöinen
Translated by Björn Collinder
 

Jag är eggad av ett uppsåt, lusten leker mig i hågen

att i toner ta till orda. Jag vill skynda mig att sjunga,

jag vill stämma upp en stamsång, jag vill kväda ättekväden.

Orden formas mjukt i munnen, talesätten fogas samman,

hinna hastigt upp på tungan, tränga fram till mina tänder.

 

Käre bror, min lille broder, vackre vän från uppväxtåren!

Sätt dig här att sjunga sånger, att med mig tillsammans mäla,

då vi samlats sent omsider, nalkats ifrån skilda nejder.

Sällan komma vi tillsamman, sällan få vi tid att träffas

här i Nordens kulna nejder, dessa arma ödemarker.

 

Hållom nu varann i handen, flätom våra fingrar samman,

för att sjunga sköna sånger, för att bjuda av det bästa,

åt de huldaste till hugnad, visdomsråd åt våra vänner

i den ädla ungdomsskaran, folkets yngsta åldersflockar -

alla dessa ursprungsorden, sångerna, som vi ha samkat

från den vise Väinös gördel, under Ilmarinens ässja,

ifrån Kaukomielis svärdsudd, Joukahainens båges bärvidd,

alltfrån Pohjas åkerrenar, Kalevalas karga moar.

 

Dessa sjöng min fader fordom, då han formade sitt yxskaft,

dessa mälte mor min också, när hon snurrade sin slända,

då jag bara var en byting, liten mjölktrut, litet filskägg,

kröp och kravlade på golvet framför fötterna på far min.

 

Sampo saknade ej sånger, Louhi led ej brist på lövjor:

Sampo åldrades i sånger, Louhi fann sin död i lövjor,

Vipuinen i visdomskväden; Lemminkäinen dog i lekar.

 

Det finns ännu andra maktord, ursprungsord, som jag har lärt mig,

som jag ryckt från dikesrenen, som jag dragit upp ur ljungen,

som jag repade av riset, plockade från späda plantor,

tog och grep från gräsens toppar, fläkte loss från fätågsgärdslet,

 

när jag vandrade som vallhjon, gick som barn på betesmarken

över mjuka honungstuvor, över guldbeglänsta kullar,

efter Muurikki, den mörka, och i fläckig Kimmos följe.

 

Frosten kvad ett kväde för mig, regnet sände runosånger,

dikter bragtes mig av brisen, drevo hit med havets vågor;

fåglarna ha samkat sånger, trädens toppar trolldomskväden.

Jag har gjort ett nystan av dem, bragt dem samman i ett bylte,

slängt mitt nystan borti släden, byltet ner på slädens botten -

jag har kört dem i min kälke, släpat släden fram till rian,

lagt dem högst på härbreloftet, kastat dem i kopparskrinet.

 

Länge låg min dikt i frosten, undanskjuten i skymundan.

Skall jag dra min dikt ur kylan, frälsa sångerna från frosten,

ställa skrinet i min stuga, ställa upp min ask på bänken,

under vackert välvda taket, som är krönt av frejdad kroppås?

Skall jag öppna ordskattskistan, låsa upp min runolåda,

skall jag nysta upp mitt nystan, lossa kvädesbuntens knutar?

Ståtligt kväde vill jag kväda, låta vackra visor ljuda,

vederkvickt av riklig rågmat, styrkt av starkt och mustigt maltöl.

 

Om det inte bjuds på bjuggöl eller ens spenderas spisöl,

må med mager mun jag sjunga, kväder jag en vattnig visa

till vår aftons underhållning, denna märkesdagens minne,

eller ock till nattligt nöje, nya morgonen till mötes.

 

Jag har sport att så det ordats, så har jag hört kväden kvädas:

Ensam plägar natten nalkas, ensam brukar dagen bräcka,

ensam föddes Väinämöinen, kom ursångaren till synes,

född utav en märklig moder, utav Ilmatar den ädla.

 

Luonnotar, den ädla ungmön, hon var himlarymdens dotter.

Länge levde hon i kyskhet, höll i helgd sitt ungmölöfte

där på luftens långa gårdar, himlarymdens höga slätter.

 

Tiden tycktes henne långsam, livet kändes tungt att leva,

då hon alltid dvaldes ensam, levde jämt som enslig ungmö

där på luftens långa gårdar, höga himlens ödevidder.

 

Se, nu sänker hon sig neder, hon vill vila ibland vågor

på det öppna havets yta, på de stora vida vattnen.

 

Plötsligt kom en kraftig kastvind, våldsamt väder ifrån öster,

som kom sjön att sjuda mäktigt, bragte böljorna i svallning.

Vinden förde flickan framåt, ungmön vaggades av vågen,

drevs omkring bland blåa böljor, havets vitskumstänkta vågor;

blåsten blåste henne dräktig, hon vart havande av havet.

 

Ungmön bar den hårda buken, bar sin fyllda kved med kvidan

sju århundraden till ända, under nio mänskoåldrar -

men det blir ej någon barnsbörd, fostret varder icke framfött.

 

Mön drev kring som vattenmoder, sam i öster, sam i väster,

i nordväst och söder sam hon, sam åt alla himlastränder

i de värsta födslovåndor, med sitt heta, bittra bukrev -

men det blir ej någon barnsbörd, fostret varder icke framfött.

 

Sakta snyftar hon och gråter, säger så, tar så till orda:

"Stackars jag, som så får färdas i min ungdoms olycksdagar!

Ack, vad har jag råkat ut för - att för evigt utan hemvist

föras jämt av vinden framåt, vaggas ständigt utav vågor

här på dessa vida vatten, ute på det öppna havet!

 

Bättre vore det förvisso att som luftens ungmö leva

än det är att nu och alltid simma kring som vattenmoder.

Kölden plågar mig, det kännes dystert att av vinden drivas,

att för jämnan bo bland böljor, alltid vältra sig i vattnet.

 

Ukko, o du gud därovan, du, som håller himlen uppe!

Kom hit ned, det är av nöden, kom till mig, då jag dig kallar,

fräls du flickan ifrån faran, kvinnan ifrån kvedens plåga!

Hasta hit så fort du hinner - ännu fortare behövs du!"

 

Än en liten tid hann lida, än förrann en ringa tidrymd;

knipan kom, den flinka fågeln, flög och klingade i rymden

sökande ett rum för redet, letande ett land att bo på -

flög i öster, flög i väster, vände åt nordväst och söder,

hittade ej minsta hälla, inte ens det sämsta ställe,

där hon kunde ta sin tillflykt, kunde bygga sig en boning.

 

Långsamt glider hon i luften, grubblar för sig själv och grunnar:

"Bygger jag i vind mitt viste, ibland böljorna min boning,

stjälper vinden lilla vistet, boningen förs bort av böljan."

 

Hände så att vattenmodern, vattenmodern, luftens ungmö,

höjde ena knät ur havet, skulderbladet upp ur böljan,

till en nästesplats åt knipan, till ett eftertraktat tillhåll.

 

Knipan, denna fagra fågel, glider långsamt fram och grunnar,

varsnar vattenmoderns knäskål ibland havets blåa böljor,

tar den för en gräsrik tuva, tror det är en saftig torva.

Långsamt glider hon och grunnar, sänker sig till sist på knäskåln -

rustar sedan där sitt rede, värper där de gyllne äggen;

sex av äggen voro guldägg, sjunde ägget var ett vindägg.

 

Knipan reder sig att ruva, värmer upp den kalla knäskåln,

ruvar en dag, ruvar två dar, ruvar nära nog den tredje.

Men då märker vattenmodern, vattenmodern, luftens ungmö,

att hon börjar bliva brännhet, hennes fina hud förkolnar:

tror att knät har börjat brinna, alla hennes senor smälta.

 

Kraftigt ryster hon på knäna, lyfter plötsligt sina lemmar -

äggen vältrades i vattnet, hävdes ut bland havets böljor;

alla äggen gingo sönder, skalen splittrades i spillror.

 

Äggen råka ej i ävjan, spillrorna gå ej till spillo,

smulorna bli ej försmådda, skärvorna bli sköna stycken:

Undre halvan utav ägget blir till moder Jord därnedan,

övre halvan utav ägget blir till himmelen i höjden;

överdelen utav gulan blir till sol, som steker ljuvligt,

överdelen utav vitan blir till månens matta skiva,

allt vad brokigt är i ägget blir till stjärnor högt på himlen,

allt svartaktigt i det ägget blir till mörka moln i rymden.

 

Tiden skrider allt omsider, åren lida ännu längre

i den nya solens strålglans, nya månens matta skimmer;

ständigt simmar vattenmodern, vattenmodern, luftens ungmö,

på de vida, lugna vattnen, ibland töckenhöljda böljor,

framför henne våta vattnet, bakom henne klara himlen.

 

När nu nio år ha ändats, i den tionde av somrar

lyftes huvudet ur havet, höjes hennes höga hjässa;

hon vill föda fram sitt foster, bringa barnet upp i dagen

på den stora fria fjärden, ute på det öppna havet.

 

Där hon hastigt vred på handen ordnade hon näs och uddar;

där hon nådde till med tårna formade hon fiskegölar;

där hon sam och dök för ro skull gröptes djupa vattengropar.

Där hon låg mot land med sidan gjordes jämna, släta stränder;

där hon nådde land med foten, dit förlades vida varpstråk;

där hennes huvud slog mot stranden formade hon breda bukter.

Sedan sam hon längre utåt, stannade på stora havet;

bådor byggde hon i havet, byggde blindskär under vattnet,

stora fartygs strandningsställen, många goda sjömäns gravar.

Alla öar äro redda, bådorna i havet bragta,

himlens stöttestolpar ställda, fasta marken född av maktord;

stenarna ha märkts med strimmor, berg och hällar ha fått fåror -

Väinämöinen blir ej framfödd, ännu syns ej urtidssiarn.

 

Gamle vise Väinämöinen dröjer kvar i moderskveden

ända sedan tretti somrar, lika många vintrar jämväl,

på de vida, lugna vattnen, ibland töckenhöljda böljor.

Länge grubblar han och grannar huru han skall kunna leva

i sitt djupa, mörka gömsle, i sin alltför trånga boning,

där ej månens sken kan skönjas, där ej solen nånsin synes.

 

Han tar äntligen till orda, höjer så sin röst och säger:

"Måne, fräls mig, sol, släpp ut mig, Karlavagn, du vise vägen

genom dessa dunkla dörrar, dessa underliga grindar,

ut ur detta ringa rede, denna alltför trånga boning!

 

Visa vandringsmannen vägen, led mig ut i fria luften,

att jag måtte skåda månen, fröjda mig åt solens fägring,

varsna Karlavagnens vandring, skönja stjärnorna på himlen!"

 

När ej månen frälste mannen, solen intet bistånd bragte,

tycktes honom tiden avog, fann han livet tungt att leva -

med sitt namnlösfinger får han plötsligt fästets port att röras,

med ett spjärn av vänstra stortån lyckades han öppna låset,

tog med naglarna i tröskeln, for på knäna ut i farstun.

 

Sedan störtar han i havet, vänder han sig rätt mot vågen;

mannen hamnar nu i havet, hjälten varder böljors byte.

 

Han låg där och drev i fem år, så i fem år som i sex år,

så i sju år som i åtta, tills han hamnar på en havsfjärd,

tills han når en namnlös udde, landar på ett trädlöst fastland.

Han tog spjärn med knät mot stranden, höjde sig på högra handen,

reste sig att se på månen, fröjda sig åt solens fägring,

varsna Karlavagnens vandring, skönja stjärnorna på himlen.

 

Det var Väinämöinens upphov, det var så den djärve skalden

föddes av en märklig moder, utav Ilmatar den ädla.


  • Country in which the text is set
    Karelia, Finland
  • Translations
    Language Year Translator
    Danish 2005 Søren Sørensen
    English 1888 John Martin Crawford
    English 1907 William F. Kirby
    English 1963 Francis P. Magoun, Jr.
    English 1988 Eino Friberg
    German 1852 Anton Schiefner
    German 1885/1886 Hermann Paul
    German 1914 / 1921-22 Anton Schiefner & Martin Buber
    German 1948 Dagmar Welding
    German 1967 Lore & Hans Fromm
    German 1968 Anton Schiefner & Martin Buber & Wolfgang Steinitz
    German 2004 Gisbert Jänicke
    Latvian 1924 Linards Laicens
    Lithuanian 1922 Adolfas Sabaliauskas-Žalia Rūta
    Lithuanian 1972 Justinas Marcinkevičius
    Norwegian 1967 Albert Lange Fliflet
    Russian 1888 Leonid Belskov
    Russian 1998 Eino Kiuru & Armas Mishina
    Swedish 1841 Matthias Alexander Castrén
    Swedish ? Henrik Pantsar
    Swedish 1864-68 Karl Collan
    Swedish 1948 / 1970 Björn Collinder
    Swedish 1999 Lars & Matts Huldén
  • Year of first publication
    1835 / 1849
  • Place of first publication
    Helsinki